Tässä on alkanut tuntua, että EP on mitä oivallisin formaatti ajatellen kuuntelutottumuksiani. Auto on paikka, jossa soitto soi ja laulu raikaa paljon, ja useimmiten matkat ovat albumeille liian lyhkäisiä. Tuohon rakoon iskee parhaiten alle 20-minuuttinen CD.
Toinen juttu on, että CD-EP:itä on hyllyyn kertynyt ehkäpä viime aikoihin painottuen kymmenittäin. Määrä on lähempänä sataa kuin nollaa. Päälle vielä sinkut, joita olen hankkinut maltillisemmin.
Yllä perustetta sille, miksi kaivoin blogin historiasta kesällä 2020 pyöräyttämäni seitsemän jutun minisarjan uusiokäyttöön. VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA sai yksittäispläjäyksenä kahdeksannen osansa tasan kolme vuotta sitten. Nyt jatketaan taas.
Käsillä olevaa pikkukiekkoa pidän ajan suhteen elävällä musiikkimaullani juuri nyt parhaimpana omistamanani EP:nä. Se on Shoebox Revuen aivan mahtava Money!
Tosiaan, olen havainnut nykyisellään innostuvani kenties eniten iloisen reippaasta rhythm & bluesista, rock & rollista, jump bluesista ja rockabillystä. Tavarasta, joka svengaa ja potkii. Tavarasta, jossa kamaa ei ole liikaa, soittimet soivat selkeinä toisistaan erottuen ja joka on hyvin laulettua. Tavarasta, joka saisi enemmän tanssista kiinnostuneen herkästi liikkeelle.
Shoebox Revue tarjoilee juuri tuollaista. Bändin tyylipaletissa mainitut genret ja varmaan vielä muutamat muut lyövät kättä sekoittuen erilaisiksi yhdistelmiksi, tuloksena kerta toisensa jälkeen riemastuttavaa ja raikasta humppaa.
Kotimaisista verrokeista tulee lähinnä mieleen Fat Chance, sitten Million Dollar Tones. Samoilla apajilla liikutaan, mutta näillä on mukana billyä enemmän kuin noilla kahdella yhteensä.
Kielisoitinpartio eli kitaristi Henri Pirttimäki ja basisti Ari Sjöblom hoitavat tontteja myös rockabillyryhmä Flatbroke Triossa. Jälkimmäisen CV:stä löytyy monen muun kiinnityksen lisäksi pesti Buck Jones And His Rhythm Ridersista 2000-luvun alusta, jolloin 70- ja 80-lukujen vaihteessa alkujaan operoinut yhtye teki paluuta.
Rumpali Olli Kokkinen yhdessä pystymallin nelikielistä pumputtavan Sjöblomin kanssa luo rytmisesti rasvattuna etenevän, tyylitajuisen pohjan kaikelle mitä orkesteri tekee. Pirttimäen kirkassoundinen kitara on sen päällä kotonaan kuin kimalainen apilapellolla.
Ja sitten marjoina kermakakun päällä solisti. Mistä näitä oikein tulee? Nimittäin suomalaisia A-luokan roots-naisvokalisteja, joista ei kertakaikkiaan pysty pahaa sanaa sanomaan huononakaan päivänä.
Loistava Elli Maple kuuluu joukkoon yhdessä kera sellaisten tekijöitten kuin Merikukka Kiviharju (Fat Chance), Ria Korhola (Ria & The Hi-Binders) ja Hanna Hush, unohtamatta tietenkään Aija Puurtista tai Marjo Leinosta. Hän on sekä vahvaääninen ja raju että tarvittaessa herkkä.
Shoebox Revue ei ole yli kymmenen vuoden iästään huolimatta äitynyt julkaisemaan massoittain äänitteitä. Yhtenä syynä lienee ainakin osan jäsenistöä toiminta muissa bändeissä.
Nyt käsiteltävän EP:n lisäksi plakkarissa on albumi Shoebox Revue (2016) plus sitä edeltävä single, jotka tulivat ulos Goofin' Recordsin kautta. Ja vielä löytyy muutama kappale vanhempaa materiaalia Jungle Recordsin julkaisemalla kolmen bändin kokoelmalevyllä Hillbilly Flatbox (2011). Jännästi tämä viimeisin on jälleen Jungle Recordsin tuotantoa.
Kuten sanottua, Money! on sopivan mittainen tujaus Apulaissheriffin makuun. Viisi biisiä vajaassa vartissa. Kiekon kanssa voi ajella vaikka reissun lähimarketissa. Uimahallikeikalla lätkä ehtii pyörähtää kerran jo mennessä, jos parkkipaikalla viimeistelee.
Trouble up the road avaa täydellisenä pomppubilly-bluesina. Ensimmäisenä rallin levytti Jackie Brenston Ike Turnerin orkesterin kanssa vuonna 1961. Meininki on heti kärkeen tasoa 'oksat pois'.
Where's my money jatkaa hieman rennommalla temmolla. Originaalia en saanut jäljitettyä, mutta ei sen väliä. Tulkinta on tässäkin timanttinen.
Dance on ainut oma raita, jonka kirjoittajiksi on kanteen merkitty Pinni/Maple. Tunnelma pysyy yhtä jytkyttävänä kuin alun covereissa. Loppupuolella Elli väläyttää herkempää puoltaan vähän ennen kuin taas mennään eikä meinata.
When I get low I get high ja aina vaan on loistavaa. Chick Webb orkestereineen taltioi alkuperäisversion jo ennen toista maailmansotaa. Solistina toimi tuolloin ei enempää eikä vähempää kuin Ella Fitzgerald. Ellin veto ei häpeä pätkääkään, pitäisin sitä jopa kovempana.
I smell ratin takana on Ellan lailla nimekäs muija Mae "Big Mama" Thornton, jolla riitti äänessään voimaa. Vaan eipä tarvi kysellä tässäkään tapauksessa onnistuuko Maple pistämään legendalle hanttiin. Yksittäishuomiona kuulin Pirttimäen kitaroinnissa paikoin samoja sävyjä kuin Archie Hämäläisen joissain jutuissa.
Suurenmoista! Tuosta ei musiikki parane. Alusta loppuun kympin meininkiä niin soiton kuin laulun osalta.
Hankkikaa hyvät ihmiset fyysinen levy, netissä ette tällä pääse herkuttelemaan.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
- UUTUUSLEVYT - Fat Chance: Second Change
- LEVYT - Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: Plays More Blues, Ballads & Favorites
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti