Live At Turku International Pop & Rock Festival 1970 (2023) ilmestyi puoteihin maaliskuussa, erään tämän ajan Suomessa vallitsevan trendintapaisen aallonharjalla. Ainakin minusta tuntuu, että näitä vanhoja livetallenteita on muutaman vuoden ajan julkaistu maassamme poikkeuksellisen paljon.
En valita, varsinkaan tässä tapauksessa.
Nähdessäni taannoin ensimmäisiä mainoksia Kalevalan tulevasta levystä ajattelin, että niinköhän tuo herättää minussa intoa ollenkaan. Biisilista kuitenkin sai mielenkiintoni viriämään. Vanhaa rockia mm. Chuck Berryltä ja Little Richardilta, vanhaa bluesia molemmilta Sonny Boy Williamsoneilta. Vielä eivät silti kellot päässäni soineet.
Eivät soineet, vaikka tapahtumavuosi oli mitä oli. Tapahtuma itsessään oli muuten tosiasiassa ensimmäinen Ruisrock.
Viikolla oli käyntiä levykaupan kivijalassa ja katselin ohimennen mitä uutuuksia on tarjolla. Kalevalan live tuli vastaan ja viimein sytytti. 1970 ja tuo sisältö tarkoittavat tietenkin Remun aikaista yhtyettä. Jo rupesi tuntumaan melkein pakkohankinnalta.
Live At Turku on prameilemattoman mittainen albumi ja mahtuisi tiivistämättä C60-kasetin puoliskolle. Kuusi kappaletta. Pari enemmänkin soittivat, mutta niitä ei Yleisradion nauhalta ole saatavilla.
Kyllähän tässä taas kulttuuriteosta voi puhua. Musiikkikin toimii raidasta riippuen hyvin tai vielä paremmin. Remu Aaltonen laulaa, Lido Salonen bassottaa, Remu ja Alf Forsman huolehtivat potkusta kahden rumpalin taktiikalla. Viimeisellä biisillä lavalle hyppää vielä Francis Looby (Trinidad) congineen.
Se viimeinen, Help me jää kattauksen heikoimmaksi, osin teknisten ongelmien vuoksi. Härmässä Honey B & T-Bones on levyttänyt paljon paremman version.
Mutta eihän rokkibändiä ole ilman kitaristia. Sitä tonttia Kalevalassa miehitti hetken aikaa Albert Järvinen. Minulle Live At Turku on vähintään 50-prosenttisesti Järvisen näytöstä. Että osasi kaveri hommansa, vaikka ikää ei ollut enempää kuin 19 vuotta. Aivan ykkösluokan tykitystä jo tuossa vaiheessa.
Whole lotta shakin' goin' on, Shakin' all over, Sweet little sixteen ja Lucille eivät esittelyjä kaipaa. Koviten jytisee allekirjoittaneelle kuitenkin Sonny Boy ykkösen Good morning little school girl, josta Hurriganeskin teki myöhemmin oman, tyystin erilaisen versionsa.
Onhan tämä sen kokoinen lohkare kotimaista rock-historiaa, että hankinta taitaa vähänkään aihetta harrastavalle olla itsestäänselvyys. Vaikea tätä on ohittaa.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti