"72 tietuetta" sanoo Apulaissheriffin levyluettelo, jos sieltä suodattaa esiin Neil Youngin tekoset. Vielä jää 18, kun filtterin tiukentaa pelkkiin liveäänitteisiin. Näistä 11 kuuluu sarjaan Neil Young Archives Performance Series (NYAPS).
NYA on luultavasti maailman kunnianhimoisin projekti lajissaan. Epävirallinen urheilulaji, johon viittaan, on pitkään toimineen artistin pöytälaatikkomateriaalin saattaminen harrastajien kuunneltavaksi. Vanhoista konserttitallenteista koostuva NYAPS on vain osa sitä, joskin varsin paljon albumeita iloksemme tuottanut osa.
Sarjan viimeisin julkaisu on jo legendaariseksi luokiteltavan Crazy Horsen kanssa pakerrettu Return To Greendale (2020).
Elokuussa 2003 näki päivänvalon hieno Greendale. 10 laulullaan yhtenäisen kertomuksen muodostava, rock-oopperaksikin luonnehdittu teos ei ole kohonnut Youngin arvostetuimpien joukkoon.
Esimerkiksi Facebookin suomalaisessa NY-ryhmässä järjestettiin syksyllä äänestys äijän parhaista ja huonoimmista levyistä, mukana 71 ehdokasta. Parhaitten listalla Greendale päätyi jaetulle sijalle 24. Omilla mittareillani arvioiden se on selkeästi korkeammalla, sijoitusten 12-15 hujakoilla. Huonoimpien äänestyksessä FB-ryhmä rankkasi sen peräti niin alas kuin sijalle 17.
Greendalesta tuli aikanaan parikin toisistaan poikkeavan DVD:n sisältänyttä painosta. Tämän perusteella uskaltaudun arvelemaan sen olevan Neilille keskimääräistä tärkeämpi työ. Samaa puoltaa se, että nyt 17 vuotta myöhemmin ilmestyy taltiointi 4.9.2003 Toronton keikalta, siis Youngin synnyinseudulta.
Biisilista on teoksen luonteen mukaisesti yksi yhteen alkuperäisen kanssa. Lavalla kokonaisuudelle kertyi minuutteja sen verran enemmän, että se piti ahtaa tupla-CD:lle. Olen havainnut joittenkin studiolevyyn nihkeähkösti suhtautuneitten pitävän tätä uutuutta parempana. Eikä se huono olekaan. Oma vaakani taitaa silti hienoisesti kallistua vuoden 2003 version suuntaan.
Tarina sivuuttaen kappaleista löytyy tavanomaista Crazy Horse -meininkiä, pari balladia ja vähintään kaksi ilahduttavan bluesahtavaa numeroa.
Eniten bluesiin rähmällään on rouhea Double E, joka on valopilkku paitsi tässä seurassa, niin myös koko Youngin tuotannossa. Ralph Molina, Billy Talbot ja maestro tinttaavat sille rummuin, bassoin ja kitaroitse jämäkän taustan. Jännällä tavalla kiintoisa laulumelodia pitää liekkiä yllä.
Frank Sampedrolle on kansissa merkitty työvälineeksi vain sähköpiano. Studio-Greendalella hän ei ollut soittanut lainkaan, mutta osallistui kiertueelle. Pääjehu hoiteli näin ollen kitaristin tontin yksin.
Return To Greendale napsahtaa 18 liveniilon joukossa mielestäni parhaaseen kolmannekseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti