Herran tuotannosta voi bongata muutamia teematöitä. Löytyy mm. Billie Holiday -kunnianosoitus Tribute To The Lady (1959) ja kaiken maailman paikkoja teksteissään käsittelevä Cooke's Tour (1960). Myös Twistin' The Night Away (1962) ratsasti ainakin ulkoisesti tuon ajan muotitanssin nimellä.
Night Beat (1963) on paitsi ehkäpä miehen paras, myös löyhästi teemallinen kokonaisuus.
Nimittäin, eräs Cooken uran kirkkaimmista jalokivistä, hänen itsensä kirjoittama Bring it on home to me on sävellykseltään melkoisesti velkaa pianisti Charles Brownin laululle I want to go home. Tätä velkaa Sam maksoi takaisin Night Beatillä, jolle hän valitsi viisi Brownin 1940- ja -50-luvuilla levyttämää kappaletta.
Niistä Trouble blues sopii erinomaisesti esimerkiksi luonnehtimaan levyn ilmapiiriä. Se on alkuperäistä hitaammin soitettua, sofistikoitunutta tunnelmointia. Kutsuisin tyyliä yökerho- tai iltapuku-bluesiksi.
Se on viihdettä, joka on kotonaan vanhan ajan amerikkalaisella "paremman" väen klubilla, jossa hyvin toimeen tulevat asiakkaat illastavat hillitysti orkesterin luodessa matalavolyymistä taustaa ruokailulle. Myöhemmin, kun lautaset on viety pois, ponnahtaa tähti lavalle ja ilahduttaa yleisöä pilkkuun saakka. Savukkeet käryävät pitkien imukkeiden päässä ja silloin tällöin poksahtaa jossain auki samppanjapullo. Jokaisella miehellä on kaulassaan solmio tai rusetti.
Sovituksellinen erikoisuus, ja kuinka hienosti toimiva sellainen on pianon ja urkujen käyttö yhtä aikaa. Urkujakkaralla istuu vasta 16-vuotias Billy Preston, jolle kertyi sittemmin varsin mittava määrä soolojulkaisuja sekä läjäpäin vierailuja muitten nauhoituksissa, ei vähiten Rolling Stonesin leivissä.
Aivan kaikkeen ei yllä esittämäni päde. Onneksi se on vain yleistävä ja aavistuksen provosoiva kuvaus. Ikivanha negrospirituaali Nobody knows the trouble I've seen ja varta vasten Cookelle kirjoitettu Lost and lookin' ovat hyvinkin gospel-henkisiä. Kaksikkoa on vaikeampi kuvitella yökerhoympäristöön.
Niitä seuraavan Mean old worldin mestari oli purkittanut jo kerran, viisi vuotta aiemmin gospel-ryhmä Soul Stirrersissä laulaessaan. Vuoden -63 versio upeine koskettimineen vedetään verkkaisemmin ja enemmän tunteella.
Please don't drive me away on ensimmäinen numero, jolla tempoa ei pidetä aivan hitaimmissa lukemissa; laiskanrentoa rhythm and bluesia, jossa piano (Ray Johnson) on isossa roolissa.
Seuraava tällainen on vitkaan svengaava näkemys Howlin' Wolfin klassikosta Little red rooster. Kolmas osa tyylikkäiden R&B-sovitusten sarjassa on Samin vanhasta spirituaalista muokkaama You gotta move. Ja jälleen, molemmat kosketinsoittajat saavat repullisen kunniaa biisien maittavuuden kohentamisesta.
Kiekon päättävä Shake rattle and roll on tietenkin se tuttu, moneen kertaan versioitu ralli. Tällä kertaa kuullaan jump bluesina hötkyvä näkemys aiheesta.
Ennen tehtiin nopeasti ja liikaa miettimättä. Night Beatin sessiot ottivat kolme päivää helmikuussa -63. Toisen ja kolmannen välissä oli yksi vapaata. Missä määrin oli tehty valmistelevaa työtä, en osaa sanoa. Kapellimestari ja kitaristi René Hall on kuitenkin todennut Cookella olleen pilkun tarkka ja vahva näkemys kaikesta mitä nauhalle otettiin.
Lopuksi täytyy mainita se mikä minulle tekee tämän vokalistin musiikista paljon parempaa kuin se muutoin olisi. Onhan hänellä aikamoinen ääni. Harvan miehen laulusta tulee käytettyä adjektiivia kaunis. Samuel Cook ansaitsee määreen nikottelematta.
Erilaisilla musiikin muodoilla on tapana passata erilaisiin tilanteisiin tai mielialoihin. Silloin, kun hakee rosoista räimettä, sykkivää groovea, virtuoottista instrumenttien hallintaa tai ylivertaista lyriikkaa, ei ehkä kannata pistää tätä soimaan. Tälle on oma aikansa eikä se ole joka päivä.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Night Beat on aivan mahtava levy!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti