Jutut ajassa

31 elokuuta 2022

LEVYT - The Cult: Electric

Tästä on hyvä lähteä liikkeelle. Outlaw. Maailman parasta rock and rollia. Yhä nousee karvat pystyyn jo alkuriffin aikana.

Jimi was a boogie man
took a shotgun in his hand
turned on dude candy-man
he walked into the wrong town

Onko Jimi Jimi ja haulikko kitara? Onko candy-man diileri ja väärä kaupunki riippuvuus? Tekstiä Ian Astburyn päästä.


Voidaan jatkaa tällä. Lil' devil. Maailman parasta rock and rollia. Kylmiä väreitä valuu iholle vielä vuonna 2022.

livin' in a shack
in a one-horse town
trying to get to heaven
'fore the sun going down
lizard in a bottle
yeah

Herkän rakkauslaulun alkupuhe siinä. Kenties kevyesti huurua Ianilla korvien välissä tässäkin tapauksessa? Tarina jatkuu.

she came out
with an alligator smile
dynamite lover
scorpion child

Oikein mainiota.


Tempaistaan vielä yksi esimerkki. Aphrodisiac jacket. Ei sitten niin mitään järkeä, miten parasta.

sittin' on a mountain
looking at the sun
plastic fantastic
lobster telephone

Tässä on se kaikkein kummallisin sanoitus koko levyllä. Saattaa olla hieman huumeista tykitystä. Tai sitten ei. Pakko ei ole ymmärtää, koska musiikki jyrää niin, jotta paukkuu.

Kolmen kappaleen voimin tuli todistettua (ainakin itselle), että Electric (1987) on maailman paras rock and roll -tujaus. Yhtä hyvin kavalkadiin olisivat voineet tulla valituiksi superloistavat Wild flower, Peace dog ja Electric ocean. Kaikkein kummallisinta on se miten The Cult hyppäsi AC/DC:n tontille ja otti kertarytkyllä sen hallintaan paremmin kuin AC/DC koskaan ennen tai jälkeen. Tämän väitteeni takana seison, vaikka miten tenttaisitte.

Myönnän sekaan tuupatun muutaman rallin, jotka eivät ole maailman parasta rock and rollia.

Esimerkiksi Bad fun on vain toiseksi parasta sortuessaan kertosäkeessä rajuun yliyrittämiseen. Sinällään napakka Born to be wild -versiointi on hiukan kökkö muuhun sisältöön verrattuna. Memphis hip shake taas on laiskuudessaan kuin eri maailmasta, mutta toimii sellaisenaan hienosti täydellisestä räimemeiningistä irrottavana lopetuksena.

Myös King contrary man on maailman parasta. Laulun kertoja tekee synkän sopimuksen, mutta nämäkin sanat voi tulkita huumeisiin liittyvinä.

Palataan ajassa taakse päin. Electricin edeltäjä Love (1985) on allekirjoittaneelle selkeä rajatapaus hyvän ja huonon musiikin välillä. Toisaalta vireää uuden aallon rokkia hard-vivahteineen, toisaalta kenkiin tuijottelevaa goottia ja uukakkosta.

Sen jälkeen jätkät ilmeisesti halusivat hieman muuttaa suuntaa. He nauhoittivat biisejä, joista piti tulla seuraava albumi. Toteutus on hevimpi kuin Love, mutta silti liian Love kaikessa tuhnuisuudessaan. Peace jäi julkaisematta silloin, mutta tuli tietysti ulos myöhemmin. Itse en ole jaksanut sitä kuunnella useammin kuin mitä on sormia huolimattoman sirkkelimiehen kädessä.

Toverit kääntyivät Rick Rubinin puoleen. Tämän talutusnuorassa äänitettiin uudestaan iso osa Peace-settiä sekä vähän uutta. Rubin rakensi raidoista hard rockia, joka on soundeiltaan mielestäni - kuten ehkä tarkkaavaisimmille lukijoille on jo käynyt selväksi - maailman parasta. Voi sanoa miksauspöydän ääressä vietettyjen tuntien kerrankin tuottaneen selkeää lisäarvoa.

Ymmärrän ja hyväksyn täysin vastakkaiset mielipiteet. Varmasti on paljon kuuntelijoita, joille Peace-versiot hakkaavat Electric-versiot mennen tullen. Nämähän pakattiin samalle 2CD:lle vuonna 2013.


Ostin Electricin 32 tai 33 vuotta sitten. Tein sen jo jotenkin tuntemani Sonic Templen (1989) innoittamana, yhdessä sen kanssa. Vaikutus oli valtava. Meno oli heti sellaista tynämenttiä, että oksat pois. Jos pitempien kuuntelutaukojen aikana ehtii tilalle jokunen uusi vesa kasvaa, karsiutuvat ne joka kerta tämän äärelle palatessa.

Kolmas tänäkin päivänä omistamani Cult-kiekko on Ceremony (1991). Muista olen luopunut. Taitaa olla pitkälti ainut artisti tai bändi, jonka tuotantoa olen jättänyt hyllyyn poistojen yhteydessä. Se kertoo jotain jostain.

Ai niin, löytyyhän tuolta vielä neljän, ilmeisesti normaalia painavamman vinyylin versio kokoelmaa Pure Cult (1993), mahdollisesti harvoja Suomessa majailevia kopioita tuosta 4LP-painoksesta. En ole vielä raaskinut, mutta voisin kyllä pistää kiertoon. Tämän voi tulkita mainokseksi...

Lainaan loppuun vielä pätkän Astburya, tuota 80-luvun Morrisonia. Ehkä katkelman ensimmäinen ja viimeinen rivi kuitenkin kertovat -87 Cultin sanomasta enemmän kuin ounailemani päihdejutut:

baby baby baby baby baby
I fell from the sky
yesterday
you blew my mind
oh yeah

Tuo on ote Love removal machineä, jonka nimen olen jo kauan mieltänyt liittyvän yhtyeen toteuttamaan tyylilajin vaihdokseen.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


28 elokuuta 2022

YLEISTÄ - 3 vuotta ja änkyttävä papukaija

Apulaissheriffin jaaritteluille tulee kolme vuotta täyteen juuri nyt.


Otsikon loppuosa toimikoon tässä yhteydessä henkilökohtaisena nostalgiaväläyksenä. Samalla uskallan olettaa sen takaa löytyvän kirjan olevan lukemattomien luettujen joukossa yksi häviävän pieni osa sitä vuosikymmenten tapahtumaketjua, joka tämänkin blogin eräällä tapaa mahdollisti. Kipinä kipinöiden seassa.

Kuten lukijoille on käynyt selväksi, tuli tästä melko aikaisessa vaiheessa melko täysin musiikkiin keskittynyt sivusto. Samoissa merkeissä jatketaan, niin kauan kuin jaksetaan.

Alle päivitetylle aivan mahtavien listalle on tähän mennessä kertynyt 138 levyä.

1957

Little Richard: Here's Little Richard

1959

Lightnin' Hopkins: Country Blues

1963

Sam Cooke: Night Beat

1965


1966

Mississippi John Hurt: Today!
Otis Redding: The Soul Album
Wilson Pickett: The Wicked Pickett

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign
Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced
Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter (#KL)

1968

Irwin Goodman: Reteesti Vaan

1969

Beatles: Abbey Road
Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
Jethro Tull: Stand Up
Led Zeppelin: II
Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1970

Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

1971

Doors: L.A. Woman
Rolling Stones: Sticky Fingers

1972

Kalevala: People No Names (#WSP)
Neil Young: Harvest

1973

James Brown: The Payback
Johnny Winter: Still Alive And Well
Led Zeppelin: Houses Of The Holy

1974

Hurriganes: Roadrunner
Meters: Rejuvenation
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll

1975

Dr. Feelgood: Malpractice
Jukka Tolonen: Hysterica

1976

Hurriganes: Hot Wheels

1977

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'
Kaamos: Deeds And Talks (#WSP)
Lynyrd Skynyrd: Street Survivors
Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta (#YTV)

1978

AC/DC: Powerage
Albert Collins: Ice Pickin'
Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues
Bob Marley & The Wailers: Kaya
Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Robert Gordon: Rock Billy Boogie
Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan
ZZ Top: Degüello

1980

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
Pelle Miljoona Oy: Moottoritie On Kuuma
Prince: Dirty Mind
Robert Gordon: Bad Boy
Scapa Flow: Uuteen Aikaan (#WSP)
Stevie Wonder: Hotter Than July

1981

Blackfoot: Marauder
Eppu Normaali: Cocktail Bar
Hassisen Kone: Rumat Sävelet
Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa
Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
Kari Peitsamo: Gulliverin Retket
Leevi And The Leavings: Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen
Stray Cats: Stray Cats
Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

1982

Eppu Normaali: Tie Vie
Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message
Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä
ZZ Top: Eliminator

1984

Popeda: Haraŝoo
Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't Stand The Weather

1985

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris
John Cougar Mellencamp: Scarecrow
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
Peer Günt: Peer Günt
Sielun Veljet: L'amourha

1986

Johnny Winter: 3rd Degree
Kolmas Nainen: Kolmas Nainen

1987

Guns N' Roses: Appetite For Destruction
J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader

1989


1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
Juliet Jonesin Sydän: Jupiter
Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

1991

Hearthill: Soul Food
J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja (#MES)
John Mellencamp: Whenever We Wanted
Ne Luumäet: Pahat Ja Rumat

1993

Dave Lindholm: "LLL"
Don Huonot: Kameleontti
Kingston Wall: II
Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä
Melrose: Rock My World (#MES)

1994

Jimmy Nail: Crocodile Shoes
Kingston Wall: III - Tri-Logy
Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio

1997

Erykah Badu: Baduizm
Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

1998

Buddy Guy: Heavy Love
Jimmie Vaughan: Out There
Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa
Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu
Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

2001

Katriina Honkanen: Valo Lentää

2003

Aku Ankkuli: Lootus (#YTV)

2005

Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

2006

Neil Young: Living With War

2008

Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

2010

Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123 (#KL)

2012

Kaipa: Vittjar
Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo
Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

2014

Ismo Haavisto: Mean Blue Train

2018

Ismo Haavisto: The Blues Has Chosen Me

2019


-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



23 elokuuta 2022

LEVYT - Johnny Cash: Orange Blossom Special

Johnny Cashista puhuttaessa muistetaan yleensä nostaa esiin laulajan uran alku ja loppu. Puhujasta riippuen korostetaan joko 50-luvun lyhkäistä Sun-kautta tai 90-luvun puolivälistä laulajan kuolemaan asti kestänyttä jaksoa, jolloin tämä levytti American Recordingsille.

On totta, että noina aikoina tallennettiin paljon hienoa musiikkia aikalaisten ja jälkipolvien nautittavaksi. Cashin roolin merkittävyys yhtenä rockabillyn pioneereista tyylilajin historian alkuhämärissä on kiistaton. Niin ikään vanhojen päivien yhteistyö Rick Rubinin kanssa synnytti järkälemäistä taidetta.

Mies vietti kuitenkin aktiiviajastaan yli puolet Columbian leivissä. Äänitteiden määrällä laskettuna noin kaksi kolmannesta tehtiin tuolloin. Tältä noin 30 vuotta kestäneeltä ajalta muistetaan lähinnä pari vankilaliveä.

Se on hieman sääli.

Vuosina 1958-86 putkahteli Johnny Cashin nimissä hurjat määrät countrya, folkia, rockabillyä, gospelia, rockiin ja bluesiin vivahtavaa sekä lasten- ja joululauluja. Nyt nappaan massasta erään suosikeistani, LP:n Orange Blossom Special (1965).


Albumilla kuullaan riittävästi miehelle tunnusomaista rytmiikkaa. Boom-chicka-boom soi komeasti etenkin raidoilla Orange Blossom Special ja Wildwood flower. Myös Bob Dylanin kirjoittamat Don't think twice, it's all right ja Mama, you been on my mind saavat Tennessee Threeltä samaisen käsittelyn.

Tässä vaiheessa legendan legendaarisen taustabändin muodostivat kitaristi Luther Perkins, basisti Marshall Grant ja rumpali W.S. Holland kolmestaan. Levyllä soittaa nippu muitakin, mutta trio on runko, jonka varassa kaikki seisoo.

Vierailijoista merkittävin taitaa olla laulajatar June Carter, jonka ääni passaa Johnnyn rinnalle kuin tyrni ja viherherukka samaan hilloon, minkä muuten juuri äsken todistin mainioksi yhdistelmäksi. Parin yhteisestä historiasta kirjoitin enemmän puolitoista vuotta sitten KIMPPALEVYJÄ-minisarjassa. Linkki heidän duettojulkaisuunsa löytyy jutun hänniltä.

Johnny Hortonin balladi When it's springtime in Alaska (it's forty below) käy tällä kertaa näytteestä kaksikon yhteistyöstä mikrofonien ääressä. Orastava ihastuminen johtaa julmaan päätökseen.

I was as innocent
as I could be
I did'n t know that Lil
was Big Ed's wife-to-be
he took out his knife
and he gave it a throw
when it's springtime in Alaska
I'll be six feet below

Vähintään yhtä synkkä tarina kerrotaan Harlan Howardin laulussa The wall. Eivät totisesti ole murheellisuudet vain Suomi-iskelmän ja bluesin polttoainetta.

Pitkäsoitto sisältää kahta vaille pelkkiä covereita. Dylanilta on mukana peräti kolme lainaa. Cashin omatekoisia edustavat vain lyhyt balladi You wild Colorado ja kantaaottava All of God's children ain't free. Charlie McCoyn huuliharppu koristaa jälkimmäistä, kuten myös mm. nimikappaletta, jolla se imitoi junan pilliä.

Kahden minuutin puheella alkavan Danny boyn solisti nauhoitti Rick Rubinin tuotannossa uudestaan viimeiselle elinaikanaan ulos tulleelle albumille American IV: The Man Comes Around (2002). 37 vuotta hujahti siinä välissä.

Folk-palan takana on Frederick Whetherly, joka kirjoitti sen vuonna 1913, 52 vuotta ennen Cashin version ilmestymistä, uudelleenkäyttäen vanhaa irkkusävelmää. Voi tuntua ikuisuudelta, mutta sitten taas nykyhetkestä taakse päin katsottuna Orange Blossom Special on vielä kauempana. Joka tapauksessa on hienoa, että kuuntelen 109 vuotta sitten sitäkin vanhempaan melodiaan sanoitettua tekstiä erään kaikkien aikojen äänen siinä puolessa matkassa esittämänä.

Musiikki on hieno asia!

Nimeltä mainitsematta on vielä se kolmas Dylan-numero It ain't me babe (ks. myös se kimppalevy), gospelilla kattauksen lopettava Amen sekä erinomainen luenta biisistä The long black veil.


Apulaissheriffin makuun Orange Blossom Special on toisaalta riittävän vaihteleva, toisaalta lähes niin perus-Cash kuin olla voi. Lainattu materiaali on kelpoa ja tulkitsijastahan homma ei jää kiinni.

Johnnyn itsensä kirjoittama kansiteksti kertoo avausraitaan liittyen sen tekijän, Ervin Rousen ilmaantumisesta konserttiinsa. Lyhennelmä tapahtumista on luettavissa esimerkiksi Wikipediasta. Tyydyn siteeraamaan sanoja.

talk about a-travellin'
she's the fastest train on the line
it's that Orange Blossom Special
rollin' down the seaboard line

Hyvällä syyllä voi väittää ison tähden tehneen pienen muusikon yhdestä tuotoksesta (länsi)maailman laajuisesti tunnetun.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


21 elokuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Neil Young + The Promise Of The Real: Noise & Flowers

Tavallisten studioälppärien julkaisutahti Neil Youngin tapauksessa on tällä vuosituhannella ollut keskimäärin noin yksi per vuosi. Hieman alle, jos tarkkoja ollaan. Ihan kelpo tahti noinkin pitkän uran tehneelle artistille.

Kohta 16 vuotta julkaisuja tuottaneen Archives-projektin saldo on tasan yksi per vuosi, kun ei huomioida isoja bokseja ja virallistettuja bootlegejä. Nyt käsiteltävää edellinen arkistoalbumi Toast ilmestyi 8.7.2022 ja tätä edellinen Performance Series -sarjan tuotos Young Shakespeare 26.3.2021.

Noise & Flowers (2022) oli kaupoissa elokuun viidentenä, siis kuukausi tai 16 kuukautta jälkeen yllä mainittujen. Tiukkaa on.


Paljastan kättelyssä, etten isommin tykkää tämänkertaisesta "aarteesta".

Kyseessä on Neilin ja The Promise Of The Realin vuoden 2019 Euroopan kiertueella taltioitu livejunttaus, Performance Series Volume 21. Saman yhtyeen kanssa nauhoitetuista olemme saaneet aiemmin nauttia tuplalivestä Earth (2016), joka minulle maistuu paremmalta olkoonkin, että lavamenon sekaan on miksattu studio-osuuksia ja erilaisia luonnon ääniä.

Noise & Flowers kuulostaa korviini hiukan tunkkasoundiselta. Enemmän kokemaani nautintoa laskee kuitenkin tietynlainen halonhakkuuote. Tuntuu kuin nuottien välissä ei olisi juurikaan ilmaa. Svengi on jäänyt johonkin takahuoneen nurkkiin. Tämä saattaa liittyä miksaukseen.

Tällaisena CD tulee jäämään osaksi kokoelmaa, mutta päätynee kovin harvoin soittimeen tämän jälkeen. Se tullee makaamaan hyllyssä vaikkapa samanhenkisiksi kokemieni studiolevyjen Mirror Ball (1995) ja Broken Arrow (1996) kanssa.

Vaan mitäpä moinen haittaa. Joutaa noita erilaisia keikkatallenteita olla useampikin, vaikkeivät kaikki säväytäkään. En ikipäivänä tule olettamaan, että joka ainut Neil Young -julkaisu olisi mielestäni viiden tai neljän, tai edes kolmen tähden väärti. Se on elämää.

Jottei jäisi turhan negatiivinen (ja väärä) kuva asennoitumisestani albumiin, mainitaan siltä löytyvän hyvääkin. Esimerkiksi Harvest Moonin (1990) country rock -helmi From Hank to Hendrix toimii kuten noin loistavan kappaleen olettaakin. Hankalapa sitä olisikin tuolla porukalla täysin pilata.

Suurimman ja yllättävimmän onnistumisen koen suoralla runttauksella Throw your hatred down. Hieman on surkuhupaisaa, ellei peräti hauskaa, että jouduttuani tarkistamaan miltä LP:ltä biisi on peräisin, se osoittautui tulevan mainitsemaltani, huonona pitämältäni Mirror Ballilta.

Tähdennän vielä Noise & Flowersin osuvan tarkemmin maaliin autossa, kotiolojen kuulokekuunteluja paljon kaummaksi hifistä jäävässä meluilmapiirissä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


16 elokuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #7 - Howlin' Wolf: Howlin' Wolf

Minisarja jatkaa bluesin maailmassa.


Tätä levyä ei ehkä aina mielletä kokoelmaksi, mutta sitähän se on täysimääräisesti kuten monet miehen alkupään albumit. Rohkenen väittää, että hänen ensimmäinen ns. normikiekkonsa tuli ulos vasta studiouran kestettyä jo lähes 20 vuotta, ollen se psykedeelisesti valkopesty Howlin' Wolf Album (1969).

Meillehän ei tässä yhteydessä riitä pelkkä kokoelma, vaan tarvitaan singlenä julkaistuja esityksiä niputtava sellainen. Howlin' Wolfin Howlin' Wolf (1962) istuu sarjaan porsaanreikiä käyttämättä.

Kaksi sinkkua vuodelta -60, kolme mallia -61 ja vielä ensimmäinen vuoden -62 45 kierrosta minuutissa pyörivistä. Kuuden peräkkäisen pikkulätyn A- ja B-sivut pakattuna 12-tuumaiselle.

Äänitykset tehtiin kuudessa eri sessiossa Chicagossa 1957-61, yhdestä kolmeen numeroa per päivä. Wolf hoitelee laulun ohella huuliharpun, missä sitä esiintyy, sekä soittaa kitaraa ilmeisesti vain kahdella kappaleella.

Muutoin mukana heiluu useita eri muusikoita. Pääkitaristina toimii Hubert Sumlin, jonka rinnalla eri kerroilla eri kepittäjä, ainakin neljä tyyppiä. Lisäksi kuullaan neljää pianistia, neljää rumpalia ja yhtä tai kahta saksofonistia. Joudun tarjoilemaan hiukan epäeksaktia dataa, koska kokoonpanotiedot aavistuksen vaihtelevat lähteestä riippuen.

Sumlinin lisäksi kaikkia nauhoituksia yhdistää yksi mies. Tätä voi hyvällä syyllä pitää eräänä sähköisen Chicago bluesin pääarkkitehdeistä ja tärkeimmistä hahmoista Chess Recordsin (joka tämänkin LP:n julkaisi) tarinassa.

On mahdollista, että jossain kohtaa soittaa toinenkin basisti, ja nimenomaan sähköistä instrumenttia. Joka tapauksessa Willie Dixon pumppaa pystymallilla läpi koko kattauksen. Saapa hän puheen muodossa ääntäänkin kuuluville Going down slow'lla.

Oikeastaan kaikkien merkittävien Chess-artistien kanssa työskennellyt legenda kynäili 9/12 kuultavasta materiaalista. Sieltä löytyy sen sortin klassikoita kuin The red rooster, alkujaan Stevie Ray Vaughanin versiona minulle tutuksi tullut You'll be mine sekä Creamin suurelle valkoiselle yleisölle tunnetuksi tekemä Spoonful. Poislukien kimppalevyt Dixonia julkaistiin omalla nimellään suhteellisen vähän.

LP Howlin' Wolf pitää sisällään 12 kappaletta olennaista blues-historiaa. Vaikea tätä on olla suosittelematta, hienoakin hienompaa musiikkia kun on.

Jos ihmettelitte jutun alun kuvaa, kerrottakoon kyseessä olevan lukuisista uusintapainoksista Hoodoo Recordsin vuoden 2014 CD-versio, jolle on ahdettu alkuperäisen jatkoksi kymmenen bonusraitaa. Originaalikansi näyttää aivan toisenlaiselta.


Ei tarvi ihmetellä miksi levy tunnetaan myös nimellä The Rocking Chair.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


12 elokuuta 2022

LEVYT - Marstio: Sametinpehmeä Yö

Tiedättehän, kun on omistanut jonkun levyn niin kauan, ettei muistakaan koska sen on hankkinut. Sitä pitää hyvänä, osittain jopa erinomaisena. Kuitenkin se on unohtunut jonnekin satojen muitten joukkoon, eikä sitä tule soitettua.

Näin menee vuosi pari. Viisi vuotta. Ties kuinka kauan.

Sitten kerran tulee päivä, jolloin otat sen esille ja tuikkaat taas soittimeen. Sehän tuntuu yhtäkkiä niin jysäyttävältä ja pysäyttävältä, että tekisi mieli siltä istumalta ehdottaa sitä Unescon maailmanperintöluetteloon. Jokin nikama on nitkahtanut kohdalleen, aika on tehnyt tehtävänsä tai muuten vaan on koittanut oikea hetki juuri sille. Tai kaikkia noita.

Tiedätte varmaan myös sen miten musiikki toisinaan leimautuu jonkin satunnaisen kuuntelun seurauksena paikkaan, ehkä aikaan. Jatkossa se palauttaa aina mieleen kyseisen paikan ja tilanteen. Tästä olen kirjoittanut useammin kuin kerran.

Marstion Sametinpehmeä Yö (1991) liittyi kokemuksissani noihin molempiin ryhmiin muutama päivä sitten.


Tiistaina, elokuun yhdeksäntenä ajelin kiireettä Enontekiön Hetasta kohti Kilpisjärveä. Olin juuri ohittanut tielle hyvin näkyvät Lammasoaivin tuulimyllyt. Olin niillä paikkeilla, mistä ajaessa avautuu ensi kertaa näkymä naapurimaan lumihuippuisille vuorille. Kolmisenkymmentä kilometriä kohteeseen.

CD-vaihtaja romelsi edellisen päätyttyä seuraavaa lätyskää peliin. Se sattui olemaan Harri Marstion kuudes albumi, joka alkaa nimikappaleellaan ja se Arto Piispasen kauniilla pianonsoitolla. Rytmiryhmä Anssi Nykänen - Juuso Nordlund tulee mukaan, samoin kitaristi Jukka "Nipa" Niilola. Yksi maamme komeaäänisimmistä solisteista aloittaa.

Olin myyty saman tien. Kesä, Revontulten tie, näkymä vuorille, Marstio ja Sametinpehmeä yö. Maagista. Kova on tyyppi, joka pystyy kuuntelemaan kertosäkeen ilman, että mikään liikahtaa sisällä.

Mielestäni alkuperäinen Moody Bluesin Nights in white satin ei yllä voimassa ja koskettavuudessa lähellekään Marstion versiota. Siitä on eniten kiittäminen miehen ääntä ja kykyä käyttää sitä ilman kujeita ja vinkeitä niin, että tuntuu. Normisuoritus riittää, kun on pohjaa. Ei tarvi kikkailla.

Seuraa lisää valtaisia covereita. Muisto vain jää eli Arthur Prysokin Only a fool breaks his heart (myös mm. Tom Jonesin levyttämä). Pullo viiniä käy, alkujaan Delbert McClintonin Two more bottles of wine. Hiljaisuus, itselleni näistä tunnetuin originaali Roxy Musicin Avalon.

Matka taittui ja saavuin päämäärään. En malttanut pysähtyä. Päätin kerrankin mennä täältä käsin ulkomaille. CD oli hieman yli puolen, kun ylitin rajan, ainoana rajamuodollisuutena hidastaminen, kun nopeusrajoitus oli 30 km/h.

Voi herranen aika kuinka komea reitti! Olin aiemmin vieraillut Pohjois-Norjassa Karigasniemen, Kivilompolon ja Nuorgamin suunnilta. Nordkappissa oli käyty kääntymässä.

Kuitenkin tuo noin 40 kilometriä Kilpisjärveltä Skibotniin löi ainakin tällä reissulla kaikki muut laudalta. En voi olla sataprosenttisen varma, etteikö Marstiolla ollut osuutta asiaan. Itse asiassa tiedän, että oli.

Bändi tuli jo esiteltyä. Lisäksi mukana on puhallinrykmentti Jyrki Niemi (pasuuna, myös LP:n tuottaja ja sovittaja), Veli-Pekka Niemi (trumpetti) ja Vesa Hyrskykari (saksofoni). Taustalauluja luikaisevat vielä Heikki Silvennoinen ja Toni Lähteenmäki, joista muuten tuli myöhemmin aviopari.

Marstion levyksi Sametinpehmeällä Yöllä on normaalia runsaammin tulkintoja toisten lauluista, peräti 8/10. Sekin kertoo miehestä jotain, etten ollut aiemmin tätä hoksannut. Vasta nyt, kun syynäsin kansipaperin suurennuslasin kanssa, tajusin miten tuo tulkitsija oli päässäni tehnyt muitten biiseistä omiaan.

Omat ovatkin sitten Harrin itsensä kirjoittamia. Etenkin Kärsimysten hotelli on ihan kappaleena aivan mahtava. Muistan sen kertosäkeen koukuttaneen minua jo tuoreeltaan.

Käännöksistä kolme on Jukka Itkosen käsialaa. Häntä voi pitää Marstion koko ura huomioiden tämän hovisanoittajana mitä suomenkielisiin teksteihin tulee. Juice Leskinen tempaisi levylle kaksi suomennosta.

Ymmärtääkseni ainut aiemmin jonkun toisen Härmässä tekemä biisi on Muisto vain jää, jonka Jouko & Kosti pistivät purkkiin jo 60-luvulla. Klassikon sanat työsti muuan silloin vielä nuorehko kynäilijä nimeltään Juha Vainio.


Solistin kymmenestä pitkäsoitosta on hyllyssäni seitsemän, jotka kaikki tuli nyt samaisella pohjoisen matkalla pyöriteltyä läpi.

Tekisi mieli hieman harmitella, miten en koskaan ole muistanut Laulajaa, kun parhaita kotimaisia ääniä on syystä tai toisesta tarvinut listata. Ehkä jatkossa muistan. Harrilla oli lahja saada melkeinpä mikä tahansa musiikkiteos kuulostamaan paremmallta mitä se lopulta olikaan.

Niin, nuo seitsemän. Enemmän tai vähemmän hienoja kiekkoja joka ikinen. Sametinpehmeä Yö on ylivoimaisesti eniten hieno.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: