Kokoelmahan tämä teknisesti ottaen on siinä missä sarjan ensimmäisen osan Matchbox-kiekkokin. Siitä huolimatta Apulaissheriffin ääni menisi luultavasti tälle, jos oltaisiin valitsemassa maapallon parasta EP:tä kautta aikain.
AC/DC:n pelinavaus pitkäsoittojen osalta oli Australiassa julkaistu High Voltage (1975), jota seurasi niin ikään vain yhtyeen kotimaassa virallisesti myyntiin pukattu T.N.T. (1975).
Ensimmäinen kansainvälinen julkaisu oli nimeltään High Voltage (1976), jonka sisällöstä kuitenkin 7/9 oli T.N.T.-peräistä. Loput 2 raitaa otettiin alkuperäiseltä High Voltagelta. Ajalle tyypillinen, mutta minulle ikuisesti käsittämätön ratkaisu jätti muut maat 6+2 biisiä vajaaksi alkuaikojen Acca Daccaa.
Vielä Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976), Let There Be Rock (1977) ja Powerage (1978) erosivat lievästi aussien ja muun maailman painosten osalta. Sitten annettiin järjen voittaa.
Moinen kaupallisten piirien aikaansaama soppa aiheutti luonnollisesti paineita saattaa orkesterin alkutuotanto kokonaisuudessaan kansainvälisille markkinoille. Painetta laskettiin EP:llä '74 Jailbreak (1984). Ilmestymisvuosi juhlisti AC/DC:n 10-vuotista olemista sillä epätarkkuudella, että bändi oli kyllä perustettu jo -73, mutta Bon Scott tuli kuvioihin -74.
Biiseistä riffitäydellisyyttä edustavan Jailbreakin ensijulkaisu-LP kengurumaassa oli ollut Dirty Deeds Done Dirt Cheap, muitten neljän High Voltage. Materiaalia olisi ollut käytettävissä täysimittaiseen levyyn, mutta loput jätettiin jollain perusteella tuolloin muhimaan.
Aukot paikattiin vasta huomattavan paljon myöhemmille bokseille Bonfire (1997) ja Backtracks (2009). Omituiseksi, ikäväksi ja vaikeaksi pitää asiat tehdä, kun raha puhuu liikaa.
Vaan musiikkihan se ratkaisee, joten mennäänpä siihen. Eikä minulla itse asiassa ole siitä juurikaan sanottavaa. Rock and rollia, jota ehkä noin periaatteessa voisi soittaa paremminkin. Käytännössä tuskin pystyy.
Jottei olisi epäselvää mistä AC/DC välivaiheitten kautta ammensi, pistetään kuunneltavaksi myös näkemys vanhasta blues-klassikosta Baby please don't go, josta on maailmalla pakerrettu versio jos toinenkin. Suosittelen kiinnittämään erityistä huomiota veljesten Young & Young kitaratyöskentelyyn.
Bon Scott oli.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #1 - Graham Fenton's Matchbox: Rockabilly Rebel
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti