Mis sie tarviit oikein hyvää laulajaa? Mis sie tarviit lämpimän sielukasta ja tyylillisesti äärimmäisen tajuisaa musiikkia? Mis sie tarviit nykymusaa, joka on vapaa listahutussa vallalla olevista tuotantoratkaisuista?
Mis sie tarviit 5/5 luokkaan luettavan uuden kotimaisen levyn?
Täs siul on... Ei kun, kaikkiin esitettyihin tarpeisiin käy vastaukseksi Introducing Emilia Sisco (2024).
Jos olin jokin aika takaperin valmis vaihtamaan viimemainitussa Erjan Elliin (Maple), olen nyt noin kuukauden verran ollut sitä mieltä, että myös Emilia menee joukkoon aivan heittämällä. En puhu teknisistä ansioista, jotka lienevät kovaa tasoa nekin. Tarkoitan subjektiivista kokemusta, kuten käytännössä aina näissä blogijutuissa jotain hehkuttaessani.
Introducingilla Sisco laulaa kaiken, ja on sanottava, että myös taustavokaalit on toteutettu erityisen hyvällä maulla. Tyylitaju nyt vaan on joillakin hallussa. Haluaisin nähdä sen tyypin, joka on totaalisen eri mieltä levyn vokalismin tyylikkyydestä. Kannattanee korostaa tämänkin olevan makuasia.
Kova väite vaatii näyttöä kehiin: Your girl.
Ei ehkä ole järkevää eikä varsinkaan välttämätöntä, mutta kun vertailu on verissä, niin menköön. Ylle listaamistani solisteista koen Siscon äänen soivan jossain Ann Peeblesin ja Erykah Badun pehmeitten ulosantien välimaastossa ollen kuitenkin aivan omansa. Varaan jälleen oikeuden muuttaa mielipidettäni.
Selvä, täs siul siis on huippulaulaja. Vaan sehän ei riitä, kun musiikista puhutaan. Albumi on siitä erinomainen, että huippua on kaikki mitä siltä korviin kantautuu. Iso ansio kuuluu Timmion Recordsille ja tuotannosta vastanneelle ryhmälle Cold Diamond & Mink.
Moni ehkä sanoisi, että taso on kansainvälistä. En käytä sanaa tässä yhteydessä, jos missään. Kansa se on suomalaisetkin, ja maailmassa on takuulla enemmän maita, joissa laatu on heikompaa (mitä ikinä se meinaakaan) kuin meillä.
Tuottajaporukka toimii myös Timmionin studio-orkesterina:
- Jukka Sarapää, rummut
- Sami Kantelinen, basso
- Seppo Salmi, kitara
Vertaukseen törmää kaikkialla, mutta kun se on niin ilmeinen, niin tulkoon toistetuksi. Eittämättä mieleen muljahtaa Daptone Records ja sen talon bändi The Dap-Kings. Musiikin soundimaailma ja tyylilajikaan eivät hirveän kauas heitä Sharon Jones & The Dap-Kingsistä, mikä ei ole paha juttu lainkaan.
Tällaista 70-lukuista soulia tehtäessä on vähintään perusteltua, ellei puolipakollista ottaa mukaan hieman puhaltimia. Jukka Eskola trumpetissa ja flyygelitorvessa sekä Pope Puolitaival foneissa ja huilussa ovat niminä tulleet vastaan muuallakin. Jälki on Eskolan sovitusten tuloksena hillittyä, kokonaisuutta pelkästään tukevaa ja päällekäyvyyttä välttelevää.
Kerrottakoon lisäksi, että itse biisit on yhtä vaille merkitty solistin ja tuottajien nimiin. Love so divine on Marc Koldkjaer Runen käsialaa. Emilia Sisco on siis myös lauluntekijä, ei todellakaan vain esittäjä.
Ok, täs siul on siis myös tyylillisesti tajuisaa ja nykymusan tuotantoratkaisuista vapaata soulia. Sitten meillä oli vielä se väittämä 5/5.
Pysyn väitteessäni, mutta vedän miinuksen vitosen perään. Syynä on tietynlainen yksioikoisuus, joka toisaalta on joissain kuuntelutilanteissa hyve. Koko valikoima on yhtä raitaa vaille tempomielessä melko yhteneväistä. Hitailla vaihteilla edetään.
Ainoastaan viimeistä edeltävä kappale Worth the ride nostaa selkeämmin sykettä. Olisin tervehtinyt ilolla ratkaisua, joka olisi tuonut mukaan pari muuta vastaavaa.
Tuo on kuitenkin kosmetiikkaa. Introducing Emilia Sisco on ehdoitta viime vuoden tapauksia. Näin harrastelijapuuhastelijana satuin käymään sen kimppuun aika lailla jälkijunassa, mutta kun sen kerran toukokuussa verkosta kuuntelin, hain saman tien CD:n kotiin.
Trivian ystäville tiedoksi, että Casablanca Voxin basisti Teppo Heinosen tytär on oikealta nimeltään Emilia Sisko Heinonen ja vaihtoi taiteilijanimeensä c:n muistaakseni Helge Tallqvistin ehdotuksesta. Näiltä yhdessä on tullut albumi You Ain't Heard (2018).
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti