28 maaliskuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Way Down In The Rust Bucket

Neilin ja Horsen keikkatallenteita on reilun 40 vuoden aikana julkaistu jokunen.

Ensimmäisenä tuli Live Rust (1979), joka ansaitsee kevyesti paikkansa kaikkien aikojen konserttilevyjen joukossa. Se vei kahden vinyylin verran tilaa, CD:nä myöhemmin kiekollisen. Taustalla häämötti pääosin kiertueella äänitetty, studiossa paranneltu Rust Never Sleeps (1979), jota ei livealbumina myyty.

Seuraavaksi saatiin ihasteltavaksi Weld (1991) ja vihasteltavaksi ujellus- ja pörinäkummajainen Arc (1991). Ensin mainittu oli tupla molemmissa formaateissa. Itse asiassa ensimmäinen painos käsitti molemmat ja oli 3CD. Weld on kova, muttei mielestäni yllä Live Rustin tasolle. Arc nyt on mitä on.

Sitten putkahti 2CD Year Of The Horse (1997) ja sen sisartuotteena samanniminen dokumentti- ja musiikkielokuva. Levy on jäänyt itselleni kovin etäiseksi. Filmiä en ole edes nähnyt.

Historiallista Crazy Horse -kamaa alettiin nähdä virallisina ilmestyksinä Neil Young Archives -hankkeen myötä. Vuonna 1970 nauhalle otettu Live At The Fillmore East (2006) on napakka kolmevarttinen todiste siitä, että yhtye oli joskus maailman parhaita. Säkenöivä teos saa minulta heittämällä 5/5.

Viime syksynä julkaistiin Return To Greendale, josta jo kirjoittelin.

Uusin tulokas teemassa on Way Down In The Rust Bucket (2021). Se on muutamia kuukausia ennen Weld/Arc-nauhoituksia taltioitu, alkavan kiertueen kenraaliharjoituskeikka. Paikkana Santa Cruz, Kalifornia.

Sisältö on enimmäkseen edeltävältä, erinomaiselta Ragged Glorylta (1990), josta siitäkin löytyy Apulaissheriffin hehkutukset. Rust Bucketin kappaleista 8/19 on peräisin tuolta Youngin tuotannon eräältä kirkkaimmalta helmeltä, loput miehen pitkästä ja leveästä katalogista väliltä 1969-81.

Tarkistamattomien laskelmieni mukaan saan biisiosumia Live Rustiin 4, Weldiin 9 ja Year Of The Horseen 2. Onko käsillä siis jotain, mitä Weldin omistaja ei tarvi?

Ei tarvi, ei. Hyvin harvoja asioita tarvitaan. Seuraavassa Apulaissheriffin viralliset suositukset:

  • Et vielä tunne Neil Youngin musiikkia: aloita jostain muusta.
  • Tunnet Youngin ja omistat jotain, muttet Weldiä: osta.
  • Olet Young-keräilijä: heh, tartteeko sanoa.
  • Olet muoviämpärikansan arkkityyppinen edustaja: osta, vaikket ilmaiseksi saakaan, koska tämä ämpäri on sentään ruosteinen, siis harvinaisuus näinä aikoina.

Itseään voi kukin koettaa sijoitella noitten otantatyyppien nahkoihin tai välimaastoihin. Kuulun melkein keräilijäryhmään, sillä lähtökohtaisesti CD riittää, DVD saa olla mukana (ei pakko), yksi versio per tuote piisaa, bootlegit ei kiinnosta. Poikkeuksia raamiin tultaneen joku päivä näkemään.

Tästäkin on ollut tarjolla muutama epävirallinen painos jo 30 vuotta. Laillisesti vuonna 2021 Reprise Recordsin kautta panivat markkinoille hulppean boksin, jossa 4LP+2CD+DVD (ja ehkä sälää/rihkamaa?) hienoilla kansilla. Tyydyin apeammalla ulkonäöllä varustettuun 2CD:hen.


Kuinka tämä asettuu yllä listattuihin verrokkeihin nähden? Tässä vaiheessa mielestäni lyö Weldin pisteillä, mutta häviää teknisellä tyrmäyksellä Live Rustille, puhumattakaan Fillmoresta, jolle lentää pyyhe kehään jo ensierässä. Päivän numero olkoon 4-/5.

Don't cry no tears, alkujaan vm.1975 Zumalla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti