Uskallan kutsua bändiä jäsentensä harrastukseksi ihan tosiseikkoihin vedoten. Seitsemän vuotta on oltu kimpassa ja nyt saatiin vasta toinen albumi. Tuo yksin ei vielä todistaisi mitään, mutta noin kahden keikan vuositahdilla ei voi aivan täyspäiväisestä hommasta puhua. Lisäksi nokkamies Matti Tuononen tienaa elantonsa kaupunginjohtajan pallilla.
Totta vie, Tuonosen työnantaja on Äänekosken kaupunki. Vanhaa Roinaassa (Vanhassa Roinassa?) hän laulaa, kitaroi ja suurimmalta osin kirjoittaa biisit. Kiivasta Elämäässä (Kiivaassa Elämässä?) yhtä vaille kaikki sävellykset ovat hänen käsialaansa, teksteistä jokainen.
Kun tuollaisen partitiivinimen taivuttaminen tuntuu niin hankalalta, pitäydyn jatkossa termissä ÄÄ. Lempinimelle haen katetta sillä, että Äänenkosken rinnalla koko muu revohka tulee Ähtäristä. Nämä muut ovat Taisto Viikeri (kitara, koskettimet, taustalaulu), Esa Haapajoki (kitara), Risto Keteli (basso) ja Antti Niemi (rummut).
Kaksi ensimmäistä kappaletta palauttivat mieleeni Haukiputaalla parikymmentä vuotta takaperin vaikuttaneen Noppasoppa-orkesterin. Bluesiin nojaavaa hyvää jyystöä. Näistä toinen, Kaikki työ ja vaiva on Haapajoen sävellys.
Noppasoppa sai aikoinaan kiinnostukseni heräämään live-esityksillään ja sillä, että muistutti hiukan varhaista Kolmatta Naista. Myös ÄÄ:n Aina paremmaks olisi pulmitta kuviteltavissa alavutelaisten ykköslevylle. Kuten muutama muukin biisi.
Kuulijana on mahdoton tietää minkä verran havaitsemansa yhtäläisyydet muuhun musiikkikenttään ovat siellä tekijöiden tieten. Yhtä kaikki, sellaisia vaan hoksailee tahtoen tai tahtomattaan. Niin myös ÄÄ:n tapauksessa.
Esimerkiksi Valheet esittelee Mark Knopfleriin vivahtavaa kuusikielisen käsittelyä ja voisipa melodiakin olla samasta osoitteesta. Southern-annoksella maustettuna rokkina riuhtaistu Ei niin korkeaa vuorta sisältää soolon, joka voisi olla lähtöisin Slashin näpeistä. Tuononen näyttää alussa miten käy banjon soitto. Soolo komeassa bluesissa Sodan jälkeen puolestaan on mahtipontisuudessaan lähellä Brian Mayn dramaattisimpia Queen-kepityksiä. Ylipäätään kitara soi tässä numerossa korkealta ja koskettavasti.
Vapaa pudotus nousee kokonaisuudesta esiin jo ensimmäisellä kerralla. En ole koskaan Uriah Heepissäni päässyt alkeita pitemmälle, eikä Deep Purplenikaan yllä kuin suppean kurssin oppimäärään. Tohdin silti arvata tämän jykevän jytänderin juurien olevan syvällä Heepissä ja Purplessa. Kertakaikkisen tanakkaa ja upeasoundista vääntöä.
Josta pääsenkin teknisen toteutuksen huomattavaan tasokkuuteen. Eipä heti uskoisi, että Kiivasta Elämää on äänitetty ja miksattu kotona ja treenikämpillä Ähtärissä. Pääsyylliseksi kansipahvi nimeää Viikerin. Vakuuttavaa.
Suosittelen ketä tahansa tarkistamaan mistä ÄÄ:ssä on kysymys. Musiikin himoharrastajille suositus on erityisen vahva. Jos maku vielä sattuu olemaan kallellaan juurevan, blues-pohjaisen remellyksen suuntaan, ei enää voi puhua suosituksesta. Siinä tapauksessa Apulaissheriffi määrää.
No en tietenkään määrää, mutta.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti