"We haven't had this spirit here since nineteen sixty nine", sanoo Kapteeni Hotel Californiassa. Tuota, kuten koko laulua on yritetty tulkita monella tavalla. En tiedä ovatko Kotkat paljastaneet sen merkitystä tai onko asiasta olemassa yleinen konsensus. Siksi heitän omani.
Mitäpä, jos rivi viittaakin Jethro Tullin albumiin Stand Up (1969)?
Luulin löytäneeni jotain ennen kuulumatonta, kun ties kuinka monetta kertaa levyä pyörittäessäni ajatus karkasi Hotel Californiaan We used to known kitarasoolon soidessa. Se hohkaa selvästi samaa henkeä kuin Eaglesin jymyhitti.
Lyhyen verkkohakusession jälkeen saatoin todeta olleeni vain hidas ja hölmö huomaamaan ilmiselvää asiaa. Samankaltaisuus ilmenee sointutasolla, muuallakin kuin Martin Barren upeiden soolojen aikana. Päätullimies Ian Anderson ei vaikuta kantavan kaunaa siitä, että hänen sävellystään on ehkä käytetty toisaalla rahan tahkoamiseen. Allekirjoittaneen papereissa We used to know pysyy esityksistä komeampana, ehkä sen toisen kuluneisuuden vuoksi.
Ajassa vastakkaiseen suuntaan aatokset vie Andersonin herkän huilun ja Glenn Cornickin basson voimin käynnistyvä Bourée. Versio Johann Sebastian Bachin 1700-luvun alussa säveltämästä teoksesta kulkee alkuun asiaankuuluvasti barokkivireisenä.
Kappaleen 1900-lukuistaminen tapahtuu viimeistään minuutin väliaikatolpalla. Kohta sen jälkeen meininki on mitä hersyvintä folkin ja jazzin liittoa. Rumpali Clive Bunkerin ilotulitus biisin ollessa nopeimmillaan on nautittavuudeltaan korkeaa luokkaa.
Bourée edustaa minulle progea parhaimmillaan. Samaa voi sanoa seuraavasta, niin ikään folkahtavasta numerosta Back to the family, jonka loppukiihdytyksessä Bunker loistaa toiseen tapaan. Itse asiassa koko porukka loistaa ja Andersonin kyvyt sovittaa taidolla tulevat todistetuksi.
"Edistyksellisen" rockin lippua liehuttavat reippaammin vielä ainakin Nothing is easy ja For a thousand mothers.
Fat man rytkyy vallan riemastuttavana folk-kilkutteluna. Jeffrey goes to Leicester Square mieltyy päässäni myös folk rockiksi.
Hitaammat Look into the sun ja Reasons for waiting täyttävät balladinnälkäisten toiveet. Jälkimmäinen sisältää suorastaan häkellyttävän kaunista huilismia - Andersonin ohella Barre puhaltaa - ja loppuvaiheessa sen rinnalla uljaita jousia. Laulumelodia polveilee suloisena.
Sitä voi kukin halutessaan pohtia kuinka progessiivinen Stand Up ylipäätään on. Siinä mielessä melko lailla, että monenlaista normiräntästä poikkeavaa on mukana kyllin. Joihinkin Jethro Tullin 70-luvun tuotoksiin verrattuna LP on kuitenkin hyvin maanläheinen.
Kymmenisen kuukautta aiemmin ilmestynyt esikoinen This Was (1968) oli ollut lähinnä blues rockia. Barre tuli bändiin, kun pomo Anderson halusi viedä Tullin musiikkia uusille urille, mistä taas alkuperäinen kitaristi Mick Abrahams ei niin kovin paljon perustanut.
Apulaissheriffille kakkoskiekko seisoo loistavana rajapyykkinä blues- ja progeyhtyeen välimaastossa. Vanhasta muistuttaa hieno avausraita A new day yesterday, jonka voisi helposti kuvitella Creamin veistelemäksi.
Kokonaisena pitkäsoittona Jethro Tullin toinen ei ole valovuosien päässä Led Zeppelinin kolmosesta. Ei välille toki yhtäläisyysmerkkiä voi piirtää, mutta jonkun likimain-symbolin mielestäni kyllä. Tull muuten lämmitteli Zeppeliniä tämän Amerikan kiertueella loppuvuodesta -69.
Tajusin Stand Upin arvon vasta pitkän ajan päästä sen hankkimisesta. Tarvittiin yhtyeen tuotannon (70-luvun lopuille asti) läpikäyminen työn ohessa, parin viikon aikana. Vasta siinä erottuivat entuudestaan kohtalaisesti tuntemani ja alitajunnan työstämänä muhineet jyvät kunnolla akanoista. Tämä on perin normaalia nykyään, kun hyllyssä on liikaakin mistä valita. Toista oli ennen, jolloin yksittäiset levyt saivat moninkertaisesti enemmän soittoaikaa. Ne oppi tuntemaan ihan eri lailla kuin näinä päivinä.
Istuallaankin kirjoitettuna Stand Up on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- WANHA SUOMI-PROGE #2 - Scapa Flow: Uuteen Aikaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti