Se joskus pakkasi ottamaan päähän, kun kuka tahansa muusikko, toimittaja tai muuten musiikin parissa touhuillut tahi jopa satunnainen harrastaja nimesi kysyttäessä B:n niin kovin tärkeäksi vaikuttajakseen. Useammin kuin kerran kävi mielessä, etteikö mitään muuta keksinyt tuokaan. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että vastaus oli useimmissa tapauksissa ilmeisesti totta.
Omalla kohdallani B ei koskaan ole päässyt nousemaan merkittäväksi tekijäksi kuunteluhommissa ja maun kehittymisessä. Eivätkä myöskään Jiin, Peen, Geen tai äRrän soolotyöt. Seuraavassa lyhyt tiivistelmä kuinka kaikki oikein kävi niin kuin sen nyt muistan.
Alle 10-vuotisena kuulin isän kaseteilta Please Mr. Postmanin, jonka esittäjää yritettiin jollain kunnan/seurakunnan/partion kesäleirillä onkia isommilta valvojatytöiltä selville. Ne kertoi sanojen perusteella, että B. Mutta kun sen lauloi kasetilla joku nainen, ei voinut olla.
12 ikävuoden tietämillä jeejee-kauden B oli riittävän lähellä 50's rock and rollia, jotta jokunen laulu tuli nauhoitetuksi radiosta. Jollain lailla niistä tykkäsin, mutten sanottavammin.
Michael Jackson duetoi näillä main kaksikin kertaa Peen kanssa. Varsinkin Say say say meni jakeluun ja jopa tiesin Peen olevan entinen B:läinen. En voinut olla tietämätön myöskään Imaginesta ja luulisin olleeni selvillä, että myös Jii oli ex-B.
Noin 15-kesäisenä väsäilin Commodore 64:n musiikkisoftalla sovituksia Yesterdaystä ja Eleanor Rigbystä. Nuo kun olivat lähimpänä hyväksyttävää musaa niistä mihin Suuri Toivelaulukirja tarjosi nuotit ja jotainhan piti kokeilla. Tänä päivänä tuotakin kai kutsutaan koodaukseksi, vaikka se on siitä yhtä kaukana kuin Jamppa Tuominen punkista.
Vielä jonkin aikaa myöhemmin kaveri osti luokkaretkellään Neuvostoliitosta venäjänkielisillä kansilla varustetun A Hard Day's Nightin (1964). Mankka pantiin hommiin ja sain ensimmäisen B-LP:n kasetille.
Sitten meni ties kuinka kauan, että moni muu innosti ja B ei. Alkoi myös tuo tuhahtelu- ja ylenkatsomisvaihe, ehkä hiljaisena vastalauseena alussa mainitsemalleni yhtyeen jalustalle nostamiselle.
Olisiko ollut 2000-luvun alussa, kun nöyrryin hommaamaan jokusen CD:n B:ltä. Näin päätyi hyllyyn Rubber Soul (1965) ja Revolver (1966). Vieläkään ei lähtenyt, vaikka aloin tunnustaa näissä, etenkin kumisielussa olevan jotain kiinnostavaa.
Näin kituutin enemmän kuin vuosikymmenen ja viimein 10-luvulla annoin lopullisesti periksi ja hankin pikku hiljaa koko peruskatalogin. Tämä tarkoittaa, että Apulaissheriffin kotona majailee tätä nykyä kaikki 12 brittialbumia plus Magical Mystery Tour (1967) plus Past Masters, Volumes One & Two (1988).
Hintelästi itse asiaan liittyvänä, pitkänä esipuheena yllä jaariteltu johdattaa päivän epistolaan, joka on Abbey Road (1969). Se oli ensimmäisten joukossa, kun aloin oikeasti B-kokoelmaa kartuttamaan. Biisilistalla oli nimien perusteella vain kaksi entuudestaan koettua, Come together ja Here comes the sun. Jotain kelloja päässä kilisyttivät myös ainakin Something, Oh! darling ja Carry that weight, kun ne kuulin.
Lisäksi paljastui, että olin ollut enemmän tai vähemmän pitkään tietoinen muutamista Abbey Road -käännöksistä. Tällaisia olivat Vesa-Matti Loirin ja Pate Mustajärven eri aikoihin suomeksi versioima Maxwell's silver hammer (Paulin taikakaulin) sekä Freud Marx Engels & Jungin levyttämä Octopus's garden (Tursaan puutarhassa). Vielä yllätti miten pätkä The endiä oli itselleni tuttu Aku Syrjän soolosinkulta Ringo ja Aku.
Abbey Road tuntui jo parin läpisoiton jälkeen kelpo tapaukselta. Jossain vaiheessa se alkoi haiskahtaa mahdollisesti B:n parhaalta levyltä. Kunnes kuluvana elokuuna, keskipitkällä autoreissulla soitettuna, aiemmat kuuntelut ja alitajunta taustalla olivat tehneet tehtävänsä. Tämähän osoittautui loistavaksi.
Seuraavan päivän paluumatkalla uusiksi ja eikun parani vaan. Myönnän, että nyt kirjoitan eräästä kaikkien aikojen albumista, omastakin mielestäni sellaisesta.
On ihan mukava todeta, että oppihan se B ennen lopullista hajoamistaan tekemään varsin mainiota kamaa. Yhteissoitto toimi, laulu toimi. Pohjina oli loistavat sävellykset ja ne toteutettiin suurenmoisin, paikoin jänskin sovituksin. Ainakin omistamallani 2009 remasteroinnilla myös jälkitekninen toteutus on perinpohjaisen hienoa.
Ei siinä ole hirveästi nokan koputtamista, kun vasta kappaleen numero 10 kohdalla tulee ensimmäisen kerran mieleen, että tämä ei ehkä ole täydellinen. Siitä loppuun asti on ripoteltu lyhkäisiä vetaisuja, jotka pitävät alkupään tasoa yllä.
Apulaissheriffi on juuri nyt Abbey Roadista niin tohkeissaan, ettei koe tarpeelliseksi alkaa puntaroida yksityiskohtia yhtään tarkemmin. Toteaa vaan, että Something ja Here comes the sun ovat Geen kirjoittamia ja Octopus's garden äRrän. Kaikki muut ovat kaksikon Jii&Pee käsialaa.
Tuossa dramaattinen I want you (she's so heavy), joka yhdistelee muikeasti progea bluesiin. Lopuksi rock loppuu kuin seinään.
Yli 50 vuotta ilmestymisestään tarvittiin, ennen kuin kykenin toteamaan, että Abbey Road on aivan mahtava levy!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti