Apulaissheriffi kehuu vaihteeksi sinertävää musiikkia. Suurennuslasi tarkentuu erääseen eittämättä kovimmista sen sortin suomalaisista äänitteistä. Käsittelyssä on Erja Lyytisen Grip Of The Blues (2008).
Lyytinen oli hiljattain siirtynyt kotimaisen Bluelightin huomasta saksalaiselle Ruf Recordsille. Ilmeisesti tähtäin oli suunnattu Euroopan ja maailman markkinoille. Rufille kitarataituri sopi kuin hauki kaislikkoon, tallin juurevaan rosteriin kun kuului huomattavan runsaasti naispuolisia muusikoita.
Levy-yhtiö oli aiemmin julkaissut kaksi Lyytis-albumia, joista ensimmäisenä yhteistyön Aynsley Listerin ja Ian Parkerin kanssa. Erjan oma Dreamland Blues (2006) oli toinen. Kaikkiaan Grip Of The Blues sijoittuu hänen täysimittaisten diskografiassaan numerolle 6.
Kilometrejä oli mittariin kertynyt sen verran, että instrumentti alkoi olla varsin mallikkaasti hallinnassa. Läpi levyn paistaa tietynlainen varmuus mitä soittopuoleen tulee. Sankarivingutus loistaa poissaolollaan. Yliyrittämisestä ei ole tietoakaan. Homma hoituu kunnialla ja ylikin sekä slide-putken kanssa että ilman, sooloissa ja muuten.
Myös tekniikan onnistumisprosentti lähentelee sataa. Efektejä ja kaikua esiintyy pelkästään kokonaisuutta rikastavina. Soundit on hiottu sellaiseen kuosiin, että harvemmin näin hyvällä maulla tehtyihin törmää.
Edellinen koskee koko arsenaalia. Nostan erityisen herkullisten kitaroiden rinnalle rummut. Kuivakka, napakka virveli jaksaa viehättää minua aina vaan.
Orkesterissa ei pikaisen tarkistuksen perusteella soita aiemmilta kiekoilta tuttuja. Paitsi tietysti silloinen puoliso Davide Floreno, toinen kitaristi ja kahden biisin kirjoittamiseen osallistunut italialaissyntyinen kepittäjä. Tämä on kansissa merkitty komppaajaksi, joten tarkempien kappalekohtaisten tietojen puuttuessa voinee olettaa äänimaiseman etualan olevan pitkälti solistin hallussa.
Genreruletin viisari asettuu enimmäkseen blues-sektorille, mielestäni eniten koko Lyytisen tähänastisessa studiotuotannossa - siis vuoteen 2020 mennessä. Soul-osastoa hätyytellään seuraavaksi eniten ja ainakin kerran nojaillaan hienokseltaan funkin taholle. Kuten aina, nämä ovat henkilökohtaisia näkemyksiä, joitten totuusarvon voi huoletta kyseenalaistaa.
Menusta pistää silmään taas yksi versio aiheesta Rollin' & Tumblin'. Vaan jopas onkin virkeä luenta klassikosta. Slide soi kuin unelma. Porukka tempaisee erään groovaavimmista sovituksista, mitä olen biisistä kuullut.
Sitä edeltää listalla kolmen hidastelun suora. Raukea balladi Wish I had you omaa hienosti lauletun hienon melodian ja pari hillittyä sooloa. Unreachable toimii leppoisana välipalana ja hehkuu sielukkuutta. Voyager's tale päättää balladiputken, joka alleviivaa Lyytisen olevan vokalistina omimmillaan tällaisissa tunnelmissa.
Näin se pitää tehdä. Ei tarvi revitellä, kun äänen kauneus riittää. Ollaan melko lähellä pistettä, jossa käyttäisin adjektiivia ihana kuvaamaan kuulemaani.
Ellei soul noissa syki tarpeeksi, tekee se sitä äärisielukkaassa nimikappaleessa takuuvarmasti. Kuusikielinen ääntää akselilla muhkea - vienosti ulvova. Tyylitajua tähän ei olisi saanut pakattua yhtään enempää mitä Erja ja bändi siihen nikkaroi.
Avausraita Broadcast on instrumentaali, joka starttaa Rami Eskelisen reippain rummuniskuin. Harri Taittosen Hammond-urut muodostavat yhden valopilkun tällä.
Vedetään nyt hihasta muutama verrokki, kun en taaskaan voi välttyä niitä havaitsemasta. Mielipidetasolla toki liikutaan, kun väitän kuulevani maksimaalisen hyväntuulisen Inner beautyn jossain välikkeessä muutaman nuotin sekvenssin J.Karjalaisen Runoa. Samoin epämääräinen häivähdys Honey B. & T-Bonesia sitä seuraavan Let it shinen ilmapiirissä voi olla vain minun harhojani.
Funkahtava blues Wanna get closer uhkuu mukaansaimevää svengiä ja tuo rentoudessaan mieleen J.J. Calen. Tämä taitaa olla albumin ainut Iiro Kauton bassoa framille nostava esitys.
Lyytisen artikuloinnista erottuu eksoottinen tapa lausua -tion-loppuiset sanat. Kyseessä on tavaramerkkiä lähentelevä ominaisuus, jonka olen pistänyt merkille pitkin hänen uraansa. Mukavia pikkujuttuja nämä tällaiset. Everything's fine ja jännittävästi rytmitetty Dissatisfaction esimerkittävät piirrettä.
Mainitaan vielä vailla mainintaa säilynyt Steamy windows, joka nyt vaan on omalla tavallaan loistelias, niin onpa sitten kaikki mainittu. Tämän CD:n tapauksessa kaikki on loisteliasta. Upea kokonaisuus. Jostain syystä sitä ei virallisilta kanavilta löydy Spotifystä tai YouTubesta. Jälkimmäisestä voi hakea studioversiot ainakin numeroista 3, 4 ja 11.
On se, Grip Of The Blues on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #2 - Erja Lyytinen & Dave's Special: Attention!
- KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti