Mustajalan Rosvon kannesta katsoo tuima haukka tahi kotka.
Sitä rupesin arvuuttelemaan olisiko yllä petolinnun sijaan myrkkykäärme tai kissapeto, jos ensimmäinen Blackfoot-hankintani olisi aikoinaan ollut joku muu kuin Marauder (1981). Kun meni miten meni, tuli yhtyeen viidettä LP:tä kieputeltua alle kolmekymppisenä melko paljon. Ehkä siksi pidän sitä tänä päivänä ryhmän parhaana. Saattaisi se sitä kyllä olla toisenkinlaisen ostohistorian seurauksena.
Siivekkään kuvasta tuli mieleen, että täysin vahingossa - näitä kummia elämän sattumuksia jälleen - edellisen jutun aiheena oli niin ikään lintukantinen Harakka Bialoipokku.
Levy tehtiin miehityksellä Rickey Medlocke (laulu, kitara), Charlie Hargrett (kitara), Greg T.Walker (basso, koskettimet, taustalaulu), Jakson Spires (rummut, taustalaulu). Hargrettia lukuunottamatta muun porukan suonissa kiertää intiaaniverta joko 100% tai jonkin verran alle. 2005 edesmenneen Spiresin tapauksessa ei kierrä enää.
Kvartetti oli koko lailla sellaisenaan muodostanut Blackfootin 60-luvun lopuilta saakka. Alkutaipaleelle mahtui joitain pikkupoikkeamia sääntöön. Julkaistu tuotanto aina Marauderiin asti oli nelikon heiniä. Ensimmäinen albumi ei ole tuttu minulle, mutta muutoin jälki oli ollut ravakkaa hard rockia southern-vivahteilla.
Seuraaja Siogo (1983) vei tyyliä popimpaan, aikuisrokimpaan suuntaan. Vertical Smiles (1984) johdatteli vielä kauemmas juurilta. Sen jälkeen allekirjoittaneen tiedoissa onkin pitkä musta aukko kokoonpanoaan vähän väliä muuttaneen, harvakseen levyttäneen orkesterin osalta. Southern Native (2016) esitteli likipitäen heavy rockia vetävän version, jossa ei alkuperäisjäseniä enää vaikuttanut.
Käsiteltävän lätyskän osalta vaihdoin jossain vaiheessa vinyylistä CD:hen. Kun muiden alkupään pitkäsoittojen heikko saatavuus alkoi käydä ilmeiseksi, ratkaisin ongelman Original Album Series -miniboksilla. Se kokoaa samaan pakettiin Atlantic-yhtiön ATCO-alamerkillä ilmestyneet studiokiekot.
Yleistuntuma on jykevä ja tuhtisoundinen. Southern rock -laariin rutiininomaisesti heitetyn orkesterin ilmaisu on Marauderilla kyllä lähempänä tavanomaista hard rockia. Toki ne syvän etelän vaikutteetkin kuuluvat.
Esimerkiksi Fly away hyppyyttää vallan rempseästi ja perinnettä ylläpitävästi. Pikkaisen provosoiden sen voisi sanoa olevan southern humppaa.
Raskaampaa laitaa edustavat ylinopeudella kaahaava ja komeaa laulua sisältävä Good morning, miltei normihevi Dry county sekä loppurymistelynsä osalta Diary of a workingman. Listan viimeinen soi ennen kiihdytysvaihetta juurevahkona teiniballadina, joka enteilee tulevan Siogo-LP:n meininkiä.
Fire of the dragon kertoo huumeisesta elämästä, olihan Skynyrdilläkin The needle and the spoon.
a young man lies
with a needle in his arm
China white in his hand
say a little prayer
for his unlucky soul
it's so sad, so sad
Niin.
Muita saman suunnan rokkareita vertaillaan kovin herkästi Lynyrd Skynyrdiin. Siihen syyllistyin itsekin ja heti perään uudestaan.
Nimittäin päätösnumero Searchin' on turhankin helppo ajatella taas yhtenä Free bird -muunnelmana. Yleisimmin Blackfootin tuotannosta tuon kyseenalaisen kunnian saa Highway song levyltä Strikes (1979).
Miksi niin monilla tuolta päin tulevilla bändeillä on se oma Free bird? Vai onko sittenkin niin, että me ulkopuoliset iskemme leimasimella turhan herkästi? Luulenpa niin. Joka tapauksessa Searchin'in lopun kitarahurjastelu antaa moiseen aidan matalimmalta kohdalta ylitykseen kosolti aihetta.
Nokkamies Rickey Medlocke on paitsi ihan pätevä kitaran käsittelijä myös varsin muhkeaääninen vokalisti. Avauskappaleen lisäksi tämä korostuu ainakin raidalla Too hard to handle, jossa torvetkin raikaavat mukavasti.
On aika tunnettua, että Medlocke liittyi juurikin Lynyrd Skynyrdiin 90-luvun puolivälissä. Sen sijaan lyhyt piipahdus yhtyeen rumpupatteriston takana 70-luvun alussa saattaa olla vähemmän huomiota saanut fakta. Hänen päätyönään pidän näistä komennuksista huolimatta Blackfootia.
Asetan tarjolle Rickeyn isän turinoilla ja banjon näppäilyllä käynnistyvän rallin Rattlesnake rock'n'roller. Varsinainen biisi poikkeaa alun tunnelmasta kuin yö päivästä, mutta käyhän se noinkin. Tähän tällättyä iloista pianon kilkatusta olisin albumilta mielelläni kuunnellut enemmänkin.
Onhan se niin, että Marauder on aivan mahtava levy!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti