70-luvulla Tintti Wegelius kaarteli jäällä, Seppo Kannas selosti leppoisan asiantuntevasti ja Apulaissheriffi töllötti telkkarista. Taitoluistelijalle jaettiin pisteitä erikseen teknisistä ansioista ja taiteellisesta vaikutelmasta. Torvivoittoista funkia vedellyt Tower Of Power tehtaili irtonaisia laatuälppäreitä.
Nykyään Wegelius asuu ja valmentaa Kanadassa, Kannas on eläkkeellä ja Apulaissheriffi ei juurikaan penkkiurheile. Taitoluistelun pistejärjestelmä vaikuttaa luetun perusteella oudolta; vanhassa systeemissä oli vissiin joku paha vika (?). TOP julkaisee korona-ajan kynnyksellä uuden levyn Step Up (2020).
Bändin pitkän studiohiljaisuuden katkaisi Soul Side Of Town (2018), joka siis sai jatkoa jo nyt. Se tuntui vanhoihin verrattuna valjuhkolta. Tekniset pisteet olivat edelleen lähellä ylärajaa, mutta musiikin nauttimisen kannalta tärkeämmän osa-alueen osalta oli havaittavissa köhimistä.
Otin ensikosketuksen uusimpaan autossa heti CD:n saatuani. Valitettavasti yleisilme oli samankaltainen kuin edeltäjällä. Käydäänpä tällä kertaa koko ohjelma läpi parin seuraavan kuuntelon tunnelmin.
East Bay! all the way! on huimaa, täyden kympin funk-tykitystä, mutta se on vain alle minuutin pyrskäys. Soul Side Of Town sekä jo nelos-LP Back To Oakland (1974) aloitettiin ja lopetettiin samaan tapaan erinomaisilla biisin puolikkailla. Näitä minä kaipaisin enemmän.
Step up sykkii myös kunnolla. The story of you and I tasaannuttaa menoa aavistuksen, mutta pää on vielä pinnalla. Who would have thought? jarraa tempoa slovariksi, mikä sekin käy vallan mainiosti tuomaan hieman vaihtelua.
4/14 takana, toistaiseksi kaikki okei.
Addicted to you menee jo viihde-soulin oloiseksi, hmm. Look in my eyes on jazzahtavasti mielenkiintoisempi, taas sykkii ja torvijuttujen seassa voi nautiskella maukkaat kosketin- ja kitarasoolot. You da one funkkaa hitaammin, mutta enemmän kuin hyväksyttävästi. Sleeping with you baby, hmmmm. If it's tea give me coffee palauttaa pulssiin hetkellisesti kaivattua ryhtiä. Beyond wildest dreams taas hyydyttää lällyydellään.
10/14 käyty läpi ja mieleen on hivuttautunut epäilys. Yksittäisinä annoksina ei puurossa isoja ongelmia, mutta alkaako kattilallinen vähän puuduttaa?
Any excuse will do julistaa vahvaa sanomaa ok-läiskeen säestämänä.
blame it on the white man
blame it on the booze
blame it on the arabs and
you can blame it on the jews
...
any excuse'll do
when there's all this blame
to go around
Semmoista se vaan tänä päivänä tuppaa olemaan.
If you wanna be a winner, varovainen hmm. Let's celebrate our love, ei perskuta, nyt ei enää jaksaisi. East Bay! Oaktown all the way! finaalina pelastaa ja jättää hyvän maun suuhun olemalla siis jatkumoa avaukselle.
55 minuuttia on turhan pitkä rupeama ylläkuvatunlaiselle kokonaisuudelle, joka ansaitsee kouluarvosanan tyydyttävä miinus. Tästä olisi saanut niin paljon paremman jättämällä pois numerot 5, 8, 10 ja 13, jonka jälkeen tavaraa olisi jäänyt rutkasti alle 40 minuuttia ja alakulmaan olisi voinut läimiä kiitettävän.
55 minuuttia on turhan pitkä rupeama ylläkuvatunlaiselle kokonaisuudelle, joka ansaitsee kouluarvosanan tyydyttävä miinus. Tästä olisi saanut niin paljon paremman jättämällä pois numerot 5, 8, 10 ja 13, jonka jälkeen tavaraa olisi jäänyt rutkasti alle 40 minuuttia ja alakulmaan olisi voinut läimiä kiitettävän.
Tämän hetken tuntuman mukaan Step Up lyö parin vuoden takaisen albumin noin paitakankaan paksuuden mitalla, jos ratajuoksutermein ilmaisee. Ne 70-luvun vähemmän tuotetun kuuloiset lätyt ovat kuitenkin jo tovin kätelleet toisiaan maalialueella.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Juliet Jonesin Sydän: Kansas
- UUTUUSLEVYT - Pääesiintyjät: Lättähatun Paluu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti