Onnistunut Atlantin ylitys takana. Puuduttava lento Chicagosta Heathrow'hun laskeutui hetki sitten. Eikä siinä kaikki, vaan ilmaan noustiin jo Memphisissä. Pohjoisen tuulinen kaupunki tuntui sopivimmalta välilaskupaikalta, koska minisarjan edellisessä osassa tutustuttiin Erja Lyytisen bluesiin.
Kentältä päästään jollain ilveellä Lontoon ytimeen Sohoon. Siellä määränpäänä on De Lane Lea -studio, jonka edellisiin asiakkaisiin (vanhoissa osoitteissa) kuuluivat lukuisien muiden ohella Jimi Hendrix Experience, The Rolling Stones, The Animals sekä The Beatles.
Suomalaista soittajakuntaa studioilla pyöri syksyllä 1973. Tuolloin äänitettiin Tasavallan Presidentin LP Milky Way Moses (1974).
Viisihenkiseksi vuonna 1969 syntynyt yhtye levytti ensimmäisen, itsensä mukaan otsikoidun pitkäsoiton samana vuonna. Jäsenistö koostui 80-prosenttisesti hajonneitten Blues Sectionin ja Helpin muusikoista. Vain puhaltaja Juhani Aaltonen ei tullut kummastakaan.
Vuoden -71 niin ikään bändin mukaan nimetylle levylle Aaltonen vaihtui Pekka Pöyryyn. Tämän aiempi osoite oli Kirkan taustoja soittanut The Islanders.
Seuraavan miehistön muokkauksen seurauksena sai mennä Blues Sectionin perimää kantanut vokalisti Frank Robson. Tilalle otettiin Eero Raittinen, jonka säestäjänä Help oli aikoinaan toiminut. Tällä ryhmällä syntyi Lambertland (1972).
Toinen bluessectionisti, basisti Måns Groundstroem erosi ennen joulua ja hänet korvasi Heikki "Häkä" Virtanen, entisiä Help-ukkoja hänkin. Kun 1973 koitti, oli Tasavallan Presidentti siis melkein kuin lopun ajan Help. Sieltä oli kotoisin myös ydinkaksikko, kitaristi Jukka Tolonen ja rumpali Vesa Aaltonen.
Pressa oli keikkaillut melko paljon ulkomailla ja tehnyt siinä ohessa pari kiertuetta Britteinsaarilla. Kakkos- ja osin kolmosälppäri oli työstetty Ruotsissa. Tätä taustaa vasten ei ollut jättiyllätys, että neljättä mentiin tekemään Lontooseen. Pyrky kansainvälisille markkinoille oli kova, kun progressiivinen rock liihotteli aallon harjalla vuosikymmenen alkupuoliskolla. Etenkin Briteissä.
Tutkaillaanpa tätä Tasavallan Presidentin ensimmäisen aikakauden viimeistä hengentuotetta säveltäjälähtöisesti.
Pöyryn How to start a dayn kohdalla odottaa koko ajan, koska päivä lähtisi kunnolla käyntiin. Ei vaan meinaa millään lähteä, vaikka Häkä kuinka pumppaa siihen henkeä. Kymmenen minuutin kohdalla pannaan Doorsiksi ja ollaan lähellä, mutta lopulta taitaa aamukahveet jäädä keittämättä. Pysytään tiukasti sängyn pohjalla. Jos tuollaista vaikutelmaa tavoiteltiin, onnistuttiin hienosti.
Saman tekijän Piece of mind on myös vaivihkaista, vähäeleistä musiikkia. Liekö näin tarkoitettu, mutta allekirjoittanut aistii siinä hienoisia Wigwam-värinöitä. Basso pitää tätäkin pystyssä. Loppupeleissä molemmat Pöyryn sävellykset jäävät Apulaissheriffille hiukan etäisiksi.
Kaikkien nimiin laitettu Jelly sen sijaan toimii. Jazz rock, jota jazz dominoi iskee mainiosti, rytmisektio loistaa erityisesti. Vesa Aaltosen kapulointi ei ole rock-maailmasta. Hän kuulostaa nimenomaan jazz-rumpalilta. Koko orkesterin virtuositeetti pääsee oikeuksiinsa. En tiedä onko Eerolla tässä roolia vai ei.
Tolosen kynästä lähtöisin olevat kaksi teosta ovat minulle Milky Way Moseksen parasta antia. Confusing the issue lienee pakan "normaalein" rytistys seilaten silti kaukana tuonkin ajan normipopista. Pidän tässä varsinkin Raittisen laulusuorituksesta ja Pöyryn fonisoolosta. Häkäbasso ilahduttaa taas.
Milky way Moses alkaa maukkaasti Tolosen wah wahin myötä (korjatkoon asiantuntijat tarpeen vaatiessa efektitulkintani). Nimiraita on parasta mitä levy tarjoaa. Aaltosen ja Virtasen svengaava komppaus saa paikoitellen jalan nytkymään. Tekijän nerokas kitarasoolo pursuaa huumoria ja juttelee jotain ilmeisen huvittavaa saksofonin kanssa. Biisi on kolmen ja puolen tähden kokonaisuuden viisitähtinen huipentuma. Parasta progea.
Eero Koivistoisen teoksesta englanninnettu Caught in the air sen sijaan esittelee progen eri puolia sakeasta häröstä tylsän kautta mukavaan ja hetkittäin, ajasta 6:54 lähtien loistavaan.
Sanoitukset ovat Jim Pembroken käsialaa.
Kun tätä nyt tuli kuunneltua lyhyen ajan sisään enemmän kuin reilusti, havaitsin kyseessä olevan mitä suurimmassa määrin Heikki Virtasen basismin näytöstä. Miehen soitosta saa nauttia myös Tolosen alkupään sooloilla.
Yllä oleva sarjakuva löytyy CD:n sisäkannesta ja luulen sitä käytetyn markkinointitarkoituksessa.
Ja sitten. Koska edellinen siirtymä oli niin pitkä ja aikaa vievä, pysyttäydytään toisen jutun verran samoissa maisemissa. Napataan kuuluisa Lontoon taksi ja mennään.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...
- MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #3 - Erja Lyytinen: Dreamland Blues
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti