31 maaliskuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Neil Young: Young Shakespeare

Neil Young Archives on saanut tuotantokoneensa rasvattua ja ajautunut ilmeisesti kohtalaisen vinhaan flow-tilaan. Vain pari päivää sitten naputtelin helmikuisesta Way Down In The Rust Bucketista.

Seuraavaa arkistojen aarretta ei jouduttu odottelemaan enempää kuin tasan kuukauden päivät. Pääosassa nyt akustisen soolokonsertin sisältävä Young Shakespeare (2021), joka nauhoitettiin 22.1.1971 Stratfordissa, Connecticutissa. Keikkapaikaksi tarkentuu otsikon selittävästi Shakespeare Theater.

Kolme päivää sitä ennen Neil esiintyi vanhoilla kotikulmillaan Torontossa, mistä meillä on todisteena Live At Massey Hall 1971 (2007). Niin lähellä toisiaan tapahtumat olivat, että CD-painosten hämärien kansikuvien perusteella artistilla näyttäisi olevan sama paita päällä molempina iltoina.

Vajaa kaksi kuukautta aiemmin, 30.11. - 2.12.1970 järjestetyt kuusi konserttia olivat lähteenä kolmannelle samankaltaiselle julkaisulle Live At The Cellar Door (2013). Erona edellisiin se, ettei kyseessä ollut vain yksi show.

Studioalbumien jonossa nämä kolme sijoittuvat kahden ikiklassikon väliin, vähän jälkeen After The Gold Rushin (1970) ja reilu vuosi ennen Harvestia (1972).


Tähän mennessä olen arvottanut Cellar Doorin Massey Hallia korkeammalle. Tajusin syyn vasta nyt vertaillessani kolmikkoa toisiinsa. Alle 200-paikkainen pikkuklubi on kiistatta otollisempi alusta yhden miehen akustiselle showlle kuin yli kymmenen kertaa suurempi tila. Cellar Doorin tarkoitukseen sopivampi akustiikka kuuluu levyltä. Neilin ei tarvinnut Massey Hallin tapaan korottaa volyymia, mikä johti automaattisesti intiimimpään tunnelmaan.

Young Shakespeare on jotain siltä väliltä. Tämä pätee tarkasteltiinpa melkein miltä kantilta tahansa. Välimallia ovat kokonaiskesto, mainittu intiimiys ja rentous, ilmeisesti myös paikan koko ja yleisömäärä.

Biiseistä peräti 11/12 löytyy myös Massey Hallilta. Vain Sugar mountain ei. Siitä Neil veti pitkän kaavan mukaisen, loputtoman tuntuisilla jorinoillaan maustetun version. Puhetta piisaa muutenkin kiitettävästi. Veikkaan, että kiittely jäisi vähäisemmäksi, jos äityisin tätä enemmänkin kuuntelemaan.

Sitä vaaraa en kuitenkaan aivan tältä istumalta näe. Yksittäiset albumit kun eivät ole Apulaissheriffillä jatkuvassa, tiheään toistuvassa soitossa. Neil Youngin livekiekkojen tapauksessa vaara yliannostukseen on vielä vähäisempi, kun hyllytilaa kuluttaa tätä nykyä parikymmentä tapausta sitä lajia.

Mainittuihin verrattavia akustisia sooloja on ulkona kolme muutakin. Nämä ovat varhaista Niiloa kylvävä Sugar Mountain - Live At Canterbury House 1968 (2008), vuoden -76 satoa edustava Songs For Judy (2018) sekä Harvest Moonin materiaalin lavalta dokumentoiva Dreamin' Man Live '92 (2009).

Niille, jotka haluavat lähteä panemaan Shakespearea Cellar Doorin ja Massey Hallin kanssa samalle viivalle suosittelen kokeilemaan perätysten biisejä, jotka ovat mukana kaikilla. Tell me why, Don't let it bring you downOld man ja Down by the river sopivat tarkoitukseen.

Minuutin alustuksella varustettu The needle and the damage done taas on eräs suosikkini koko Neilin katalogista. Kannattaa huomata, että hän esittää tässä(kin) vasta vuoden päästä vinyylille päätyvän laulunsa. Harvestilla on näet siitä liveversio, joka tallennettiin 8 päivää Shakespearen jälkeen.

28 maaliskuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Way Down In The Rust Bucket

Neilin ja Horsen keikkatallenteita on reilun 40 vuoden aikana julkaistu jokunen.

Ensimmäisenä tuli Live Rust (1979), joka ansaitsee kevyesti paikkansa kaikkien aikojen konserttilevyjen joukossa. Se vei kahden vinyylin verran tilaa, CD:nä myöhemmin kiekollisen. Taustalla häämötti pääosin kiertueella äänitetty, studiossa paranneltu Rust Never Sleeps (1979), jota ei livealbumina myyty.

Seuraavaksi saatiin ihasteltavaksi Weld (1991) ja vihasteltavaksi ujellus- ja pörinäkummajainen Arc (1991). Ensin mainittu oli tupla molemmissa formaateissa. Itse asiassa ensimmäinen painos käsitti molemmat ja oli 3CD. Weld on kova, muttei mielestäni yllä Live Rustin tasolle. Arc nyt on mitä on.

Sitten putkahti 2CD Year Of The Horse (1997) ja sen sisartuotteena samanniminen dokumentti- ja musiikkielokuva. Levy on jäänyt itselleni kovin etäiseksi. Filmiä en ole edes nähnyt.

Historiallista Crazy Horse -kamaa alettiin nähdä virallisina ilmestyksinä Neil Young Archives -hankkeen myötä. Vuonna 1970 nauhalle otettu Live At The Fillmore East (2006) on napakka kolmevarttinen todiste siitä, että yhtye oli joskus maailman parhaita. Säkenöivä teos saa minulta heittämällä 5/5.

Viime syksynä julkaistiin Return To Greendale, josta jo kirjoittelin.

Uusin tulokas teemassa on Way Down In The Rust Bucket (2021). Se on muutamia kuukausia ennen Weld/Arc-nauhoituksia taltioitu, alkavan kiertueen kenraaliharjoituskeikka. Paikkana Santa Cruz, Kalifornia.

Sisältö on enimmäkseen edeltävältä, erinomaiselta Ragged Glorylta (1990), josta siitäkin löytyy Apulaissheriffin hehkutukset. Rust Bucketin kappaleista 8/19 on peräisin tuolta Youngin tuotannon eräältä kirkkaimmalta helmeltä, loput miehen pitkästä ja leveästä katalogista väliltä 1969-81.

Tarkistamattomien laskelmieni mukaan saan biisiosumia Live Rustiin 4, Weldiin 9 ja Year Of The Horseen 2. Onko käsillä siis jotain, mitä Weldin omistaja ei tarvi?

Ei tarvi, ei. Hyvin harvoja asioita tarvitaan. Seuraavassa Apulaissheriffin viralliset suositukset:

  • Et vielä tunne Neil Youngin musiikkia: aloita jostain muusta.
  • Tunnet Youngin ja omistat jotain, muttet Weldiä: osta.
  • Olet Young-keräilijä: heh, tartteeko sanoa.
  • Olet muoviämpärikansan arkkityyppinen edustaja: osta, vaikket ilmaiseksi saakaan, koska tämä ämpäri on sentään ruosteinen, siis harvinaisuus näinä aikoina.

Itseään voi kukin koettaa sijoitella noitten otantatyyppien nahkoihin tai välimaastoihin. Kuulun melkein keräilijäryhmään, sillä lähtökohtaisesti CD riittää, DVD saa olla mukana (ei pakko), yksi versio per tuote piisaa, bootlegit ei kiinnosta. Poikkeuksia raamiin tultaneen joku päivä näkemään.

Tästäkin on ollut tarjolla muutama epävirallinen painos jo 30 vuotta. Laillisesti vuonna 2021 Reprise Recordsin kautta panivat markkinoille hulppean boksin, jossa 4LP+2CD+DVD (ja ehkä sälää/rihkamaa?) hienoilla kansilla. Tyydyin apeammalla ulkonäöllä varustettuun 2CD:hen.


Kuinka tämä asettuu yllä listattuihin verrokkeihin nähden? Tässä vaiheessa mielestäni lyö Weldin pisteillä, mutta häviää teknisellä tyrmäyksellä Live Rustille, puhumattakaan Fillmoresta, jolle lentää pyyhe kehään jo ensierässä. Päivän numero olkoon 4-/5.

Don't cry no tears, alkujaan vm.1975 Zumalla.

26 maaliskuuta 2021

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit oli ensimmäisiä koskaan keikalla näkemiäni bändejä suurin piirtein 80-luvun puolivälissä jollain pikkupitäjän läheisellä (<100km) lavalla. Svengaava Kookospähkinäkitara puolestaan avasi Apulaissheriffin levyjä ruotivan, alati jatkuvan sarjan ja koko blogin syksyllä 2019.

Nyt nousee pöydälle yksi pitkäsoitoista, joita nuorempana omistin C-kasettina, nimittäin Doris (1985). Perehtyminen Jiin musiikkiin alkoi toden teolla tämän myötä, vaikka yksittäisiä lauluja oli tarttunut haaviin jo aiemmin. Ennen Doriksen ilmestymistä tuntemiini kuuluivat vähintäänkin Kolme cowboyta, Ankkurinappi ja Pelastusrengas, luulisin.

Tulkoon 35 vuotta sitten itselleni erittäin tärkeä albumi käsitellyksi taktiikalla biisit järjestyksessä.


Doris. Sävellyksenä periaatteessa perisuomalainen iskelmä, joka sovituksellisin keinoin saatiin kuulostamaan amerikkalaisemmalta. Olli Haavisto näyttelee isoa roolia. Teksti on oikeastaan nerokas ja kulkee sopusoinnussa musiikin kanssa. Aika lailla tämä kulahti liiassa käytössä, mutta on ajan kanssa palautunut arvoonsa. Lepo on tehnyt hyvää.

Mikä mahtaa olla in? Toinen viime vuosisadan lopulla ylisoitosta, joskin vähäisemmästä, kärsinyt kappale perään. Mikko Kivikarin urut sekä Antero Prihan trumpetti ja Jukka Tuovisen foni elävöittävät muutoin melko monotonista rallia. Tämäkin on saanut takaisin alkuperäisen raikkautensa.

Älä soita minulle. Aloittaa silkkaa kultaa olevien esitysten putken. Yleensä, ja etenkin tämän orkesterin tapauksessa korostan sovituksia kokonaisuuden luojina. Tässä on joka ikinen nuotti ja isku kohdillaan. Ihan pienellä mielikuvaharjoituksella voi todeta, että myös itse sävelmä on valtavan hieno jo yksinään. Toimisi takuulla tempaistuna tyyliin mies ja kitara. Jii maalailee mukavasti huuliharpulla.

Myrskytuuli. Tämänkaltainen levy ei heikkene, jos mukana on yksi tämänkaltainen ränttätänttä. Urut ja torvet erottavat komeasti massasta kakkosraidan tapaan.

Kotimaa. Kultaputken sisällä käynnistyy lyhyt blues-putki. Kotimaa on parhaasta päästä sitä lajia Suomen maassa, jos mietitään laajemmalla tyyliskaalalla operoivia tekijöitä. Totta kai bluesilla oli tuohon aikaan Jiin musiikissa iso osansa, ja myöhemminkin. Se on kuitenkin aina ollut vain yksi pala suuressa palapelissä.

Tähdenlento. Lisää sinistä, nyt vähemmin raaka-ainein. Haaviston stilikka soi kuin unelma ja arvelisin normikitaran olevan Jiin hyppysissä. Lyhyt soolo, kumpi sen sitten vetääkään, muistuttaa vanhoista Mississippin deltan mestareista.

Blues on mun kaveri. Vielä kolmas. Sitä on mukana huomattavasti kahta edeltäjää vähemmän, vaikka nimi antaisi olettaa muuta. Rockin puolellehan tämä paljolti kallistuu.

Iltapäivän ratoksi. Jotta Doriksen monipuolisuus ja musiikillinen rikkaus pääsisi kunnolla valloilleen, napsahtaa tähän rakoon varsinaista viihdemusaa. Hississä tai tavaratalossa tämä kyllä löisi minkä tahansa hissi- tai tavaratalobiisioletetun sata nolla. Kuuluu soul. Kuuluu jazz. Sanoituksessa on käsittääkseni takana koettua elämää.

Soulbeibi. Toinen ränttätänttää hyödyntävä numero, johon pätee samat sanat kuin ensimmäiseen mitä instrumentaatioon tulee. Priha ja Tuovinen töräyttelevät ehkä paremmin kuin koskaan muulloin Mustissa Laseissa.

Oi mikä ihana ilta. Mikäli joku jossain järjestäisi kasari-discon, jossa se juttu ei olisi disco-musiikki, vaan kotimainen 80-luku rock-kulmalla, olisi tiskijukka pihalla kuin lumiukko, jos ei albumin lopettaja soisi illan viimeisten hitaitten joukossa. Muistikuvani mukaan tämäkin joutui kestämään liiallista radiosoittoa jossain vaiheessa. On kestänyt.


Huh huh, miten loistokas paketti Doris onkaan. Se siis oli minulle tärkeä, mutta menetti asemansa jääden muitten, Karjalaisenkin kiekkojen varjoon vuosiksi. Erityisen hyvän tavaran merkkinä pidän sitä, että toipumisprosessi (vähäinen kuuntelu) on palauttanut tämän sinne minne se kuuluu. Kovimpien joukkoon.

Pelimanneista huomiotta jäi vielä kaksikko, jonka luomalle kivijalalle koko paletti rakentuu. Pekka Lehti bassossa ja Janne Haavisto rummuissa hoitelevat hommansa moitteetta. Sanoisin etenkin Haaviston olevan vallan lujassa iskussa. Niin muuten on myös Karjalaisen laulanta.

Muistutan vielä kasetin kahdesta bonuksesta viittaamalla juttuun, jossa perkasin Mustien Lasien harvinaisuuksia. CD pelittää todennäköisesti paremmin ilman niitä, mutta kyllähän ne jonkin kokoelman muodossa olisi syytä saada laserformaatissa julki.

Aivan, Doris on aivan mahtava levy!

21 maaliskuuta 2021

LEVYT - Hurriganes: Hot Wheels

Olisiko teillä hetki aikaa korkeatasoiselle, herkälle runoudelle?

there's a whole lotta jumping
and a whole lotta bumping goin' on
there's a whole lotta balling
a whole lotta mauling goin' on

Hot wheelsin ensimmäisen säkeistön alkuun kiteytyy paljon sitä, millaista rokin ilosanomaa Remu viljeli moniin menevimpiin Ganes-rymistyksiin. Yllä oleva on muutaman verkon lyriikkapalvelun näkemys aiheesta. Itse kuulen toisen rivin verbin olevan balling ja kolmannen bowling. No toisaalta, Aaltonen taitaa laulaa kaikkea olevan whole lolla. Jne.

Eli ei sen niin väliä mitä lopulta ilmoille kajahtaa. Teksti voi olla paperilla jotain, mutta kun tilanne on päällä, se ei välttämättä singahda kurkusta samana. Ääni toimii jälleen instrumenttina muitten joukossa. Ja sekös passaa Apulaissheriffille.


Koko Hot Wheels (1976) on merkitty Remun ja Cissen nimiin. Sekä sävellys ja sanoitus että sovitus. Totuus lienee ollut jotain muuta. Richard Stanleyllä kerrotaan olleen näppinsä pelissä tekstien suhteen ja Ilekin varmasti osallistui sovituksiin jollain panoksella.

Ilkka Kallio oli Hurriganesin alkuperäinen kitaristi. Nykyään tämä luultavasti opetetaan jo peruskoulun ensiluokilla. Joskus ennen faktaa saatettiin kysyä musiikkitietokilpailuissa, jolloin ehkä kolme neljästä ehdotti Albert Järvistä. Totta, hän soitti debyytti-LP:llä -73, mutta oli -72 korvannut Ilen.

Joka korvasi Albertin -75.

Joka korvasi Ilen -79.

Joka korvasi Albertin korvanneen Janne Louhivuoren -83 ja jatkoi hamaan hajoamiseen saakka. Tämä tapahtui vuonna 1984.

Kallion toisen vuoron aikana ilmestyi neljä laadukasta studiolevyä, kolmannen aikana kaksi, joista ei aivan yhtä paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Ensimmäisellä hurrikaanitauolla hän muun muassa vieraili Kalevalan albumilla ja säesti Badding Somerjokea. Toisella väliajalla aikaa veivät Pera & The Dogs ja soolohankkeet. Vuoden -84 jälkeen on tapahtunut niin paljon, että jääköön tässä yhteydessä kertomatta.

Hot Wheels iskee itseeni Kallion Hurriganes-älppäreistä koviten. Raakasoundinen, suoraviivainen tuotanto puree. Pari edeltäjäänsä oli käyty vetaisemassa purkkiin Ruotsissa, teknisesti ylivertaisessa studiossa verrattuna tämänkertaiseen. Nyt oltiin Lahdessa Microvoxilla.

2021 taakse päin katsottuna Microvox on suomalaisittain legendaarinen paikka. Siellä kävivät aikanaan hommissa Leskinen, Peitsamo, Eput, Hassinen, Popeda, Dave, Pelle, Teddy & The Tigers ja muut. Menestyneitä tuotantoja syntyi, mutta vain yksi on yltänyt timanttilevyyn oikeuttavaan myyntimäärään.

Niinpä.

Hurriganes oli 1976 sellaisessa asemassa, että porukka olisi ostanut vaikka virsiä, jos kannessa olisi seisonut yhtyeen nimi. Silti minut yllätti tiiraillessani IFPI:n tilastoista kaikkien aikojen myydyimpiä kotimaisia, että Hot Wheels on bändin toiseksi eniten kaupaksi käynyt pitkäsoitto. Ykköstä musavisassa kysyttäessä saataisiin vain oikeita vastauksia.

Biisilistaa silmäilevä satunnainen Hurriganesin ystäväksi ilmottautuja ei mahdollisesti tunnistaisi yhtään.


Tuossa on kuitenkin jo keulilla sellainen neljän suora parasta rock and rollia, että oksat pois.

Paitsi tekstit, myös Remun rumpalointi on siellä päin. En moiti epätarkkuuksista, päinvastoin kehun inhimillisyydestä. On tyylilajeja, joissa äärimmäisen tarkat ajoitukset ovat merkittävämmässä asemassa kuin tässä. Laulajana Remu on elämänsä kunnossa. Vislauskin lähtee jossain kohtaa.

Myös Kallion soitanta on itseäni eniten miellyttävällä tasolla hänen Ganes-töittensä joukossa. En niinkään pidä häntä soolokitaristina, jolla osastolla Järvisen vahva vääntö vie voiton. Komppaushommat ja riffittely potkivat lujempaa.

Häkkinen on luku sinällään. Yksinkertaista, taitavimman mittatilausräätälin luomusten tavoin kokonaisuuteen istuvaa bassotoimintaa kautta linjan. Asenne oli iso. Jos yksi suomalainen pitäisi nimetä rock and rollin ruumillistumaksi, se olisi Cisse.

Puolen välin kieppeillä taso notkahtaa alun korkeuksista. Onneksi alenema on väliaikainen ja loppua kohti päästään taas revittelemään. Huipulle nostaa viimeistään veikeä Kenny at the corner, jossa on ehkä lieviä kaikuja peräti funkista.

Hey Bo Diddley riehaantuu varsinaiseksi hyppyjumpaksi. Ile loistaa kirkkaiten, muut eivät juuri jää jälkeen. Kyllä on hieno kunnianosoitus mestarille Härmän perukoilta. Kuulikohan Bo tuota koskaan?

Nimikappale palauttaa startin tunnelmiin. Ridin' ridin' numerolla 8 olikin jo niistä muistuttanut.


Äänin 1-0 päätin, että Hot Wheels on aivan mahtava levy!

17 maaliskuuta 2021

LEVYT - Don Huonot: Verta, Pornoa Ja Propagandaa

Sielun Veljet ei ole ainut Suomen leijonaa sanoituksessa kaltoin kohdellut rock-yhtye. On mulla unelma pisti jellonan syömään LSD:tä vuonna 1985. Don Huonot nokitti yhdeksän vuotta myöhemmin laittamalla sen tekemään pahaset housuun. Kappale oli Verta, pornoa ja propagandaa.

Singlejulkaisun lisäksi se löytyy albumilta Verta, Pornoa Ja Propagandaa (1994), orkesterin kolmannelta. Todennäköisesti myös usealta kokoelmalta, joita Huonoilta on tuupattu kauppoihin enemmän kuin varsinaisia.


Muitakin keinotekoisia yhtymäkohtia edelliseen musiikkisukupolveen voi levyltä rakentaa. Maanantai-aamun moottorisahamies tyrkyttää ylimääräisiä väristyksiä - kyllä - moottorisahalla; siis sama tehokeino kuin Maukka Perusjätkällä vuoden 1979 hitillä Säpinää. Metsuriksi on kanteen merkitty Helmut Schmidtdiesel, joka ei voi olla muuta kuin pseudonyymi.

Kyseisellä raidalla taustoja koristaa Olarin Seudun Nuoret Laulajat. Jo Tuomari Nurmion Lasten mehuhetki hyödynsi lapsikuoroa sen mukaan ristityllä LP:llä vuonna 1981.

Niin ikään viittauksia kirjallisuuteen on enempi kuin monen artistin koko tuotannossa.

Otsikkotasolla voi kattauksessa havaita pari ilmiselvää. Raskaan progerunttauksen Hannu ja Kerttu innoittaja syntyi Grimmin veljesten satupajalla 1800-luvun alussa. Kamelianainen taas jakaa nimen saman vuosisadan puolivälissä julkaistun Alexandre Dumas nuoremman romaanin kanssa.

Metsänelävien puolustusliitto on kappalelistalla naamioitu olemaan suoraan paljastamatta esikuvaansa. Ellei sitä kuuntelematta arvaa, niin viimeistään tekstiä seuratessa pystyy kiistatta päättelemään, että mallina on toiminut George Orwellin Eläinten vallankumous (1945).

Rauhaisasti käynnistyvällä numerolla nelikko pistää jopa koko ura huomioiden parastaan kehiin. Kalle Ahola kertoo tarinaansa alkuun raukeasti, muut taustoittavat kuorossa niin komeasti, että herkempiä kuulijoita ehkä kannattaa varoittaa kylmistä väreistä.

Yhtään ei voi liikaa korostaa sitä, että lauluosastolla kvartetti on maamme rock-piirien eliittiä kaikki aikakaudet ja genret huomioiden. Alle linkkaamani näyte on vain yksi todiste tästä. Don Huonot totisesti osasi käyttää seikkaa runsaasti hyväkseen.

Loppua kohden tunnelma alkaa tiivistyä räjähtääkseen viiden minuutin kohdalla vimmaiseksi. Eläinten liittouma on koottu. Alkaa säälimätön taistelu yhteistä vihollista vastaan. Mitä mielikuvituksellisimpia keinoja peitota ihmiskunta ladotaan tiskiin, esimerkiksi:

siilit miinoittavat moottoritiet
kirahvit katkovat sähkölinjat
...
haisunäädät myrkyttävät pommisuojat
siat syövät teurastajan
norsut tallaavat metsästäjän
...
kamelit polttavat öljylähteet
koirat raatelevat isäntänsä
ravut saksivat lapsilta varpaat

Soittopuoli ei häviä ihmisäänille. Jussi Chydenius, Jukka Puurula ja Kie Von Hertzen, Aholakin kitaralla, hallitsevat hommansa moitteetta. Koko ryhmän nimiin merkityt sovitukset säkenöivät läpi levyn. Sami Kuoppamäki taputtelee Metsänelävien puolustusliittoon congat.


Tuossapa näkyvät keskeisimmät tekijätiedot. Mats Huldén sai jälleen todistaa aitiopaikalta erinomaisen teoksen syntymää. Hänhän tuotti myös Huonojen edellisen lätyn Kameleontti (1993), jota ihmettelin jutussani viime vuonna.

Vierailijoita piipahteli Finnvoxilla ja muissa äänityspaikoissa pilvin pimein. Mainitsen erikseen vielä Costi Snellmanin, joka duetoi radiosoittoa reilusti saaneen Kissaihmiset Aholan kanssa. Luettelo on pitkä sisältäen jo kerrottujen ohella mm. Pekka Aarnion ja Mikko von Hertzenin.

Tekniikkaa hoitivat muiden muassa Mikko Karmila ja T.T.Oksala. Oliko siinä syy levyn perin raskaaseen yleissointiin vai olivatko he osa keinovalikoimaa saada suunniteltu raskaus aikaan? Veikkaan jälkimmäistä, koska Don Huonot oli niin näkemyksellisen oloinen ja määrätietoinen porukka. Lisäksi Karmila oli ollut työstämässä yhtyeen aiempia, kevyempiäkin pitkäsoittoja.

Ei tämäkään toki aivan heviä ole. Vaihtelua rankempaan antavat sumuinen balladi Leijailtiin, reippaan funkahtava Kamelianainen sekä oikeastaan kaikki nimibiisin jälkeiset esitykset. Täkynä näihin soikoon von Hertzenin vaikuttavalla, monipuolisella kitaroinnilla varustettu Lentävä matto.

Nimeltään räväkkä ja sisällöltään rikas Verta, Pornoa Ja Propagandaa on aivan mahtava levy!

15 maaliskuuta 2021

BIISIT - Kari Peitsamo: Jankku Boogie

Olipa kerran niin, että Levykauppa Äx arpoi taas jollain perusteella. Nytpä menin minäkin osallistumaan. En lyö päätäni pantiksi, mutta muistelen, että arvontaan pääsivät kaikki Kari Peitsamon albumin Sokea Joe (2014) ennakkotilanneet.

Voittotodennäköisyys oli siis jonkin verran suurempi kuin vaikkapa loton täysosuman kohdalla. Nimittäin, vahvistamattomien tietojeni mukaan Peitsamon myyntimäärät ovat tähän mennessä jääneet aavistuksen alle 18 miljoonan 643 tuhannen 560:n per levy, mikä on nykylotossa mahdollisten rivien määrä. Tähän mennessä.

Yhden onnekkaan palkintona oli päästä biisiin. Lauluntekijä teki laulun ja lauloi sen Sokean Joen julkistamiskeikalla, joka taisi tapahtua samaisen kauppaketjun pääkaupungin liikkeen tiloissa.

Äänityslaitteistoa oli paikalla sen verran, että tupsahti viiden raidan EP, verkossa 2014 ja fyysisenä 2015. Kolme livevetoa mainitusta tilaisuudesta ja kaksi julkaistulta albumilta. Tämä on niitä harvoja vinyylejä, joita vielä omistan.


Apulaissheriffin vähemmälle käytölle jääneen sarjan toinen numero olkoon tuon EP:n nimikappale, kyseisen kilpailun voittopalkinto, Jankku Blomgren-Vuongista kertova eeppinen suurtyö. Monimuotoisen ja mahtipontisen taideteoksen viimeistä piirtoaan myöten hiotut pikkuyksityiskohdat sekä massiivinen sovitus takaavat maksimaalisen kulttuurinautinnon.

Tarkkailkaa eritoten kuinka taiteilija ottaa useapäisen yleisönsä. Menohan on villiä, etten sanoisi suorastaan hillitöntä. Kaukana ei ole riehumaan ryhtyminen.

Tässä se on, hyvät naiset ja miehet: Jankku boogie.

Ja huomatkaa, viisun aiheena olisin voinut olla minä. Tai sinä.

14 maaliskuuta 2021

LEVYT - Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'

Kaksi LP:tä plakkarissa, niistä toinen Charly Recordsille. Välit firman suuntaan jo lyhyen suhteen seurauksena viilenneet siihen pisteeseen, että palaveroitiin vakavin mielin. Tuloksena yhteisymmärrys, jotta kaksi vielä ja sitten vapaaksi. Sellainen oli tilanne Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockersilla noin 44 vuotta sitten.

Siihen saumaan yhtye meni studioon ja purkitti tekniikalla konstailematta, koko ryhmän yhteissoitolla uransa mahdollisesti komeimman levyn Our Own Way Of Rockin' (1977).


Kitka Charlyn kanssa ei ottanut helpottaakseen. Yhtiön yksipuolisella junttauksella kansikuvaksi tuli karsea kettinkiin kääritty nyrkki. Jätkät eivät siitä tykänneet. Eivät myöskään ranskalaiset, jotka kuorruttivat vinyylin yllä näkyvällä ratapihaotoksella. Vuonna 2002, kun orkesterin oma Crazy Rhythm -merkki julkaisi CD-painoksen Own Waystä, oli väkivaltaiseksikin mielletty nyrkki pois pelistä lopullisesti.

Eikä siinä vielä kaikki.

Pitkäksi aikaa vakioitunut kokoonpano oli hajonnut vastikään. Viisikosta ei tosin lähtenyt muita kuin basisti Don Kinsella, joka oli kypsynyt kiertue-elämän raskauteen. Graham Price tuli paikkaamaan, muttei ensipestillään kovin kauan mukana pysynyt. Tontilla nähtiin vaihdoksia jatkossakin (mukaan lukien Pricen paluu) miehistön muuten säilyessä ennallaan.

Keinahteleva bassottelu on avainasemassa soolokitaristi Lyndon Needsin kirjoittamassa kappaleessa My own way of rockin'. Muu rytmiryhmä, Terry Walley kitarassa ja Mike Coffey rummuissa naputtelee tarkkaa komppia eturivin herrojen tueksi. Meiningissä on jotain Johnny Cashin tavaramerkkityyliin vivahtavaa.

Keulilla Needs pikkailee asianmukaisen kirkassoundisesti omia kuvioitaan. Punoo itselleen tavanomaisen yksinkertaisen soolon puolimatkan krouvin tienoille.

Cavan Grogan nappaa tietenkin pääroolin vokalistina. Vaikkei kyseessä missään nimessä ole soololevy, on hänen joskus pehmeä, joskus rosoinen äänensä aina se mistä tämän poppoon helpoiten tunnistaa.

Mies ja bändi jäi minulta näkemättä, mutta raportit vuosikymmenten takaa kertovat Groganin ja Needsin varsin reippaasta lavatyöskentelystä. Solistin viimekeväisen menehtymisen jälkeen on vaikea uskoa, että muut enää keskenään lähtisivät Suomeen keikkahommiin. Tämä on jälleen niitä "olisi pitänyt"-juttuja.

Albumin musiikki päätyi kuunneltavakseni jo 70- ja 80-lukujen vaihteen tietämillä kasetille nauhoitettuna. Parikymmentä vuotta siitä pelastin vinyylin (nyrkkikansi) oululaisesta divarista ja tämän vuosituhannen puolella päivitin sen CD:ksi.


Neljästätoista biisistä kahdeksan on omia. Niistä viisi on Groganin käsialaa ja kolme Needsin.

Uustulkinnoiksi valikoitui mm. yli 100 vuotta vanha Old black Joe, jolle walesilaisrokkarit innoitti luultavasti Jerry Lee Lewisin versio. Lewis oli levyttänyt myös Stick McGheen 40-lukulaisen juomalaulun Drinkin' wine, spo-dee-o-dee. Crazy Cavanin tapauksessa otsikoksi jäi pelkkä Drinkin' wine.

My little sister gotta motorbike on laulajan pikkusiskosta kertova, todellisuuteen pohjaava numero.

my little sister gotta motorbike
see her coming down your way
my little sister gotta motorbike
it's a big black BSA
she don't wanna do the things
that a lady's supposed to do
my little sister gotta motorbike
she's a rocker through and through

Kolmanneksi alin rivi esimerkissä taipui alun toisella kymmenellä olevan, miltei kielitaidottoman päässä ja suussa jokseenkin muotoon "sädöliivis poostydyy". Viimeisin rivi taisi kuulua "siisö rakoon tyydyttyy". Jälkikäteen voi vain todeta ihmisen oppivan, kun ikää kertyy ja jotain yrittää.

Muistelen meidän muinaisten poikasten lukeneen jostain hömppälehdestä, että sisko olisi kerran ottanut pyörällään pahat lipat. Oli muka joko kuollut tai loukkaantunut erityisen vakavasti. Taitaa kuitenkin olla niin, että tämä tarina ei ole tosi. Ainakaan 50-vuotisjuhlaboksin keskimääräistä ansiokkaampi historiikki ei mainitse onnettomuudesta sanallakaan. Tekstin syntyhistoria kyllä tehdään selväksi.

Teddy jive on nimeltään jatkoa aiemmille Teddy boy boogielle ja Teddy boy rock'n'rollille. Jatkossa oli tuleva vielä Teddy boy flick knife rock'n'roll ja Teddy boy blues.

Teddyille, tai diinareille, tai fiftareille Cavan ja kumppanit soppaansa keittivät. Pääraaka-aineena oli rockabillly. Sekaan he heittivät ripauksen countrya ja lorauksen pubirokkia. Näin sen näen nyt, maaliskuussa 2021.

Our Own Way Of Rockin' sisältää kauttaaltaan tiukkaa yhteistoimintaa. Se on yksi syy siihen miksi se on Apulaissheriffin näkemyksen mukaan eräs orkesterin tuotannon kirkkaimmista helmistä. Toinen vaikutin on, totta kai, lapsuuden muistot tämän parissa.

Mutta tosiaan tuo yhteen soittamisen taso on Rhythm Rockersilla vaihdellut uran aikana. Pidän jopa hieman yllättävänä sitä, miten paljon heppoisemminkin tehtyjä kiekkoja heiltä on myöhemmin ilmestynyt. Yhtä kaikki, tärkeä vaikuttaja on bändi minulle ollut, etenkin musiikkiharrastuksen alkuvaiheessa. Aiheesta kirjoitin Cavanin poismenon jälkimainingeissa mittavahkon jutun.


Oi niitä aikoja ja ehkä ilman niitäkin: Our Own Way Of Rockin' on aivan mahtava levy!

13 maaliskuuta 2021

VÄLIPALAT - Pauli Hanhiniemi toisaalla vol.2

Yritän alkuun ihan uhallakin kuunteluttaa tällaisen monien vihaaman, minusta loistavan sesonkikappaleen kuin Sylvian joululaulu. Ei huonosti, ei lainkaan huonosti istu pohjalaisen rokkarin ääni Karl Collanin säveltämään umpituttuun Topeliuksen runoon.

Sillä lailla.

Puolitoista vuotta sitten listasin joukon Pauli Hanhiniemen sivuprojekteja. Tässä toinen nippu samaa tavaraa:


Kannattaa huomata, että kaksi hevoslaulua on yksi ja sama. En tänä päivänäkään ymmärrä kuinka kömpelösti ansaan lankesin.


Apulaissheriffin tiedossa on Paulin toisaalle levytettyjä vielä hyvinkin yhden jutun edestä. Aika näyttää, päätyykö niitä CD-muodossa hyllyyn siinä määrin, että kolmas osa aiheesta näkisi päivänvalon.

Mikäli joku poltti alun musalinkin johdosta proppunsa, tarjoan sovinnon eleenä hyppysellisen reippaampaa tarinointia. Tässä Pesonen, Eero Hyypän kynästä, oululaisen tribuuttibändin soittimin. Vallan iloiseksi ei sentään heittäydytä.

07 maaliskuuta 2021

LEVYT - Juice Leskinen Slam: Ajan Henki

Juice Leskinen Slamin Ajan Henki (1981) on varmaan yksi biisinikkari-runoilijan tekstikeskeisimmistä levyistä kautta aikojen. Sellaiseksi se ainakin meikäläisen päässä vääntyy. En ole varma voiko sen (tai tekijänsä) sanoa ilmestyttyään olleen kansakunnan kaapin päällä. Nyt se joka tapauksessa pääsi poseeraamaan meidän tilanjakajallemme.


Jos alkukaneetin väittämän jälkeen joku toivoi tai pelkäsi jutun analysoivan albumin sanoman puhki, voi hän saman tien ähkäistä pettymyksestä tai huoahtaa helpotuksesta. Apulaissheriffin aina vaan musalähtöinen asenne vetäköön pitemmän korren tällä(kin) kertaa. Juicen riimit ja rivit on kyllä muitten toimesta jo reposteltu joka kantilta moneen otteeseen. Pidätän oikeuden poiketa lupaamastani tarvittaessa.

Slam veteli viimeisiään ja alkoi repeillä liitoksistaan, kun LP:tä talvella 1980-81 äänitettiin useaan otteeseen, pidemmän ajanjakson kuluessa. Jari Yliaho oli jo aiemmin korvannut Petteri Salmisen kitarassa.

Rumpali Matti A.Takala pakkasi kapulansa loppuvuodesta -80 liittyäkseen parin muun kiinnityksen jälkeen Catwalkiin, joka tinttasi blues-pohjaisesti, mukanaan Heikit Vihinen ja Silvennoinen sekä Mikko Löytty. Hän ehti takoa nauhalle pohjat biiseihin Syys ja Kone.

Tilalle otettiin Kari Peltonen, joka iski rytmit muille raidoille. Paitsi epäkappaleeseen Ajan henki, jolla pakkaa sekoiteltiin työnjaon osalta siten, että esimerkiksi rummuista vastasi Safka Pekkonen. Peltosen aika yhtyeessä jäi kovin lyhyeksi hänen erottuaan jo keväällä. Seuraaja Vesa Sytelä jatkoi sittemmin Grand Slamissakin. Peltonen katosi vuonna 1987, eikä miehen kohtalosta taida olla tänä päivänäkään tietoa.

Basisti Hannu Tervaharju ehti juuri ja juuri soittaa koko levyn. Heti kohta keväällä Juicen erittäin läheinen ystävä sai kuitenkin monon kuvan persauksilleen bändikemiallisista syistä. Vaihtoehtona olisi ollut Yliahon ja Pekkosen lähtö.

Ila Loueranta peri Tervaharjun paikan hoideltuaan Ajan Hengelle pianoa ja kitaraa sekä taustalaulua. Yhden numeron verran Loueranta sai vastuuta ykkösmikrofonin takana. Vakuuttavasti hän luikautti seitkytlukuisen sävelmän Syys.

Safka oli tälläkin kertaa pääasiassa urkuri. Kuten kirjoitettu, rumpujakin hän pelasi, samoin kuin pianoa, kitaraa, haitaria ja mitä kaikkea. Leskisen mukaan mies soittaa mitä vaan. Ajan Hengellä ukko loistaa uruin etenkin naulatessaan kaikin puolin nerokaskomppisen Myrkytyksen oireet sekä improvisoiden tyyliä studiossa pikaisesti kyhättyyn finaaliin Kuumaa tuhkaa.

Tarinan mukaan jälkimmäinen syntyi nauhan jämän pituiseksi pomo Leskisen saneltua muille soinnut ja käskettyä näitä soittamaan määrämittaisesti. Samalla hän sanoitti lonkalta erään hienoimmista teksteistään. Dokumentoin, en analysoi:

siihen ympäristöön
sopeutunut koskaan en
tähän vähemmistöön
kuuluu meistä jokainen

Onhan näitä viime hetken pikaisia getoneja ja smokeonthewatereita monillakin huipuilla, mutta kyllä Kuumaa tuhkaa lyö ne kaikki. Vakava Juice saa ääneensä enemmän tuskaa kuin ehkä koskaan muulloin.


Myrkytyksen oireet. Puutun pikaisesti klassikkoon. Jo yllä mainitun lisäksi sille tallentui käsittämättömän hienoa kuorolaulantaa. Lisäksi löytyy Yliahon ylimaallisen loistelias kitarasoolo. Parhaita kysyttäessä en niitä juuri koskaan hetkessä muista. Siispä kirjattakoon nyt pöytäkirjaan, että tässä on mielestäni yksi maailman kovimmista.

Edellisen kuvan kahta puolen käsitellyt vinyylin puoliskojen päättäjät ovat kuuluneet suomirokin kaanoniin jo neljä vuosikymmentä, eikä lainkaan ansiotta. Kaksi yhdestätoista ei kuitenkaan riitä nostamaan kokonaisuutta terävään kärkeen. Onneksi ne eivät jääneet ainoiksi valopilkuiksi.

Vähemmän soitettua ja tunnettua Slamia edustaa paremmanpuoleinen rokkenroll Taivaan tuuliin. Jälleen saa kehua taustakuorojen komeutta. Simppelin rokin taakse piiloutuu varsin oivallinen sävellys. Sovituksessa häivähtää jo Grand Slamin suureellisuus.

Sitä samaa grändiä aistin myös Manserockissa, joka on hard-sellaiseen vilkuileva boogien rytistys. Safka värittää selustaa pianolla ja vingauttaa kitarasoolon. Toisen vetää Leskinen. Aivan ei ylletä Yliahon oireitten täydellisyyden kantapäille, mutta eräänlainen kuriositeetti tuokin.

Midas polveilee popahtavan kepeästi. Oikein hyvää.

Ekumeeninen jenkka hyppyyttää iloisesti huumoripitoisen kirkkokritiikin taustana äänittäjä Mika Sundqvistin heittäessä sekaan pari sanaa. Oikein, oikein hyvää.

Svengaa kuin hirviö jatkaa alkupään linjalla perusrokkina. Hyvää on edelleen.

Huonon puolelle ei sorruta missään vaiheessa. Ajan henki tosin poikkeaa normimusiikista ollen raskaan kompin tanakoittama pitkä, puhuttu kertomus. Antti Heikkisen mainio Risainen elämä toteaa siitä: "Leskisen mukaan Ajan henki osui nimensä kanssa yksi yhteen, ajan henki 1980-luvun alussa oli juuri sitä turhaa paskaa, jota televisio lauantaisin suolsi."

Vähänpä tuli tietämään mikä on meininki tänä päivänä.

Josko minä niihin teksteihin silti hieman vielä kajoan. Nimittäin virkeiden urkujen ja kuplivan basson siivittämä Kone osuu kohtalaisen tarkasti omaankin ajatusmaailmaani. Joitain täsmäpoimintoja siltä dokumentoin, en analysoi:

joku ostaa vaan, koska toinen myy
...
tämä kone vielä meidät
muusiksi hakkaa
tämä kone aina käy
eikä koskaan lakkaa
...
mennään päästä sisään
ja toisesta ulos
alku se tässä on lopputulos

Kuuntelin hiljattain levyä ristiin rastiin ilmaissuoratoiston avulla. Koneen lisäksi muutamaan muuhunkin sanoitukseen nähden tuntui perin hykerryttävältä kontrastilta, kun suoratoiston maksullisen version mainos pirteänä vakuutteli, jotta "premiumilla voit skipata rajattomasti". Ei hyvää päivää!

Kaiken alkajaisiksi albumi tarjoaa hätäisesti kuunteleville mielensäpahoittajille polttoaineeksi rempseän rallin Mussolini perusdiini. Vähemmistöjä solvataan näennäisesti ja vittu sanotaan ääneen. Ah, kuinka mukava olisi hiukan ristiinaulita, voisi joku ajatella. Ja menisi metsään niin, että rymisisi. Jätän analysoimatta.

Musiikkikappaleena se rynkyttää pelkästään alun ja lopun. Välissä yli puolet kuluu hidastellen, missä yhteydessä laulu vaihtuu taas kerran puheeksi ja suomikin hetkiseksi italiaksi. Vai onko sittenkin latinaa?


Muutamia Apulaissheriffin juttuja kommentoineen I.L:n toiveesta tämänkertaisen väsäsin ja sinne päin suunnattujen terveisten myötä voin rehellisesti kertoa, että Ajan Henki on aivan mahtava levy!