Tamperelaisella Radio 957:llä vaikuttanut ja kyseisestä paikallisradiosta kirjankin yhdessä Ari Ranniston kanssa kirjoittanut Ismo Nykänen työskenteli 90-luvun puolivälissä BBC:llä. Siellä hän ideoi suomalaisten yhtyeiden unplugged-sarjan. TV- ja radioyhtiö oli aikojen saatossa lähettänyt pilvin pimein legendaarisiakin liveohjelmia, joita on julkaistu kiitettävästi äänitteinä.
Nykänen oli yhteydessä Poko Recordsiin. Eput kieltäytyivät, samoin J.Karjalainen, mutta Popedan kohdalla tärppäsi. Pumppu pistäytyi miljoonakaupungissa ja tärskäytti kuuden tunnin sessioissa narulle sen verran tauhkaa, että saatiin kasaan Live At The BBC (1995).
Vesa Kontiaisen Poko-historiikin perusteella työn tuloksesta saa vähemmän mairittelevan kuvan. Kirjailija itse sanoo meiningin olleen pääasiassa "perin munatonta touhua". Hän viittaa myös huonoon aikalaiskritiikkiin.
Sama lähde toteaa, että Pate Mustajärven (laulu) mielestä homma olisi saanut jäädä tekemättä. Costello Hautamäki (kitara, huuliharppu, säkkipilli, thai-pilli, laulu) luonnehtii aikaansaannosta turhaksi, Jukkis Järvinen (sähköurut, flyygeli) aivan hirveäksi.
Väärässä olivat mielestäni kaikki.
Alkuperäisestä Popedasta ei tuolloin ollut jäljellä Patea enempää. Costellon komennus alkoi vuonna 1982 ja jatkuu edelleen. Nykyinen basisti Jyrki Melartin astui remmiin jo 1981, mutta pestissä on katkos 90-luvun alussa, jolloin hänet korvasi Markku Petander.
Nyt bassoa soittaa kuitenkin Sami Ruusukallio Eppu Normaalista. Petanderin työkalut ovat kitara, mandoliini, suica, sitar, cavaquinho, saksofoni, pandeiro, haitari, nokkahuilu, berimbau, e-bow, saha ja goafoni. Soitinarsenaali kertoo jotain siitä mistä on kyse.
Rumpalina toimii Kari Holm, joka istahti pallille 1983 veljensä Kain seuraajana ja jatkoi vuosituhannen vaihteen hujakoille.
Palaan Petanderin rooliin. Kuusi tuntia ja tuollainen määrä vehkeitä. Oi kun oiva lähestyminen albumin tekoon. Ei puristanut nuttura. Ongin tietoa niistä hänen käyttämistään instrumenteista, joita en ennestään tuntenut. Erinäisiä puhaltimia ja kielisoittimia. Goafonin luonne ei paljastunut. Ehkä se on vitsi?
Mistä pakitan asianomaisten ja ulkopuolisten arvioihin. Ei tämä minusta ole aivan hirveä, turha tai munatonta touhua, saati sitten sellainen, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Eikös tässä ole aimo annos rock and rollia? Tarviiko aina tehdä loppuun saakka harkittua, sileäksi hinkattua, normaalia? Useammin kai sillä keinoin saa aikaan munatonta menoa.
Ei Live At The BBC toisaalta aivan klassikonkaan statusta ansaitse. Onpahan rempseästi roiskaistu kokonaisuus, joka todennäköisesti nousisi yli puolen välin, mikäli alkaisin pistää Popedan levyjä järjestykseen. Sitä en tee, varsinkaan kun tämän jälkeisestä tuotannosta kotona on vain Voitto (2011).
Myös kappalevalinnoista paistaa vasurilla tekeminen, mitä siis pidän hyvänä. Punaista ja makeaa on mukana, mutta kesän pituudesta ja kuumuudesta ei paasata. Ei mennä suksilla Alabamaan, ei lauleta kersantti Karoliinasta tai komisario Pepponesta. Ei edes kysellä tahtooko joku mut tosiaan.
Pari sinkun B-puoltakin läpäisi seulan. Beboppahoppin vuodelta -80 oli jo ensi kertaa ilmestyessään mainiosti kieli poskessa tempaistu rockabilly-parodia. BBC-versio on suorastaan hulvaton. Patella kuulostaisi olevan jo ihan mukavasti rokkiöljyä koneessa.
Levy ei ole live termin siinä merkityksessä, että olisi esiinnytty yleisön edessä. Live se on siinä mielessä, jotta koko porukka hoiteli osuutensa samanaikaisesti.
Nyt sanoisin, että Lontoo on nähty. On aika vaihtaa maata ja suunnata nokka kohti manner-Eurooppaa.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...
- MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #4 - Tasavallan Presidentti: Milky Way Moses
- LEVYT - Popeda: Raswaa Koneeseen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti