Jutut ajassa

29 syyskuuta 2022

LEVYT - Freud Marx Engels & Jung: Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta

Ilmestymisvuotensa kotimaisten rokkidebyyttien aateliin yhdessä Kolmannen Naisen ja Melrosen vastaavien kanssa lasken Freud Marx Engels & Jungin esikoisen Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta (1986). Näin lasken, vaikka sen tyylillinen painopiste on tukevasti kantrissa.


Kyllä tältä sitä rokkiakin saa ihan mukavan annoksen. Roimemmin kuin pelkkänä mausteena katson sitä sovitetun ainakin tuttuihin lauluihin Teksasiin sekä En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa.

Jos albumin tyyli pitäisi siitä täysin tietämättömälle määritellä lyhyesti mutta tyhjentävästi, voisin yrittää suoriutua tehtävästä väittämällä sitä suomirokin ryydittämäksi rillumakantriksi.

Minusta sanoittajakaksikon Pekka Myllykoski (8 tekstiä) ja Mikko Saarela (3) voi huoletta laskea rillumareiperinteen jatkajiksi. Näin siitä huolimatta, että heidän lyriikkansa oli aina huomattavasti vahvemmin älyllisesti viritettyä kuin Repen ja kumppanien sorvista vuosikymmeniä aiemmin tupsahtaneet. He myös harjoittivat kantaaottavuutta sopivissa määrin.

Riimien ja ylipäätään sanojen käyttö oli molemmilla taitavaa ja nokkelaa. Lisäksi ainakin Saarelalla oli tapana jo Eppu Normaalin aikoihin toisinaan kääntää asiat vastoin päin ja näin terävöittää viestiä. Tietenkään lähestymistavalla ei voinut aina välttää väärinymmärretyksi tulemista.

Oma sanasuosikkini on jo 80-luvulta asti ollut Saarelan rotusortajan suuhun pistämä Buuri Johannesburgista.

Juominen ei harrastuksena ollut pelimanneille vieras. Etenkin solisti Myllykoski kunnostautui tällä saralla. Aiheesta syntyi luonnollisesti runsaasti lauluja iloksemme. Vanha kaljapummi olkoon esimerkkinä.

mutta onnea ja rahaa on harvoin
ja vähiin ne jää
jos aiot asunnon säästää tai oot 
vanha kaljapummi niin kuin mää

Esille tulleitten neljän jatkoksi voi heittää vielä kiekon mitä luultavimmin tunnetuimman kappaleen Särkynytsydämiset (viekää minut baariin). Näin kasassa on 5/12 Freukkarien ensimmäistä pitkää. 5/12, joka kuuluu suomalaisen kevyen musiikin hyvin (?) tunnettuun historiaan. Ei pöllömpi saavutus yhtyeen ensimmäiseltä levyltä.

Tällä kohtaa voi jäädä pohtimaan kuinka hyvin yhtye lopulta tunnetaan niin sanottujen piirien ulkopuolella.


Bändin kokoonpano oli tässä vaiheessa:

  • Pekka Myllykoski, laulu + huuliharppu
  • Arto Pajukallio, kitara + 12-kielinen akustinen + laulu
  • Mikko Saarela, basso + laulu
  • Markku "Obo" Austi, akustinen kitara + laulu
  • Ari Väänänen, kitara
  • Heikki "Kossu" Hynynen, rummut + laulu

Kuten tarkkasilmäisimmät laskivat yhteen, eivät Pekka ja Mikko tehneet aivan kaikkia kakstoistikon tekstejä. Se viimeinen tuli Austilta ja on hulppea Iloinen poika ja iloinen tyttö, joka on helppo kuitata hölmöksi humöörirepäisyksi. Onhan se sitäkin, mutta mielestäni kerta toisensa jälkeen mitä erinomaisinta kuultavaa mölykuoroineen päivineen.

Olli Haavisto soittaa stilikat, dobrot ja haitarit, Ahti Marja-aho viulut.

Outo painos


Yllä näkyvä biisilistaus on CD:n takakannesta. Ensin 12 kappaletta, jotka muodostavat vuoden 1986 alkuperäisen LP:n ja kasetin. Lopussa vielä kaksi lisää, Naurusavuke ja Kylmä sää. 2009 ilmestynyt painos on Discogsin mukaan juuri tuollainen.

Sen sijaan ensimmäinen laserlätkäversio vuodelta 1989 on saman lähteen mukaan hieman erilainen. Sillä bonukset sijoittuvat puoleen väliin levyä (erikoinen ratkaisu muuten), ja ovatkin Asseri ja Mihin sotkuun jouduinkaan.

Selvä. Minulla siis on CD mallia 2009, kuten ympyriäisen printistäkin voi todeta.


Niin ikään kuoret ovat kauttaaltaan -09 vuosikertaa. Sisältä ja päältä. Discogsiin ei kukaan ole liittänyt tästä etukannen kuvaa enempää, mutta kun vertaan omaani sieltä löytyviin -89 version kuviin, ei mikään täsmää.

Kaikki siis viittaa edelleenkin siihen, että ostin aikoinani käytettyjen markkinoilta uudemman painoksen, jonka lopussa pitäisi soida mainitut pari täkyä. Huomatkaa julkaisuajankohta myös kotelon takapuolen viivakoodin päällä.


Vaan ei kun ei. Kuunneltava osuus on muun todistusaineiston vastaisesti täsmälleen sitä mitä Discogs kertoo kuuluvan vuoden 1989 CD-versioon. Kaksi lisänumeroa paikoilla 7 ja 8.

Nythän on niin, että FMEJ-kokoelmani pitää varsin puutteellisenakin sisällään kaikki neljä bonusta. Kolme niistä eri esittäjien levyllä Paljaat Uneksijat (1987) ja singlejulkaisu Kylmä sää tuplakokoelmalla Helmet, Hitit & Hutit (1998), jolla avasin Freukkaritarjonnan hyllyssäni joskus 2000-luvun alussa. Ja onhan tuo jälkimmäinen myös kakkosälppärin Siunattu Hulluus (1987) CD-bonarina.

Noilta osin ei siis ongelmaa. Enemmänkin tämä askarruttaa akateemisessa mielessä. Tahtoisin tietää mistä on kysymys.

Onko koko vuoden 2009 painos virheellinen? Onko olemassa pienempi vikapainos, jota Discogs ei tunne? Ettei peräti vaan kyseessä olisi piraatti, jonka tuotannossa olisi päässyt tapahtumaan kämmi?

Jos siis satut omistamaan saman kuin Apulaissheriffi, otan riemulla vastaan kaiken tiedon, vaikkapa tuonne kommenttikenttään lisättynä. Kiitos.

Itse levyhän on joka tapauksessa vallan mainio.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


27 syyskuuta 2022

BIISIT - Marjo Leinonen: Kaikessa soi blues

Apulaissheriffin syyskuu on sujahtanut suomalaisissa merkeissä.

Suomeksi sanoittavista kynäniekoista ovat tilaa saaneet Yari, Nurmio, Gustafsson, Kaunisto, Syrjä, Tervomaa, Sundqvist ja Hanhiniemi. Juttu viimeksi mainitusta nosti tosin levyjä, joilla tämä esittää vierailijana enimmäkseen toisten tekstejä.

Siitäpä tuli mieleeni yksi kauan sitten samasta syystä blogissa vilahtanut tribuutti. Kaikki Paitsi Mårtenson On Turhaa (2006) osoitti kunniaa Lasselle kasaten tulkintoja hänen tunnetuksi tekemästään ja luomastaan musiikista. Ilmeisesti kaikki paitsi päähenkilö tykkäsivät ideasta.

Se on kelpo CD, jolla on pari helmeä. Ehkä kirkkaimman niistä taas kuunneltuani tajusin yhden monista kokoelmani puutteista, minkä osalta toimet asiaintilan korjaamiseksi on jo aloitettu. Nyt paikataan kyseisen laulajan osalta blogia.

Vielä kun tämänkertaisen biisin myötä saadaan yllä listaamieni taitureiden joukkoon myös Reino Helismaa, on lyhyt ajatusketju muuttunut ympyräksi.


Ensimmäinen Kärki-Helismaa-koneesta tupsahtaneen kappaleen vinyylille pistänyt solisti oli vähemmän tunnettu Johnny Forsell. Tämä tapahtui alkuvuodesta 1963.

Samana vuonna sekä Forsell että Mårtenson osallistuivat sillä euroviisukarsintoihin. Karsinnat olivat tuolloin sellaiset, että jokaisen kappaleen esitti kaksi eri solistia. Mårtin versio on jäänyt elämään ihan toisella tavalla kuin alkuperäinen. Siitä tuli klassikko.

Myöhempiä levytyksiä laulusta ovat tehneet mm. Kapteeni Nemo, Pepe Ahlqvist ja Eija Kantola. Itseäni miellyttävät kovasti Loirin ja Marstion versiot, jotka löytyvät harmittavasti sellaisilta albumeilta, joita en omista. Itse asiassa molemmat taisivat tulla itselleni yllätyksenä, kun nyt asiaa pengoin.

Paras Kaikessa soi blues on sittenkin Marjo Leinosen morttitribuutille repäisemä karhea esitys. Iloisesti groovaava sovitus alakuloisen tekstin taustalla ei ole lainkaan huono idea. Soitto soi sujuvasti ja Leinosen jäljiltähän ei yleensä mitään puolivillaista jää. Äänensä on tunnetusti omaa luokkaansa.

Tällä hetkellä hoksaan hyllystäni Leinosia vain tämän ja vierailun J.Karjalaisen Polkabilly Rebelsillä (2010). Mutta kuten sanottua, tilanne kohentuu pian.

Tuosta lähtee: Kaikessa soi blues.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 syyskuuta 2022

LEVYT - Leevi And The Leavings: Häntä Koipien Välissä

Levy, jonka kymmenestä kappaleesta neljä on sellaisia, että jokainen takavuosina hiemankin musiikkimaailmaa seurannut ne tuntee. Viittaan kuvan valopyramidin huipulle.

Täysin kuranttia tavaraa edelleen, kun ei niitä ole tykönään kyllästyttäviksi kuunnellut. Rin Tin Tin jopa hämmästyttävän hieno.


Levy, jolla on vähintään kaksi maailman surullisimpien kymmenikköön kuuluvaa laulua. Pimeä tie, mukavaa matkaa ja Elina, mitä mä teen?

Koska nämäkään eivät ikipäivänä ole omalla soittolistalla olleet, voi vieläkin liikuttua Göstan luomien maailmojen äärimmäisestä toivottomuudesta. Ei minulla kyllä koskaan ole soittolistaa käytössä ollutkaan.


Se on Leevi And The Leavingsin Häntä Koipien Välissä (1988).

Sillä on surumielisen kauniita ja muuten vaan hienoja sävellyksiä.

Vinoja, suorapuheisia, eri tavoin ajatteluttavia ja hätkähdyttäviäkin sekä tietenkin niitä pohjattoman murheellisia sanoituksia.

Yksinkertaisen oloisia, paikoin koukkuja sisältäviä, soittajat huomioivia sovituksia. Suosittelen kuuntelemaan kerran läpi niihin keskittyen, tekstit unohtaen. Sieltä voi löytyä kaikenlaista kivaa. 

Nerokas levy.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


22 syyskuuta 2022

VÄLIPALAT - Pauli Hanhiniemi toisaalla vol.3

Jonkinasteiseen keräilijyyteen viitannee se, että olen aivan puolihuomaamatta ajautunut haalimaan hyvinkin sekalaisia levytyksiä, joilla Pauli Hanhiniemi vierailee. Jo kahdesti aiemmin olen näitä listannut blogissa.

Sanomattakin lienee selvää, että suurinta osaa en olisi muuten missään tapauksessa tullut hankkineeksi. Tällä kertaa kattaus pitää sisällään kolme käväisyä muitten levyillä, kaksi osallistumista eri esittäjien kanssa toteutettuun spesiaaliprojektiin, yhden mukanaolon tribuuttilevyllä ja yhden TV-sarjan pohjalta kasatulla koosteella:


Tyyliskaala on varsin laaja kuten olettaa voi. Artistille tyypillisempien esitysten lisäksi saattaa ääripäistä poimia kaksi gospelia ja yhden pornorallin, jonka Pauli sanoitti Jallu-lehden 50-vuotisjuhlajulkaisulle.

Juliet Jonesin Sydämen Hailla Hanhiniemi duetoi Eero Hyypän kanssa yhden numeron verran. CD:n kansivihkosessa tästä ei ole muuta vinkkiä kuin etunimi kiiteltävien luettelossa. Myöhemmällä sinkkukokoelmalla sentään mainitaan Pauli Jones.

Hotelli Sointu jäi telkkarista aikanaan katsomatta, mikä on jälkikäteen ajatellen harmi. Omassa jaksossaan lauluntekijä teki tai oli tekevinään ohjelman konseptin mukaisesti laulun neljässä tunnissa. Se ilmestyi sittemmin bändisovitettuna nimellä Joki Perunateatterin albumilla Appelle-moi Bob (2001).

Tribuuttihankkeitten tuotoksia välttelin passiivisesti, kunnes tämä keräilyhommeli veti niittenkin pariin. Kyllähän noita kuuntelee, joskin Siekkarikunnianosoituksen parhaat palat tulivat muilta taiteilijoilta kuin kenestä nyt on puhe.

Äärimmäisen epätodennäköinen ostos olisi Apulaissheriffille ilman Hanhiniemen osallisuutta ollut myös Kerkko Koskisen venäläisiä ja neuvostolaisia lauluja versioiva pläjäys. Yhden solistiosuuden lisäksi PH esiintyy joillain biiseillä kuorossa.


On ironista, että naapurin viimeaikaisten kuvottavien ja järjelle vieraitten toimien myötä tämän kappaleen otsikon sanoma tullee omalta kohdaltani pitämään paikkansa loppuelämäni, kun suhtautumista Venäjään ajatellaan: Ei aika mennyt koskaan palaa. Että sitä pitikin olla hyväuskoinen 90-luvulla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


 

20 syyskuuta 2022

LEVYT - Jonna Tervomaa: Viivalla

Musiikin historiasta voi kaivaa läjäpäin esittäjiä, joitten tyyli on matkan varrella muuttunut niin paljon, että siinä sivussa on myös yleisö vaihtunut. Omalla kohdallani tulee mieleen tapauksia, kun olen muutoksen sattuessa enemmän tai vähemmän tipahtanut kyydistä.

Sarjaa "vähemmän" edustaa viimekertaisen jutun Eppu Normaali 90-luvun alusta alkaen. Otsikolla  "enemmän" voin varustaa nyt aiheena olevan Jonna Tervomaan.

Häneltä on vuodesta 1998 lähtien julkaistu seitsemän albumia. Ensimmäiset kolme niistä menevät Apulaissheriffiin täydestä tänä päivänäkin. Neljäs, Halo (2004) ei myöskään ole hassumpi. Sen jälkeen tekemisen suunta muuttui siinä määrin, että tiukkaa tekee, jaksanko kokonaista levyä kerralla läpi soittaa.

Tarkoitukseni ei ole moittia, vaan todeta, sitä paitsi puhtaan subjektiivisesti. Yleisönsä nuo uudemmatkin ovat löytäneet, ehkä keskimäärin paremmin kuin alkupään tuotokset.

Viivalla (2001) on pitkäsoitoista kolmas ja ansaitsee paikkansa blogin yhä vaan jatkuvassa, parhaita käsittelevässä LEVYT-sarjassa.


Vinyylityypit muistavat aika ajoin touhottaa kansista, joita on mukava LP-formaatissa hypistellä ja taidettaan ihastella. Käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja heittelen kehuja CD-maailmasta, kun se on kerrankin aiheellista.

Minua vaivaa jonkinasteinen värisokeus, joka ei ole omiaan helpottamaan tiettyjen väriyhdistelmien varaan rakennetun, pienen fonttikoon tekstin lukemista. Taiteilijanimeä Pihvi käyttävä Maria Ahonen onnistui luomaan tässä mielessä täysin ongelmattoman graafisen ilmeen, joka lisäksi miellyttää minua muinkin tavoin.

Ehkä juuri tuo aistivajeeni saa aikaan sen, että hieman räikeät, mutta kuitenkin rauhoittavat värit toimivat minulle katseltunakin. Lehtisen sivut eivät yritä tarjota enemmän infoa kuin niille suosiolla mahtuu. Kun vielä pahvin materiaali on huippuluokkaa jopa hieman rasvakäpäläisenäkin sormeilla, ei voi kuin kiitellä.

Ahosen muista töistä Discogs-sivusto paljastaa muiden muassa Cliftersiä, Perunateatteria, Anna Erikssonia ja Marita Taavitsaista.


Nimiä tarkastellen vain vähän on muuttunut Jonnan kahteen edelliseen täysimittaiseen verrattuna.

Tekstit on ensimmäistä kertaa merkitty täysin solistin nimiin, kun aiemmilla oli joitain jaettuja sanoituskrediittejä. Sävellykset tulivat pitkälti samoilta herroilta kuin ennenkin. Jussi Jaakonaho tuotti edelleen.

Kiinnitin jo Tervomaan debyyttiä ruotivan jutun yhteydessä huomiota siihen, miten musiikkimaulleni vieraitten lauluntekijöitten onnistui säveltää makuuni niin mainiosti osuvia lauluja. Toistamatta itseäni totean saman pätevän taas. Tuolta alempaa voi linkin kautta edetä vanhaan juttuun, sikäli mikäli tarkempi pähkäily kiinnostaa.

Viivalla koostuu oivasoundisesta ja selväpiirteisestä, rock-henkisestä popista. Jaakonahon ja Tervomaan näkemys hyvästä sellaisesta on sitä tehdessä ollut häkellyttävän lähellä omaani. Päivästä riippuen arvotan joko tämän tai Jonna Tervomaan (1998) laulajan parhaaksi albumiksi toistaiseksi.

Selkeää suosikkikappaletta en pysty osoittamaan, mikä sekin puhuu kokonaisuuden hienouden puolesta. Tulkoon runsaudenpulassa kuuntelutyrkylle rennonlaiskaa svengiä puhkuva, muhevabassoinen Ihan pakko päästä pois.

Hidasteluosastoa on tarjolla loppupuolelle painottuen sopivasti. Esimerkiksi päätösraita Penni maalailee oikein mukavia tunnelmia.

Välistä mennään eikä meinata. Ripeimmät numerot Ne pakottaa ja Yksi synti sallitaan on onnistuneesti hajasijoitettu soittopaikoille 3 ja 9.

Taustayhtyeessä Jaakonaho soittaa totuttuun tapaan kitaraa ynnä muuta. Edelliseltä kiekolta Neljä Seinää (1999) tuttu Tero Mikkonen jatkaa rummuissa. Kim Rantala vetää uutena nimenä koskettimissa. Von Hertzenin veljeksistä veivaa tällä kertaa basisti Jonne (Mikko ja Kie olivat vierailleet Tervolevyillä aiemmin).

Viisihenkisen perusryhmän lisäksi studioilla kävi seitsemän muusikkoa:

  • Timo Lassy, saksofoni (3)
  • Aleksi Ahoniemi, saksofoni (6)
  • Niko Kokko, pasuuna (3)
  • Jay Kortehisto, pasuuna (6)
  • Jukka Eskola, trumpetti + flyygelitorvi (3, 6)
  • Tuure Kilpeläinen, huuliharppu (4)
  • Lasse Kurki, taustalaulu (4, 9)

Kannattaa keskittyä esimerkiksi torviin kaihoballadilla Onnelliset.


Musaharrastukseen liittyy toisinaan eräs pahimmillaan perin kiusallinen vaiva. Korvamato. Viivalla antoi tällä rupeamalla allekirjoittaneelle palkinnoksi vakavahkon sellaisen nimeltään Ne pakottaa. Ihan kuin Jonnan kikatus rempsakan poppiksen lopussa vielä ilkkuisi sen kunniaksi.

Eipä silti, viivalta on mahdollista saada vain hyvänlaatuisia korvamatoja.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


15 syyskuuta 2022

LEVYT - Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme

Voi voi, kun en tarkkaan muista. Mielestäni silloin oli melko napakka pakkanen, mutta saattoi se sattua kesäänkin. Repun riimit olivat takuulla ulkona, eikä meikäläinen missään nimessä ollut vielä baari-ikäinen.

Noilla reunaehdoilla sijoitan tapahtuneen talveen 84-85 tai sitä seuraavaan. Lujemmin luotan ensimmäiseen vaihtoehtoon.


Aika oli sellainen, että pidin Eppuja parhaana, vaikken radioäänityksiä enempää musiikkiaan omistanutkaan. Tai saattoi joku Pop Pop Pop (1982) sittenkin olla kopiona kasetilla.

Levysoittimen hankinta oli vielä muutaman vuoden päässä tulevaisuudessa. Kasettien markkinoilla olin pääsääntöisesti pikkupitäjän yhden tai kahden niitä myyvän ruokakaupan niukan tarjonnan varassa. Tilaushommiin en viitsinyt kovin helpolla enkä usein ryhtyä, vaikka olin postimyyntiä kokeillutkin. Mieli janosi jo omaa kokoelmaa, jossa olisi useita, jopa kymmeniä vinyylejä.

Hetki mitä yritän mieleeni palauttaa oli Eppu Normaalin näkeminen ensimmäistä kertaa. Pikkupitäjästä oli linja-autokuljetus (!) Ratsian kotikunnan sivukylälle Muurasjärvelle. Tämän yhden ainoan kerran kävin siellä rokkia ihmettelemässä.

Haluaisin tietää tapahtuma-ajan, koska sen nojalla voisin ehkä kertoa livenä kuunnelleeni ja todennäköisesti hoilanneeni joitain lauluja jutun LP:ltä. Sehän on tietenkin Kahdeksas Ihme (1985), joka julkaistiin syksyllä.


Kyllä niitä lauluja sittemmin tuli hoilattua yhtyeen hilluessa lavalla. Ainakin Himangalle mentiin Ihmeen ja ehkä jopa Valkoisen Kuplan (1986) ilmestymisen jälkeen varta vasten Eppujen takia. Sielläkin muuten olen käynyt tasan yhdesti. Discoland Lestijärvellä ja Tuiskula Nivalassa olivat meiltä käsin ne pääkötinäpaikat, kun tien päälle taas lähdettiin.

Tämä on hankala tapaus, koska sitä piti nuorena niin kovana, että sen olisi voinut kuluttaa niin puhki, ettei enää maistuisi. Kenties olin onnekas, kun hankin LP:n vasta 3-4 vuotta ilmestymisensä jälkeen, jolloin olin hankkiutunut vinyylilaitteen haltijaksi.

Tänä päivänä voi sanoa vain kahden kappaleen joutuneen historian runtelemaksi. Enäähän en juuri radiota kuuntele, enkä varsinkaan soittolistaohjelmia lainkaan. Ennätin kuitenkin saada yliannostuksen noista kahdesta 80-, 90- ja 00-luvuilla.

Vuonna 85 on ryöpytyksestä hyvin toipunut kuten vaikkapa Doris ja Matkalla Alabamaan. Biisin hyvyyden uudelleen esiin kaivamisessa on kuuntelutahti kerran noin viidessä vuodessa viimeisen 20:n aikana tehnyt tehtävänsä.

Sen sijaan Kitara taivas ja tähdet on edelleen turhan kova pala. Ei huono, vaan kun ei jaksa enää. Pakottauduin kahteen ajatuksen kanssa suoritettuun pyöritykseen. Onnistuin kuuntelemaan sen 1,27 kertaa. Sinällään tuo nouseva ja laskeva kitara- ja bassokomppi etualalle miksatun tilutuksen takana on ihan kiva.

Vaan eipä tässä mollaamassa olla. Ollaan hehkuttamassa.

Yhdeksän siivun joukkoon ahdettiin kaksi jeejee-luokan ränttätänttävivahteista renkutusta. Sekä avaus Tien päällä taas (enemmän ränttää) että Tihkumme seksiä (jeejeetä riveilläänkin) toimivat yhä vuonna 22 kuin CCR:n kaikki tai Status Quon parhaat aina maailman tappiin.

Vihreän joen rannalla (kauan sitten) hivottelee myös ylisoitettujen ryhmää, mutta jää omalla kohdallani sittenkin sen ulkopuolelle. Siistiä on kaikin puolin ja pysyy yllätyksettömyydestään huolimatta rinnan mitalla hyvien joukossa.

Läpivalaistu lopettaa setin Normaaliin tapaan hieman muusta materiaalista poikkeavana irrotteluna. Epänormaalius on kenties vähäisemmällä tasolla kuin joittenkin aiempien levyjen päätösraidoilla ja keskittyy riimittelyyn. Erinomaista.

Vielä mainitsematon kolmannes ansaitsee ränttätänttien ohella Apulaissheriffin varauksettoman tunnustuksen.

Silloin joskus arvotin - tunnistan ja tunnustan jälleen väärinmuistamisen mahdollisuuden - lätyn ykköseksi kappaleen Elämän tarkoitus. Kyseessä on eräs Martin parhaista teksteistä (Pantse avusti) ja miksei myös Pantsen hienoimmista sovituksista. Akun rummutus kaikessa millintarkkuudessaankin on minua syvästi viehättävää. Safkan haitari soi pisteenä i:llä.

Tunne ja tuntumat unohtaen antaa musikaalista nautintoa ehkä eniten Yöjuttu. Erityisen kohottavaksi koen hiljaa feidautuvan loppusoiton, jonka kitaroitten ja rumpujen vuoropuhelua muistan jo nuorna kossina ihastelleeni. Todettakoon tähän väliin, etten koskaan ole tiennyt kumpi kulloinkin soittaa, Juha vai Pantse.


Jotta huipputuotteestahan tässä on kysymys. Kahdeksannesta Ihmeestä tykkäsivät aikoinaan kaikki, jos hieman liioitellaan. Yleisö tykkäsi, kriitikot tykkäsivät, minä tykkäsin ja suuri osa kavereista. Jatketaan tykkäämistä.

Ai niin vielä yksi juttu. Voi kuinka me sinua kaivataan on aivan mahtava laulu rokin ja iskelmän rajamaastossa. Täydellisesti sanoin ja soittimin luotu tunnelma herkistää miettimään sen moneen tilanteeseen sopivaa sanomaa. Minulle on kerrottu tämän tulleen soitetuksi hautajaisissa, joissa en itse ollut paikalla, mutta joiden eläessään iloisen oloisen päähenkilön opin tietämään sitten, kun olin saavuttanut baari-iän.

Herkistää toden totta.


Juuri nyt antaisin tähtiarvostelua tivattaessa neljä mollukkaa ja ison plussan, ellei puolikkaan perään. Sanallisesta arkustani en saa kaivettua mitään järin uutta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


13 syyskuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Jantters: Elävien Kirjoissa

Paitsi hyvästä musiikista, tykkään myös ns. kylmistä ratkaisuista. Jutun aiheella on jotenkin tulkittuna peräti kolme tällaista.

Ensimmäinen niistä ei valitettavasti saa hurraa-huutojani raikumaan. Tarkoitan palindromeihin perustuvaa sanoitusta ja tämän nostamista albumin avaukseksi. Anne lainaani alenna ei tule allekirjoittaneen papereissa nousemaan ikivihreiden joukkoon. Sen sijaan kakkosbiisin Siunattu hulluus osalta en näe syytä muuttaa arviota, jonka annoin Maaseutumusiikkijutun yhteydessä: "Tuleva klassikko".

Toisena persoonallisuutena pidän When the saints go marching in -coveria. Sen laulumelodia taitaa olla uustuotantoa (en ainakaan sitä tunnista) ja alkuperäistä sävelkulkua seurataan vain ilman ihmisääntä kappaleen alussa ja keskellä (soinnuistahan en ymmärrä mitään). Kun pyhät miehet marssivat sisään toimii ratkaisun myötä kenties paremmin kuin perinteisellä tyylillä.

Kolmas erikoisuus on se, että tehdään toistamiseen versio samasta laulusta, mutta uusin rivein. Viimeinen sätkä on Antero Gustafssonia, kun vuosi sitten Janne Kaunisto pukkasi soololleen oman sanoituksensa Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen. Originaalihan on Willie Nelsonin Roll me up and smoke me when I die.

Tällaisia omalaatuisuuksia löytyy Janttersin levyltä Elävien Kirjoissa (2022).


Aina silloin tällöin tulee tunne, että pitää sanoa "ai että". Totesinkin noin mielessäni CD:n yhdellä, olisiko ollut toisella kuuntelulla taannoin. Teki mieli verrata sitä aiemmin -22 ilmestyneisiin J.Karjalaisen ja Honey B & T-Bonesin loistaviin uutuuksiin.

Hieman on pitänyt jälkeen päin jarrutella, mutta on Elävien Kirjoissa siitä huolimatta erinomainen paketti. Mielestäni se on vuoden kolmanneksi parasta kotimaista tarjoileva kiekko tähän mennessä.

Siltä voi nauttia paljon hyvää perushöttöä. Sellaisen päälle saa bonuksena hienoa vilkasta kantria kuten Faijat sekä vielä hienompaa surumielistä kantria kuten Maanantain tango.

Täysin yllättämättä lyriikat ovat isossa roolissa. Jo mainitut sanasepot hallitsevat homman kiitettävästi. Lieköhän sattumaa vai sovittu juttu, että molemmat tekivät yhden puuta epäkonkreettisesti illatiivissa käsittelevän tekstin eli Perse eellä puuhun (JK) ja Suksitaan kuuseen (AG)? Jälkimmäisen tarinan liitän helmeksi pitkään ketjuun vastaavia.

Käykääpä muuten katselemassa lyhkäisiä videoita, joilla - uskallanko nimetä kaksikon näin? - pääjantterit juttelevat tuotoksistaan. Näihin pääsee käsiksi purjehtimalla bändin sivuilla kohteeseen JULKAISUT. Jatkan muutaman jo nähtyäni saman harrasteen parissa.

Solisti Kauniston ja basisti Gustafssonin lisäksi Jantters muodostuu kitaristi Tuomas Metsbergistä ja rumpali Sami Laaksosta. Metsbergin sävykäs työskentely ansaitsee erityismaininnan. Hän loihtii soittimestaan paikoin varsin mehukkaita ääniaaltoja. Kauniston tyyliin sopiva laulu taas miellyttää sitä enemmän mitä enemmän sitä kuulee.

Muina miehinä ja naisina panoksensa antavat siellä täällä Olli Haavisto (pedal steel), Antti Ikola (kosketinsoittimet), Saara Metsberg (piano), Tomi Leino (huuliharppu) sekä Teri Mantere ja Markojuhani Rautavaara (taustalaulu).

Suurena yllätyksenä ei voi pitää, että kaiken "valkoisen amerikkalaisen" keskeltä Apulaissheriffiin osuu parhaiten kattauksen puolivälistä letkeästi bluesahtava Seitinohuessa. Jotenkin tämä on minulle niin juicemainen biisi kuin olla voi olematta Juicea. Toteutus taas on silkkaa J.J. Calea. Upeaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



06 syyskuuta 2022

LEVYT - Tuomari Nurmio: Käytettyä Rakkautta


Jotkut tahot pitivät Tuomari Nurmion LP:tä Käytettyä Rakkautta (1986) hyppynä taiteellisesta omaleimaisuudesta kohti liiankin suurta normaaliutta. Mies itsekin sortui ajattelemaan näin ja kenties jopa lievästi häpeilemään osin rahapulassa tekemäänsä kädenojennusta valtavirtaan päin.

Katsotaanpa asiaa Apulaissheriffin silmin 36 vuotta levyn ilmestymisen jälkeen.

Ramona. Toki tämä toinen paketin suurista hiteistä on iskelmällinen, helppo ja tarttuva, mutta on silti oivasti aikaa kestänyt, hieno laulu. Vaski (ymmärtääkseni Antero Prihan trumpetti) antaa lisämaustetta samoin kuin Eero Ojasen piano.

Don Pate. Jo toisena tiskiin isketään rempseätahtista ja -sanaista zydecoa, jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää kasari-Suomessa ihan tavanomaisimpana tyylivalintana. Ahti Marja-ahon viulu ja Esa Kotilaisen haitari siivittävät ilmankin tasokkaan kokonaisuuden seuraavaan kerrokseen.

Hääkuva. En minä tätä osaa mihinkään laariin nakata. Laiskan jatsahtavaa jotakin. Ahtin sähköpiano tarttuu korvaan mukavasoundisena. Haitarikin soi taas.

Kulman kuppilassa. Etupotkuista, vuosikymmenen alun Nurmiosta muistuttavaa menoa tähän väliin. Valtavirta ei ole siellä päinkään. Zape Leppänen ja Janne Brunberg komppaavat, Pepe Ahlqvist harputtaa. Tällä ryhmällä Hande teki levyn Meet The Meatballs (1984). Käytettiinkö nyt samoja pohjia sellaisenaan, en tiedä. Kotilaisen keventävä haitarisoolo lopussa jatkaa soittimen mainion hyödyntämisen putkea.

Miehen elämää. Toinen - huomatkaa: vasta toinen viidestä - peruskaurainen ja hitti. Kantria Tuomarin tapaan. Kitaratyöskentelyä kannattaa seurata herkällä korvalla. Ilmeisesti Riku Mattila näpsii ne äänet, joita tarkoitan.

Puolet käsitelty, eikä tästä mitään aikansa massatuotetta saa, vaikka miten lujasti yrittäisi niin ajatella. Mitähän ne aikalaiset oikein meinasivat? Olisi muuten mielenkiintoista kuulla millä lailla nykypäivän räväkimmin pärskivät erinäisten aatteitten nimeen vannovat kiihkoilijat suhtautuisivat, jos joku iso artisti tekisi tänään kakkosen tai viitosen kaltaisia miesnäkökulman sanoituksia.


Rakkauden voima. Onhan täällä vielä kolmaskin kepoinen, muttei heppainen kappale. Sujuvaa rokkispoppisiskelmää, joka toimii mitä mainioimmin. Naiskuoro nostaa arvoa siitä mitä se sitä ilman olisi.

Ruusunen. Toinen luokittelukyvyttömyyteni paljastava numero. Ei helppo. Markku Hillilän töminäkomppi kannattelee esitystä. Hillel Tokazier maalailee pianolla ja Jukka Tuovisen sovittamat hillityt puhaltimet värittävät sävelkuvan yhdeksi albumin komeimmista.

Hunajainen paholainen. Tämäkin on Meatballs-sessioitten perua, remmissä siis Leppänen-Brunberg-Ahlqvist. Rytmiikka on jälleen varsin etäällä vuoden -86 listameiningistä, etupotkurokkihumppaa. Pepe tuuttaa huuliharpullaan pätevän soolon.

Liisa. Kimmoisasti svengaava blues rockin tapainen käynnistää kahden kappaleen loppuhuipennuksen. Torvet soivat Marja-ahon sovittamina niin kuin Tuoviselta ja Prihalta voi odottaa. Kyllä sitä ollaan niin mustia laseja, niin mustia laseja. Kai tässä molemmat soittavat?

Tuhma hauva. On taito sinällään tehdä ilmiselvä John Lee Hooker -mukaelma kuulostamatta halvalta kopiolta. Tässä Nurmio kumppaneineen onnistuu täydellisesti. Historia tunnetaan, sitä kunnioitetaan ja esitys rakennetaan taiten, tekstiä ja laulutulkintaa vaille vain vähän persoonallista irrottelua sisältäen. No, teksti ja laulutulkinta ovatkin sitten ominta omaa Handea, joka harvemmin vie metsään. Huima!

Lopputulemana totean, että normaaliussiirtymä oli lopulta perin vähäinen. Ehkä 30% sisällöstä voidaan lukea pikkusormen ojennukseksi. Käsi sen sijaan säilyi.

Peruskvartettina ajavat siis Nurmio, Hillilä, Marja-Aho ja Mattila. Vierailijoita on kyydissä laajalti. Puhukoon kuva:


Tässä ajassa tulee mietittyä, josko Maailman Onnellisin Kansa (2021) olisi ollut Nurmion tuotannossa samaan tapaan siirtymä epänormaalista normaalimpaan kuin Käytettyä Rakkautta väitetysti aikoinaan. Vastaavaa reaktiota en kuitenkaan sen suhteen muista havainneeni. Turha moinen väite olisi ollutkin, kuten oli valtaosaltaan myös vuonna -86.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


03 syyskuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #8: Se: Singlet

50- ja 60-lukulaisten afroamerikkalaisten rytmimusiikkien jälkeen voimme kietaista SINGLEKOKOELMIA-pyräyksen nippuun levyllä, jolta paljastuu kappale Lui, jonka muistamme myös Pate Mustajärveltä minisarjan aiemmasta osasta.

Koosteen otsikko on ytimekkäästi Singlet (1997).

Esittäjä on Se, siellä täällä, läheisimpänä esimerkkinä jutun aiheen julkisivulla muodossa SE. (pisteellä). Olen muuten sivumennen tunnustaen sE'n luokan pilkunviilaaja, että kirjoitusasun valinta ei ollut minulle se! kaikista helpoin rasti. Päädyin vaihtoehdoista normaaleimpaan, koska yhtyeen äänitteiden kansissakaan ei pitäydytä yhdessä ainoassa.

Ainoa Productions tai AINOA! kuten yhtiön logossa seisoo julkaisi aikoinaan Johanna-merkillä ilmestyneen kokoelman uudestaan vinyylinä vuonna 2017 ja CD:nä 2018. Omistan jälkimmäisen.

Alkuperäiseen verrattuna tälle on lisätty vuoden 1985 sinkku Hunajainen suu / Ei mikään, ei mikään. Samalla pullautettiin ulos aikanaan julkaisematta jäänyt B-puoliehdokas Kuulut mulle vain. Näin muodostui kauneusvirheittä minisarjaan sopiva painos.

Se ei koskaan kuulunut Apulaissheriffin parhaiten tuntemien orkesterien joukkoon. Hommasin Singletkin sokkona, toki tietäen bändin ja etenkin pääjehu Yarin joissain piireissä nauttiman kovan arvostuksen. Menua silmäillen arvelin tuntevani entuudestaan yhden biisin.

Kyseessä on Kolmannen Naisen keikkasettiin joskus sisältynyt Maria, Maria. Se ei tarkkaan ottaen ole Se-julkaisu, vaan Yarin soolosinglen A-puoli. Takasivun Voin odottaa osoittautui myös tutuksi. Radiota tuli kuunneltua kiitettävästi näitten ilmestymisaikoihin.

Kuuntelun aiheuttamat ahaa-elämykset eivät jääneet siihen. Löytyi lauluja, joista tiesin jonkun muun version, Luin lisäksi Eloise ja Kasvoton kuolema. Löytyi enemmänkin muinaisia radiotuttavuuksia, Mä haluan elää sekä Missä on taksi joka ajaa ympyrää. Tänään, eli yli vuosi hankinnan jälkeen myös Hyvää yötä vaikuttaa siltä kuin olisin sen korviini saanut jo 80-luvulla.

Mitä tästä kokeilusta sitten jäi käteen? Pitäisikö alkaa metsästää Sen neljää albumia, joitten sisältö on sataprosenttisesti muuta kuin nämä sinkkuraidat?

Ehkei ole kiire alkaa siihen. Levy on OK, jossain kohtaa OK plus, usein OK miinus. Ihan ominta musiikkiani tämä ei ole, mutta tunnustan sentään muutaman aivan erinomaisen kappaleen. Noniin, noniin kuuluu niihin, samoin mainittu taksiralli.

Linkin taakse pääsee kuitenkin pitkä ja riisuttu Mitä me tehdään. Jo osaa olla pakahduttava tarina. Tekstilähtöistähän Yarin kirjoittama musiikki on mitä suurimmassa määrin. Tässä nimenomaisessa tapauksessa se toimii jopa niinkin rytmi-, riffi- ja tulkintalähtöisen kuuntelijan tapauksessa kuin minä.

Kansilehtisen toimitus Yarin muisteluineen ansaitsee erikoiskiitokset. Samoin aiheen kattavuus ja materiaalin sijoittelu aikajärjestykseen miellyttää.

Lisäksi pidän karun kannen yksinkertaisuudesta ja jännästä kontrastista.


-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: