Reilu vuosi talvisodan päättymisen jälkeen Suomen miehet saavat kutsuja ylimääräiseen harjoitukseen, joka käytännössä tarkoittaa liikekannallepanoa ja uutta kahakkaa. Liikkeelle lähtee myös porukka pienestä Lapin kylästä. Sen sijaan, että menisi minne on määrätty, meneekin metsään.
Äkikseltään en muista kuulleeni toisesta kirjasta, jossa rintamakarkuruus olisi alusta loppuun tapahtumien keskipisteenä. Ainakaan en sellaista ole lukenut.
Janne Huilaja valitsi teeman seitsemänteen romaaniinsa Metsän hyvät (Nordbooks, 2017). Siihen mennessä se oli novellikokoelmat mukaan laskien hänen kymmenes julkaisunsa, jonka jälkeenkin on jo pari putkahtanut.
Janne Huilaja on 1961 Kittilässä syntynyt, sittemmin Rovaniemelle muuttanut ja muuan vuosi takaperin kotiseudulleen palannut kirjailija. Töissään hän on kuvannut elämää harvaanasutussa Pohjois-Suomessa monilta eri kanteilta. Myös inttijuttuja on päästy lukemaan.
Olen tykännyt Huilajan vähäeleisestä tyylistä siitä lähtien, kun joskus vuosituhannen alussa nappasin alennuslaarista mukaani parikin hänen teostaan. Tavoitan jotain etäisesti samaa kuin suuresti arvostamieni Antti Tuurin ja Joni Skiftesvikin tuotannoista. Kunkin jälki on värittynyt oman kotiseutunsa mukaiseksi, mutta tietty perusvire on sama. Minulle.
Nyt käsillä olevan 199-sivuisen puhekieli on oikeanoloista, hykerryttävää ja mahdollisesti joillekin hieman totuttelua vaativaa.
Juhani rykäisi. - Joo tuota. Mietittiin, että vissiin jonkinlaista vahtia olis hyvä alkaa pitämään ihan heti.
- No niin, Pajala nyökki. - Olihan siitä jo... Tai tuo Einohan se. Mie olin vähän samaa mielipuolta mutta kun toiset... Niin tai... No joo, ilman muuta...
- Olitko? Kauko hymyili. - Miten mie en muista.
- Mitäpä sinne kylille? Pajala yskäisi.
- Sinne mitä, Ukon asiat kattelin ja vähän sen kanssa, Juhani sanoi. Se alkoi katsella taas vaaralle ja muihinkin suuntiin.
Erityisesti pidän Huilajan lyhyistä tarinoista, joita on julkaistu neljän kokoelman verran. Nostaisin hänet novellistina jo mainitun Skiftesvikin ja Simo Hämäläisen rinnalle.
"Mie kirjotan, ja jos joku kustantaa, se julkaisee", totesi uransa norjalaisella kirjoituskoneella aloittanut Lapin mies taannoin Kittilälehdelle. Kustantajia onkin käyty läpi: Tammi, Gummerus, Karisto ja viimeisimpänä kemiläinen Nordbooks, nykyisin Atrain & Nord.
Metsän hyvät suosittelen popsimaan yhtäältä tuon tietyn historiallisen seikan kannalta, toisaalta - jos pohdiskelu maittaa - peilaten tämän päivän some-Suomeen. 40-luvun alun sisäpoliittinen kiista liittyi siihen pitääkö sotaa itänaapurin kanssa käydä vai ei. Jotkut enemmistön kanssa napit vastakkain olleet päätyivät tarinassa kerrottuun ratkaisuun. Virallisen vastapuolen reaktio oli kovuudessaan vaikea käsittää nykyihmisen näkökulmasta.
Nyt, 80 vuotta myöhemmin kansassa näkyy erimielisyyttä turhankin paljon. Tai no, kai sitä on aina ollut. Ehkä se tosiaan vain näkyy paremmin, kun jokaisella on pelit ja värkit ilmaista sitä omaa, maailman tärkeintä kantaansa muille.
Ei tuossa vielä mitään ihmeellistä, mutta kun ihminen on mitä on. Ymmärrykset muuttuvat väärinymmärtämisiksi. Tulkinnat kärjistyvät. Tunteet purskahtelevat. Hyökkäyksiä käytetään puolustuksena. Tähän vielä päälle muutama ylikokki ja joukko joojoo-luokan apuhämmentäjiä, ja soppa on valmis. Sanasota on jo käynnissä. Jos ei isosti normielämässä, niin somessa sitäkin enemmän.
Kannattaisiko hillitä? Mitä jos vaikka lukisi Metsän hyvät ja vähän miettisi?
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KIRJAT - Antti Tuuri kalassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti