Albert Collins, oikealta sukunimeltään Drewery syntyi 1932 Leonassa, Texasissa. Ryhtyi muusikon uralle 1940 ja -50-lukujen taitteessa ja levyttämään 60-luvun alussa, saldona kymmenisen studio-LP:tä ja lukuisia konserttitallenteita. Texas bluesin legendan, Lightnin' Hopkinsin serkku. "The Ice Man", "The Master of the Telecaster". Kuoli 1993.
Johnny Copeland syntyi 1937 Haynesvillessä, Louisianassa. Aloitti 50-luvulla ja levytti ensimmäisen kerran vuosikymmenen puolivälin kieppeillä, diskografiassaan jotakuinkin saman verran pitkäsoittoja kuin Albertilla. Laulajatar Shemekia Copelandin isä. "Clyde", "Texas Twister". Kuoli 1997.
Robert Cray syntyi 1953 Columbusissa, Georgiassa. Käynnisti uransa 70-luvun puolivälissä ja julkaisi debyyttinsä 1980, kokonaisuudessaan noin parikymmentä albumia ja livet päälle. Roberthan elää vielä.
Collinsin ensimmäinen yhtye, The Rhythm Rockers oli nähnyt jo monta Texasin kesää, kun 17-vuotias Copeland 1954 liittyi joksikin aikaa remmiin. Kitaristit ystävystyivät. Nuorempi oppi vanhemmalta.
Vuonna 1971 Collins esiintyi Crayn lukion päättäjäisjuhlassa. Nuori mies näki jo alalla meritoituneen sankarinsa toistamiseen ja viimeistään tämä kerta jätti pysyvän jäljen. Hän alkoi vakavissaan suuntautua blues-artistiksi.
Jokaisella oli polkunsa ja ne leikkasivat Reaganin toisen kauden aikana. Syntyi kimppalevy Showdown! (1985).
Se on kaikesta päätellen porukan nestorin ympärille rakennettu paketti. Collinsilta oli tuolloin takanaan jo viisi soolokiekkoa Alligator Recordsilla, joka toimi julkaisukanavana kaverusten yhteistyölle. Jäämies on myös ainut seppä, joka takoo joka ainoalla raidalla, muitten osallistumisprosentin jäädessä 66,7:ään. Yhdeksän mälliä, joilla kullakin mukana kolmikosta joko A+J, A+R tai A+J+R.
Collinsin vuoksi minulla tämäkin CD on, kuten valtaosa studiotuotannostaan. Kaksi muuta heppua on yhä hyllyssä vain tämän myötä.
Kansilehti julkituo soittovastuut soolon ja intron, yksityiskohtaisimmillaan jopa kanavan (vasen / oikea) tarkkuudella, komppia unohtamatta. Apulaissheriffi kiittää, kivaa nippelitietoa. Samaten paljastetaan vokalistit per biisi, vaikka nämä jätkät kyllä erottaa toisistaan ilmankin. Varmaan tarkkakorvaisempi tunnistaa jokaisen myös kitarointinsa perusteella.
Rummuista vastaa Casey Jones, bassosta Johnny B. Gayden ja uruista Allen Batts, kaikki Albertia aiemminkin säestäneitä. Alligator-pomo Bruce Iglauer ja Dick Shurman saivat tuottajan krediitit. Iglauer muuten mainitsee vuoden 2011 CD-painoksen lehdykässä albumin olevan yhtiönsä eniten myynyt. Grammya sille pukkasi -86, jos jotakuta moinen kiinnostaa.
Blues-nimikkeen alla on vuosikymmenten saatossa väsätty järjettömän suuri määrä levyjä, jotka tähtiarvostelussa yltäisivät kolmeen viidestä. Neljän tähden taltioita on niin ikään julmetusti, mutta täydet 5/5 ansaitsee lopulta melko pieni joukko. Showdown! on hyvä esimerkki keskimmäisistä. Juuri tänään sen arvo on Apulaissheriffin yhden hengen raadin mielestä 4+.
Kekkerit käynnistetään kaikkien kolmen esikuvan sävellyksellä. T-Bone Walkerin vuosikertaa -55 alun perin edustava perusjuntta T-Bone shuffle vedetään tasa-arvoisesti. Kukin vuorollaan luikauttaa säkeistön ja tykittää perään kitaraosuuden järjestyksessä J+A+R. Viime minuutin aikana kuulijan pasmat sekoitetaan, kun loppusoolon heittää ilmeisesti joku muu kuin jonon kolmas. Siitäpä asiantuntijoille selvitettävää.
Juhlien loppuun on jätetty Ray Charles -cover, joka päättää albumin, aivan kuten minisarjan edellisen osan (Cash & Carter) tapauksessa. Ukkelit ovat taas kaikki lauteilla Jäämiehen hoitaessa enimmät. Muut saavat soolon verran eturivin aikaa ja Battsin urku on auki. Blackjack tulee samalta vuodelta kuin T-Bone-laina.
Koska olen Collinsin musiikin kuuntelija pitkältä ajalta, laitan loppuun vielä linkin hänelle hyvin tunnusomaisesta kappaleesta The moon is full. Ai että tykkään tuosta tutusta, funkysta rytmiikasta. Gaydenin ponteva basso vie.
Copelandista voisi mainita, että äijällä on kenties porukan kovin lauluääni. Se rohisee sopivan karheasti eikä Johnnyn soitantakaan hullummalta tunnu.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
- KIMPPALEVYJÄ #4 - Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter
Hattu oli otettava päästä ennen kuuntelun aloittamista, koska äkkiä tajusi blogisi tarkoista taustatiedoista vuosiluvut poimimalla, että Collins oli syntynyt samana vuonna kuin vanha äitimuorini ja Cray on jotakuinkin itseni ikäinen. Miksi sitten yhden kerran läpi kuuntelun jälkeen oli heti palattava kertaamaan "Bring Your Fine Self Home"? Koska hitaat bluesvedot puhuttelevat karvakorviani eniten ja tässä oli vielä kuin kruununa juohevaa huuliharpun soitantaa. Ei mainion albumin muidenkaan biisien kuuntelu yhteen kertaan tule jäämään. Jaoit taas kerran omaan leppoisaan tyyliisi kokemustasi ja tietämystäsi vähemmän perehtyneelle lukijallesi :)
VastaaPoistaKiitos Ilkka kommentistasi.
PoistaMainitsemasi kappaleen työnjaossa on se erikoisuus, että nimenomaan Collins soittelee huuliharppua. Ei ruukannut tehdä sitä ihan päntiönään.