Onko liian provosoivaa vastata Pekka Pohjola, jos kysytään suosikkia kaikkien aikojen kotimaiseksi klassisen musiikin säveltäjäksi? Luultavasti on, mutta taas toisaalta ei niin kauhean kaukaa haettua.
Yhtenä esimerkkinä ja siihen rajoittumatta nyt jalustalle nostettavan LP:n Harakka Bialoipokku (1974) avaava Alku olisi kehnohkolla lajituntemuksellani kuviteltavissa vaikkapa Chopinin kirjoittamaksi. Rauhaisasti käynnistyvä pianoteos väläyttää ennen finaaliaan hieman jykevämpiäkin sävyjä.
Se myös esittelee jonkin teeman tai sävelkulun tai soinnun, ehkä sointuyhdistelmän, joka toistuu albumilla pieninä variaatioina. Tällaisia vaikutelmia saan kuunnellessani. Eli joku pätkä tuntuu tutulle, muttei oikein saa kiinni mistä. Ammattilaiset pystyisivät selittämään tarkemmin ja osoittamaan kyseisenlaiset kohdat Harakalta.
Tapa on ymmärtääkseni yleisesti käytetty klassisessa musiikissa, ainakin siellä perinteisemmällä osastolla. Nykytaiteista en tiedä.
Tapa ei ole vieras myöskään populaaripuolella, etenkään progressiivisessa rockissa. Yleensä Pohjola luokitellaankin progesiiloon. Hänen soolotuotantonsa on kuitenkin siinä määrin monimuotoista ja rikasta, että edes yhdistelmä proge+klasari ei riitä sitä kuvaamaan. Tälläkin levyllä soi lisäksi kelttiläinen kansanmusiikki ja jazz. Vähintään nuo.
Harakka Bialoipokku käytiin nauhoittamassa Tukholmassa kuten niin moni saman aikakauden klassikko (esim. Wigwamin Nuclear Nightclub). Love Recordsin yleismies, Wigwam-basistina Pekkaa seurannut Måns Groundstroem tuotti ja soittopuolesta huolehti puhaltajavoittoinen nippu huipputekijöitä:
- Paroni Paakkunainen, baritoni- ja alttosaksofoni + huilu
- Eero Koivistoinen, tenori-, sopraano- ja sopraninosaksofoni
- Pekka Pöyry, altto- ja sopraanosaksofoni
- Bertil Löfgren, trumpetti
- Coste Apetrea, kitara
- Tomi Parkkonen, rummut + perkussiot
Jos kohta Harakka onkin teemallinen kokonaisuus, se ei ole sitä tarinaltaan. Totuus on, että biisinimiin upotetut ja kansilehdykässä kertomukseksi avatut harakan seikkailut eivät liity Pohjolan tuotoksiin millään tavalla. Juttu on silloisen tyttöystävän, Liisa Kuritun itsenäisesti kirjoittama ja se otettiin tässä yhdenlaiseen hyötykäyttöön.
Maestro itse myöntää yhtenäisen musiikillisen konseptin kestäneen vain vinyylin A-puolen verran, siis numerot 1 - 4. Petri Nevalaisen kirjassa Bassokenraali hän luonnehtii loppuja täytekappaleiksi. Tuo on kova lausunto, jonka osalta kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä. Apulaissheriffin arvoasteikolla B-sivulta löytyy albumin kerma. Ehkä termi täytekappale ei pitänyt sisällään väheksyntää vaan tuon irrallisuuden muusta.
Hereilläkin uni jatkuu on etenkin lopultaan silkkaa jazzia. Ja ah, kuinka hyvää jaskaa näin rock-orientoituneen kuulijan korvin. Parkkonen ja Pohjola svengaavat niin, että heikompaa hirvittää. Vaskisektio päräyttelee päälle rivakalla otteella.
Sekoilu seestyy perustuu pitkälti Coste Apetrean kitaralle. Aavistuksen tasoa laskevasti siihen on sijoitettu pitkähkö bassosoolo.
Elämä jatkuu on mielestäni yhdenlainen perusmalli Pohjolan töissä. Lyhyttä melodian pätkää soitetaan toistuvasti eri instrumentein, sitä hiukan muutellen. Biisi tuntuu pikku hiljaa kasvavan koko lähes kahdeksanminuuttisen kestonsa ajan. Lopulliseksi tuntumaksi saadaan jylhä ja roteva.
Julkaisun aikoihin Love viritteli yhteistyötä brittiläisen Virgin Recordsin kanssa. Tätä kanavaa hyödyntäen julkaistiin joitain suomalaisia älppäreitä saarivaltakunnassa, niin myös jutun kohde. Vaikeaksi koettu nimi vain muutettiin. Englanninkieliseksi otsikoksi tuli B The Magpie.
Iso menestys ulkomailla jäi saavuttamatta, mutta kuvio poiki kontaktin Mike Oldfieldiin. Tämän aloitteesta herrat vierailivat kertaalleen toistensa levyillä ja Pekka kiersi Oldfieldin yhtyeen kanssa Eurooppaa.
Bassokenraalin nauttimasta arvostuksesta kielii myös vuonna 1974 kaavailtu, mutta toteutumatta jäänyt työtarjous Frank Zappalta.
Kotimaassa Pohjola ehti olla monessa mukana. Wigwam-pesti kesti nelisen vuotta päättyäkseen juuri ennen Harakkaa. Omaa hyllyä tarkastellen mainitsen muista vain Jukka Tolosen, Jim Pembroken, Dave Lindholmin, The Groupin, Vesku Loirin, Harri Marstion ja Pedro's Heavy Gentlemenin. Nuo muodostavat vain jäävuoren huipun kaikesta.
Lämpimimmin suhtaudun kuitenkin miehen soolotuotantoon, joka sisältää helmiä vielä vuosituhannen vaihteen kahta puolen. Luulenpa palaavani näitten ääreen joskus tulevaisuudessa.
Olen muuten sitä mieltä, että Harakka Bialoipokku on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub
- LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti