LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit oli ensimmäisiä koskaan keikalla näkemiäni bändejä suurin piirtein 80-luvun puolivälissä jollain pikkupitäjän läheisellä (<100km) lavalla. Svengaava Kookospähkinäkitara puolestaan avasi Apulaissheriffin levyjä ruotivan, alati jatkuvan sarjan ja koko blogin syksyllä 2019.

Nyt nousee pöydälle yksi pitkäsoitoista, joita nuorempana omistin C-kasettina, nimittäin Doris (1985). Perehtyminen Jiin musiikkiin alkoi toden teolla tämän myötä, vaikka yksittäisiä lauluja oli tarttunut haaviin jo aiemmin. Ennen Doriksen ilmestymistä tuntemiini kuuluivat vähintäänkin Kolme cowboyta, Ankkurinappi ja Pelastusrengas, luulisin.

Tulkoon 35 vuotta sitten itselleni erittäin tärkeä albumi käsitellyksi taktiikalla biisit järjestyksessä.

Doris. Sävellyksenä periaatteessa perisuomalainen iskelmä, joka sovituksellisin keinoin saatiin kuulostamaan amerikkalaisemmalta. Olli Haavisto näyttelee isoa roolia. Teksti on oikeastaan nerokas ja kulkee sopusoinnussa musiikin kanssa. Aika lailla tämä kulahti liiassa käytössä, mutta on ajan kanssa palautunut arvoonsa. Lepo on tehnyt hyvää.

Mikä mahtaa olla in? Toinen viime vuosisadan lopulla ylisoitosta, joskin vähäisemmästä, kärsinyt kappale perään. Mikko Kivikarin urut sekä Antero Prihan trumpetti ja Jukka Tuovisen foni elävöittävät muutoin melko monotonista rallia. Tämäkin on saanut takaisin alkuperäisen raikkautensa.

Älä soita minulle. Aloittaa silkkaa kultaa olevien esitysten putken. Yleensä, ja etenkin tämän orkesterin tapauksessa korostan sovituksia kokonaisuuden luojina. Tässä on joka ikinen nuotti ja isku kohdillaan. Ihan pienellä mielikuvaharjoituksella voi todeta, että myös itse sävelmä on valtavan hieno jo yksinään. Toimisi takuulla tempaistuna tyyliin mies ja kitara. Jii maalailee mukavasti huuliharpulla.

Myrskytuuli. Tämänkaltainen levy ei heikkene, jos mukana on yksi tämänkaltainen ränttätänttä. Urut ja torvet erottavat komeasti massasta kakkosraidan tapaan.

Kotimaa. Kultaputken sisällä käynnistyy lyhyt blues-putki. Kotimaa on parhaasta päästä sitä lajia Suomen maassa, jos mietitään laajemmalla tyyliskaalalla operoivia tekijöitä. Totta kai bluesilla oli tuohon aikaan Jiin musiikissa iso osansa, ja myöhemminkin. Se on kuitenkin aina ollut vain yksi pala suuressa palapelissä.

Tähdenlento. Lisää sinistä, nyt vähemmin raaka-ainein. Haaviston stilikka soi kuin unelma ja arvelisin normikitaran olevan Jiin hyppysissä. Lyhyt soolo, kumpi sen sitten vetääkään, muistuttaa vanhoista Mississippin deltan mestareista.

Blues on mun kaveri. Vielä kolmas. Sitä on mukana huomattavasti kahta edeltäjää vähemmän, vaikka nimi antaisi olettaa muuta. Rockin puolellehan tämä paljolti kallistuu.

Iltapäivän ratoksi. Jotta Doriksen monipuolisuus ja musiikillinen rikkaus pääsisi kunnolla valloilleen, napsahtaa tähän rakoon varsinaista viihdemusaa. Hississä tai tavaratalossa tämä kyllä löisi minkä tahansa hissi- tai tavaratalobiisioletetun sata nolla. Kuuluu soul. Kuuluu jazz. Sanoituksessa on käsittääkseni takana koettua elämää.

Soulbeibi. Toinen ränttätänttää hyödyntävä numero, johon pätee samat sanat kuin ensimmäiseen mitä instrumentaatioon tulee. Priha ja Tuovinen töräyttelevät ehkä paremmin kuin koskaan muulloin Mustissa Laseissa.

Oi mikä ihana ilta. Mikäli joku jossain järjestäisi kasari-discon, jossa se juttu ei olisi disco-musiikki, vaan kotimainen 80-luku rock-kulmalla, olisi tiskijukka pihalla kuin lumiukko, jos ei albumin lopettaja soisi illan viimeisten hitaitten joukossa. Muistikuvani mukaan tämäkin joutui kestämään liiallista radiosoittoa jossain vaiheessa. On kestänyt.

Huh huh, miten loistokas paketti Doris onkaan. Se siis oli minulle tärkeä, mutta menetti asemansa jääden muitten, Karjalaisenkin kiekkojen varjoon vuosiksi. Erityisen hyvän tavaran merkkinä pidän sitä, että toipumisprosessi (vähäinen kuuntelu) on palauttanut tämän sinne minne se kuuluu. Kovimpien joukkoon.

Pelimanneista huomiotta jäi vielä kaksikko, jonka luomalle kivijalalle koko paletti rakentuu. Pekka Lehti bassossa ja Janne Haavisto rummuissa hoitelevat hommansa moitteetta. Sanoisin etenkin Haaviston olevan vallan lujassa iskussa. Niin muuten on myös Karjalaisen laulanta.

Muistutan vielä kasetin kahdesta bonuksesta viittaamalla juttuun, jossa perkasin Mustien Lasien harvinaisuuksia (linkki alempana). CD pelittää todennäköisesti paremmin ilman niitä, mutta kyllähän ne jonkin kokoelman muodossa olisi syytä saada laserformaatissa julki.

Aivan, Doris on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #7 - The Hangovers: The Hangovers