ZZ Topin pysyväksi jäänyt koostumus (33 1/3 % Billy Gibbonsia, Dusty Hilliä ja Frank Beardia kutakin) syntyi meikäläisen ollessa vasta tutti-ikäinen. Samat jepet suunnittelevat kuudettatoista (16.) pitkäsoittoaan nyt, kun vyötärönympärykseni hakkaa rinnanympäryksen yhtä helposti kuin Nykäsen Matti kaikki muut Calgaryssä.
Puolimatkassa, Apulaissheriffin rippikoulurupeaman kieppeillä herroilta paukahti varsinainen pommi. ZZ Topin suosion maan kiertoradalle, ellei etemmäskin singauttanut LP on nimeltään Eliminator (1983).
Joulukuussa 2020 tarkasteltuna Eliminator on määrällisesti tasan puolessa välissä uraa mitä studioalbumeihin tulee. Seitsemän ennen sitä ja seitsemän sen jälkeen. Toistaiseksi.
Joku voisi sanoa, että vain etummainen seitsikko oli kunnollista Toppia, rehevää etelän blues rockia ja texas boogieta. Joku saattaisi rajoittaa hyväksyttävyyden vieläkin tiukemmin bändin alkutaipaleelle. Sama puristisen tiukasti musiikkiin suhtautuja luultavasti hymähtelisi Eliminatorille ja pääsääntöisesti väheksyisi kaikkea sen jälkeen tullutta. Antaen ehkä hieman siimaa muutamalle poikkeukselle.
Tiukkapipo ei totta puhuen ole aivan väärässä tuomioissaan, mutta skaalalla hyvä-huono ei tietenkään mennä noin suoraviivaisesti. Moista asteikkoa kun ei objektiivisesti katsoen ole olemassakaan. Mielipiteitten tasolla sellainen löytyy ja se on jokaisella omansa.
Oma mieltymykseni myötäilee yllä esitettyä suurin piirtein. Tältä istumalta voisin nimetä seitsemän ensimmäisen LP:n joukosta kaksi ja puoli aivan mahtavaa, seitsemästä myöhäisemmästä nolla. On siinä hilkulla saako levy numero 8 kunniamaininnan vai ei.
Siihen liittyy kokemuksissani kohtalaisen roima annos nostalgiaa. Hataraan muistiini nojaten väitän sen olleen kymmenen ensimmäisen ostamani valmiiksi äänitetyn kasetin joukossa. Sillä on lähinnä loistavia ja erittäin hyviä biisejä. Joukkoon mahtuu kuitenkin jokunen rajatapaus.
Kasetin/vinyylin A-sivu kestää tänä päivänäkin vertailun melkein mihin tahansa. Kappaleet ovat järjestyksessä mainio perusjynkkä, nopeampi ja mainiompi perusjynkkä, toinen mainio perusjynkkä, hitaahko blues sekä nopeampi ja mainioudesssaan liki kakkosen veroinen perusjynkkä. Jynkkäprosentiksi saadaan mojovat 80.
Parhautta edustaa tässä kohtaa universumin vetävimpiin lukeutuvaan kitarariffiin pohjaava Got me under pressure. Lajissaan täydellistä paiskontaa, ja kun laji on itsessään ässätasoa, on tämä taideteoskin automaattisesti maailman kovimpia.
Tähdennettäköön vielä, että itse Buddy Guy on tehnyt version tuosta hitaahkosta bluesista I need you tonight.
Siirrymme B-puolelle, jossa kuullaan 80-lukuinen syntikkarokki, outoudessaan muikea bassonpätkytyshumppa, keskitempoinen syntikkapluusi, syntikoin maustettu perusjynkkä, mainio perusjynkkä sekä kaikista nopein mainio perusjynkkä. Vain 50-prosenttisesti jynkkää.
Syntetisaattorin mainitseminen tai mainitsematta jättäminen ei takaa aukotonta instrumentin tunnistusta allekirjoittaneelta. Tuossahan vain luettelin genret kuten ne kuulen (ja kuten genrestandardivirasto voisi ne määritellä).
Digitaalisen sähkökosketinsoittimen läsnäolo ei myöskään oletusarvoisesti heikkouta mitään. Ei edes tällaisen alun perin sangen orgaaniseen ja juurevaan menoon vihkiytyneen ryhmän tapauksessa. Siltikin Legs ja TV dinners ovat ne kiusalliset rajatapaukset.
Kauneusvirheistä huolimatta ei snorkkelin yläpää hörppää liikaa vettä ja kokonaisuus säilyy kunniamaininnan arvoisena.
Eliminator on aivan mahtava levy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti