07 elokuuta 2024

KIRJOITTAJAVIERAS - Pekka Hietala - John Mayall

John Mayall oli suurimpia vaikuttajia, kun blues viime vuosisadan puolivälin jälkeen rantautui Eurooppaan. Jostain syystä, ehkä itsellenikin yllättäen eivät retkeni bluesin maailmassa ole vielä johtaneet hänen jäljilleen, vaikka genre minulle niin kovin läheinen onkin.

Aiemminkin blogissa vieraillut Pekka Hietala laati vastikään menehtyneestä Mayallista muistokirjoituksen.


John Mayall 29.11.1933 - 22.7.2024 - Brittibluesin pioneeri on poissa


Heinäkuun 22. vuonna 2024 syvänsinisellä bluestaivaalla nähtiin valoilmiö. Sinne syttyi tähti, joka muistuttaa poisnukkuneesta John Mayallista. Hän jätti pioneerityöllään perinnön tuleville muusikoille, mutta mikä parasta, yli 50 albumia käsittävän varannon meille bluesia elääkseen kuunteleville. 

John Mayall syntyi vuonna 1933 Manchesterissa ja hänet tunnettiin koko uransa hyvinkin brittiläisenä bluesmuusikkona, vaikka asui melkein puolet elämästään Kaliforniassa. Leimalle on perusteensa, säilyttihän artisti koko uransa hienon brittiaksentin puheessaan ja herrasmiehen elkeet olemuksessaan.

Mayalliin liitetään toistuvasti lisänimi ”Brittiläisen bluesin kummisetä”, joka viittaa enimmäkseen uran alkuvaiheeseen. Häntä voisi luonnehtia paremminkin bluespioneeriksi, jonka tutkimusmatkalla kartalle piirtyi paitsi uutta musiikkia, käsittämätön määrän maileja ja tuhansia esiintymisiä. Uskottavuus ja karisma synnytetään tien päällä, josta tämä ”Road dog” totisesti tiesi yhtä, jos toista.

Mayallin poikavuosien pontimet löytyivät musikaalisen isän levykokoelmasta, josta nimet Big Bill Broonzy, Brownie McGhee ja Josh White tartuttivat kuumetta kitaransoittoon. Lisäoireita aiheutti pianopuolella Albert Ammons, Pete Johnson ja Meade Lux Lewis, joiden boogie woogie -poljentoa kuultuaan hän tuskin saattoi kuvitellakaan pianoa soitettavan muutoin. Kattauksen kruunasi huuliharppuun puhaltaminen tavalla, jolle ensitahdit antoivat Sonny Terry, Sonny Boy Williamson ja Little Walter.

Näin musiikilliset suuntaviivat hahmottuivat nuorukaisen mielessä. Vaikka oltiin tiiviisti imperiumin sumuisella maaperällä, puhalsi tuuli jo kaukaa Mississippin suistoalueilta päin.
   
Ukulelekurssin ja pianonsoiton opettelun jälkeen oli aika hankkia sähkökitara ja aloittaa jammailu.

John oli sekä taiteellinen että omintakeinen. Ensimainittu ilmeni opinnoilla Manchester College of Art oppilaitoksessa ja viimeksi mainittu itserakennettuna ensikotina vanhempien takapihalla kasvavassa puussa, johon hän majoittui morsiamensa Pamelan kanssa.

Mayall musisoi paikallisissa kokoonpanoissa, kunnes brittiläisen bluesin vahva vaikuttaja Alexis Korner edesauttoi hänen siirtymistään Lontooseen. Tästä voidaan katsoa alkaneen 60-luvun brittiläisen bluesin nousu suuremman yleisön tietoisuuteen.

Alussa riittää aina haasteita, eikä Johninkaan ura poikennut tästä. Korner tutustutti aloittelevan muusikon Lontoon klubipiireihin, jotta keikkoja löytyisi. Blues ei kuitenkaan edustanut varsinaista valtavirtaa 60-luvun alun Britanniassa.

Vuonna 1963 Mayallin bändi sai nimen Bluesbreakers, jolla tulisi vielä olemaan vahva kaiku brittiläisessä bluesmusiikissa. Eräs esimerkki Mayallin aistinvaraisesta vaistosta löytää lahjakkuuksia oli, kun bändin riveihin siirtyi basisti John McVie, joka sittemmin tulisi vaikuttamaan mm. Fleetwood Mac -yhtyeessä.

Kitaristivalinnassa Mayall käänsi katseensa nuorukaiseen, joka oli juuri irtaantunut Yarbirdsistä. Eric Clapton oli jo saavuttanut orastavaa mainetta artistina, kun kutsu Bluesbreakersiin kävi ja sehän toisi nostetta paitsi hänelle, myös bändille. Hyötyjiä olisivat siis kaikki, joten homma oli sillä selvä.

Tuolloin jo yli kolmekymppinen Mayall eli niin kuin opetti ja parikymppinen Clapton omaksuisi oppimansa ennemmin tai myöhemmin. Kun suuret persoonat kohtaavat, alkavat myös haasteet. Clapton päättikin yllättäen lähteä kolmeksi kuukaudeksi Kreikkaan ja Mayallin murheeksi jäi löytää hänelle korvaaja. Tilalle löytyi jo muuan Peter Green mutta pesti ei jatkunut monta päivää, kun Kreikasta saatiin kitarasankari takaisin ja Green sai väistyä.

Clapton on myöhemmin kuvaillut yhteistyötä jokseenkin seuraavasti: ”John näytti kaiken, mitä minun tulee tietää musiikista. Minä taas yritin näyttää naimisissa olevalle miehelle kaiken ryyppäämisestä ja naistenkaatamisesta… John pelasti minut musiikilliselta turhautumiselta ja sai minut harjoittelemaan tarpeeksi tullakseni sellaiseksi kuin mitä olen.”

Vuonna 1966 oli tullut aika äänittää ensimmäinen studiolevy, joka sai nimen Blues Breakers With Eric Clapton (1966). Paitsi Mayallin orkesterin suosiolle, jo olemassa oleville ja varsinkin tuleville bluessukupolville levy oli käänteentekevä.

Levyn merkitystä monien tulevien artistien uraan, soittotyyliin tai ylipäätään tapaan käsitellä musiikkia on turha korostaa. Siltikin levyn merkittävin anti on aivan tavallisille ja soittotaidottomille kuuntelijoille, jotka saattavat yhä edelleen tunnelmoida alkukantaisen ja sielukkaan bluesin parissa.

Levyn kappaleista tunnetuin on Breakersin käsissä aivan uutta sähköistä sointia saanut Otis Rushin bluesstandardi All your love. Ei ole liioiteltua sanoa, että tämä versiointi vei bluesin tasolle, jonka jälkeen mikään ei enää ollut entisellään.

Levy saavutti parhaimmillaan kuudennen sijan Britannian albumilistalla, mutta sen jälkeen Mayallin ja Claptonin tiet erosivat. Myöhemmin Mayall on maininnut kohteliaasti seuraavaa: ”Lähtö ei tullut varsinaisena yllätyksenä, olihan hän tuolloin aika levoton kaveri.”

Claptonin jälkeen kitaristin paikan sai jälleen Peter Green, jonka kanssa syntyi albumi A Hard Road (1967), joka sekin pääsi kymmenen joukkoon albumilistalla.

Kun Greenin oli aika lähteä, vuoron sai nuori lupaus Mick Taylor, jonka kanssa valmistui kolmas albumi Crusade (1967) ja Bare Wires (1968), listasijoitukset 8 ja 3. Yhtyeen voidaan sanoa lyöneen itsensä läpi bluesilla mutta nyt oli Taylorin aika väistyä kitaristin paikalta liittyäkseen Rolling Stonesiin.

Bluesbreakers jatkoi edelleen kulkuaan kitaristien opinnäytetyöpaikkana mutta bändin ensivaiheen taival tuli päätökseensä vuonna 1969, kun Mayall muutti Kaliforniaan.

On täysin oikeutettua sanoa, että juuri Mayall toi esiin bluesia Britanniassa ja Euroopassa nimenomaan valkoisten soittamana. Kiertämällä myös sellaisten nimien kuin John Lee Hooker, Sonny Boy Williamson ja T-Bone Walker kanssa, hän sai ihmiset kuuntelemaan myös mustaa bluesia, jota suuri yleisö ei osin rodullisista syistä kuunnellut Amerikassa.

70-luvulla Mayall kuulosti aiempaa funkymmalta ja jazzahtavalta, esittäen musiikkiaan lukuisissa kokoonpanoissa. Albumilla USA Union (1970) on aloituskappaleena rauhallisesti svengaava Nature's disappearing, joka kuultiin myöhemmin tulevan Bluesbreakersin ohjelmistossa todella jykevänä ja jopa eeppisenä versiona. Kappale edustaa hyvin Mayallin muuntautumiskykyä muusikkona.

Eräs käännekohta Mayallin elämässä oli vuonna 1979, kun tulipalo tuhosi hänen asuntonsa Laurel Canyonissa, vieden mukanaan master-nauhat, päiväkirjat ja muistot.

Musiikillisella uralla oli aika jatkaa eteenpäin jo kerran avatulla polulla. Blues oli alkanut vaipua Britanniassa alamaihin 80-luvulle tultaessa, joten vuonna 1982 oli aika taas kirjoittaa Mayallin nimen perään sanat Bluesbreakers.

Jälleen operoitiin bluesin tukevalla maaperällä ja yleisön vastaanotto oli lämpimän positiivinen, joten Mayall päätti muokata miehistöä pysyvämpään suuntaan. Tulevissa kokoonpanoissa esiintyi edelleen kitaravirtuooseja, joista mittavan soolouran ovat sittemmin tehneet ainakin kaksikko Coco Montoya ja Walter Trout.

Tämän kitaristikaksikon, ja ylipäätään tuolloin verevässä kunnossa olevan yhtyeen, taidonnäytteenä on olemassa YLE:n tallenne vuoden 1986 Pori Jazzista. Bändi soi upeasti Kirjurinluodolla, josta nostona voisi ottaa vaikkapa biisin Looking back, jossa mainio rytmiryhmä Mayallin johdolla piiskaa kitaristit vimmattuun tuplasooloon.

80-luvulta lähtien Mayall jatkoi armotonta keikkailua ja tuotteliasta oli myös levytyspuolella. Eräs käänne bändin uralla nähtiin vuonna 1993, kun riveihin liittyi teksasilainen kitaristi Buddy Whittington. Hän toi bändin sointiin uusia vivahteita.

Whittingtonin aikana Bluesbreakers eli uutta renesanssia. Laulutaitoinen ja monipuolisen ilmaisuvoimainen Whittington toi myös syvyyttä bändin live-esiintymisiin. Vaatimaton kitaristi kykeni vakuuttamaan yleisön soittotaidoillaan ilman geelikampausta, mittatilauspukua tai kitarakokoelmaa. Mayallin omin sanoin Whittington oli Bluesbreakersien kitaristeista ehkä se kaikkein merkittävin.

Bändin soundissa oli modernin bluesin henkeä perinteitä unohtamatta ja syntyivät levyt Spinning Coin (1995), Blues For The Lost Days (1997), Padlock On The Blues (1999) ja erinomainen Stories (2002), joka saavutti Billboardin blueslistan ykköspaikan. Levyllä on useampi herkkupala, joita edustaa esimerkillisesti aamuyön hämyisissä tunnelmissa käyskentelevä Demons in the night tai roisimpi I thought I heard the Devil.

Mayallin 2000-luvun alkuvaihe sujui tien päällä, ahkerampana kuin häntä puolet nuoremmat artistit. Kiertolaiselämää kuvaavaa albumia Road Dogs (2005) pidetään yleisesti vaisuna, mutta on paikallaan muistaa, ettei tuolloin jo yli 40 levytystä tehnyt artisti voi jatkaa voittokulkuaan levystä toiseen. Mutta bändin taito svengata upeasti ei ollut kadonnut mihinkään ja siitä vakuuden antaa kappale With you. Mayall yhtyeineen on lukuisten upeiden keikkojensa ja biisiensä, ei levyjensä summa.

Myös Mayall on muiden bluesartistien tavoin ammentanut historiasta paljon. Eräs ilmentymä tästä on häneen suuresti vaikuttaneen Freddie Kingin muistolevy, jolla Bluesbreakers tulkitsee mestarin tuotantoa. In The Palace Of The King (2007) tarjoilee maukkaimpia paloja Kingin tuotannosta ja näistä voisi nostaa esille mainiosti bändin käsittelyssä svengaavan klassikon I'd rather be blind.

Vuonna 2008 Mayall katsoi, että oli tullut aika pysäyttää Bluesbreakers-juna lopullisesti. Päätös irtaantua Whittingtonista ja muista orkesterin jäsenistä ei ollut helppo ja moni saattoi olettaa ikääntyneen muusikon vetäytyvän pikkuhiljaa armottomasta kiertämisestä.

Olettamukset olivat turhia, sillä jo seuraavana vuonna Mayallilta tuli ulos uusi albumi Tough (2009). Ympärille oli kasattu uusi bändi, jossa oli aluksi mukana myös ensimmäistä kertaa historiassa toinen kosketinsoittaja. Oli tullut aika jatkaa matkaa 100 keikan vuosivauhtia.

Skeptisimmät huhut kertovat Mayallin olleen varsinkin uransa alkuvaiheessa tarkka siitä, että soittajat toteuttivat bändin tarpeita tarkalleen maestron näkemyksen mukaan. Mikäli näin ei tapahtunut, oli edessä lähtöpassit. Moni kitaristi muistelee silti Mayallia lämmöllä ja kiittää tätä saamastaan tuesta.

Walter Trout soitti Bluesbreakersissa vuosia ja kärsi vaikeasta päihdekierteestä, josta selviytyi ja on edelleen luomisvoimainen artisti. Hän on avoimesti kiittänyt tutoriaan tuesta ja ymmärryksestä, niin musiikissa kuin elämässäänkin. Vuonna 2014 Mayall vieraili Troutin soololevyllä The Blues Came Callin' (2014), jolla Trout omisti tutorilleen kappaleen Mayall's piano boogie.

Mayallin mittava ura tuli huomioitua vuonna 2016, kun hänet nimettiin ansioistaan Blues Hall of Fameen.

Kuusi vuosikymmentä jatkunut sävellystyö, levyttäminen ja varsinkin uuvuttava kiertäminen maailmalla voisi lähtökohtaisesti ajateltuna tyhjentää luovuuden takin keneltä tahansa. Näin ei voinut sanoa John Mayallista, kun hän vielä 85-vuotiaana julkaisi uuden albuminsa Nobody Told Me (2019). Levyn paikoin jopa rockahtavassa ilotulituksessa käy selväksi, että miehen luomisvoima oli tallella.

Levyllä vierailee joukko nimekkäitä avustajia antamassa energisiin biiseihin lisäsävyjä. Albumi on upea taidonnäyte yksikertaisen ja loputtomasti toistettavissa olevan musiikinlajin päivittämisestä jälleen uudelle ja tuoreelta kuulostavalle tasolle. Tästä hyvänä esimerkkinä käy vaikkapa räväkkä aloitusbiisi What have I done wrong.

Edes tervaskannot eivät seiso loputtomasti maailman tuulissa. Pian albumin äänitysten jälkeen Mayallin terveydentila järkkyi ja jälleen tuli aika spekuloida paitsi kiertue-elämän päättymisellä, myös paljon suuremmilla kysymyksillä muusikon elämässä.

Toisin kävi, sillä tervehdyttyään artisti oli pian jälleen tien päällä ulottaen kiertueensa aina Skandinaviaan saakka. Yhä edelleen mies ja orkesteri kuulostivat siltä miltä kuuluukin – that's what the blues is all about.

Koronaepidemia ja korkea ikä sekä terveydelliset haasteet johtivat kuitenkin vuonna 2022 lopulliseen ilmoitukseen: ”My epic road dog days have come to an end.” Kulkurin oli aika pysähtyä.

Kotioloissa oli aika säveltää vielä yksi albumi, joka tihkuu perinteisempää bluesia ja päättää upealla tavalla tuotteliaan artistin uran. The Sun Is Shining Down (2022)  nimettiin parhaaksi traditionaaliseksi Bluesalbumiksi ilmestymisvuonnaan. Levyllä on jälleen mukana lukuisa vierasjoukko ja sen tunnelmaa edustaa hienosti singlenäkin kuultu I'm as good as gone, jolla kitaraa soittaa Buddy Miller.

John Mayall jää muistoihimme tavattoman tuotteliaana säveltäjänä, multi-instrumentaalina ja energisenä lavaesiintyjänä. Hän kykeni kappaleissaan tarttumaan kuulijaan ja saattamaan tämän tahti kerrallaan mahtaviin tunnelmiin. Tämä ei voi onnistua pelkästään nuoteista soittamalla, tarvitaan jotain paljon enemmän ja tässä Mayall oli omaa luokkaansa.

90- vuotias muusikko nukkui pois kotonaan Kaliforniassa läheiset vierellään. Elämäntyö tuli valmiiksi, ja sitä me tänne jääneet vaalimme.

Hyvää matkaa John Mayall.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti