AC/DC, tuo likemmäs 50 vuotta eteen päin puksuttanut rokkijuna on matkan varrella käynyt läpi eräätkin miehistövaihdokset. Ylivoimaisesti paras kokoonpano oli raiteilla etapilla toukokuu -77 - helmikuu -80. Päätöksestä ei voi valittaa.
Veturinkuljettajana toimi ja toimii edelleen Angus Young. Alkaa vahvasti vaikuttaa siltä, että hän on se, joka määrittelee bändin olemassaolon. Itselläni oli tosin pitkään toinen mielipide ja on ehkä yhätikin. No toisaalta, kyllähän liikuntavälineellä kuski pitää olla.
Tämä kuski on tavanomaista eläväisempää sorttia. Ei tahdo millään malttaa istua omalla pukillaan koko aikaa. Kummasti vaan pysyy polle radalla, vaikka ohjastaja ei aina olekaan säädyllisesti aloillaan.
Lupsakkana, matkustajille vitsailevana ja flirttailevana konduktöörinä pitkin vaunukäytäviä ketkuili Bon Scott. Joviaalisti asiakkaisiin suhtautuvana heppuna tuli katsottua näitten povariputelimaistiaisia läpi sormien. Tuli otettua itsekin tömpsyjä. Tuli otettua niin, että paukkui. Enemmän kuin laki salli. Aivan helevetin paljon. Asemaväli -77-80 jäi tämän johdosta hänen viimeisekseen.
Hän oli eräs kaikkien aikojen konnareista. Semmoisia, joita ei joka kulmalla kasva.
Ravintolavaunussa matkustajien perustarpeista huolehti tarkkaa yhteistyötä tehden kaksikko Cliff Williams - Phil Rudd. Siellä syntyi tanakkaa perusmössöä. Keittiö ei pyrkinyt olemaan mikään Michelin-tapaus. Hienosteleville pikkusormen kohottelijoille ei yksinkertaisesti ollut tarjontaa, elleivät nämä sitten halunneet hieman naukkailla nestemäisiä. Sen jälkeen kelpasi työmiehen eväskin.
Williams huuteli Scottin apuna tämän jututtaessa porukkaa. Niin huuteli myös takahuoneesta Malcolm Young, junayhtiön pääomistaja, hallituksen puheenjohtaja ja organisaattori vailla vertaa.
Tämä vain oli niin hieno mies, ettei tehnyt statuksestaan huolimatta itsestään kummempaa numeroa. Antoi vilperimpien kumppanien hoitaa etualan. Siinä määrin takahuoneessa vietettiin kai huonoakin elämää, että vuonna 2014 hän joutui jättämään hommat kesken. Ei päässyt reitin päätepisteeseen saakka. Keuhkot, sydän ja viimein dementia.
Omalle henkilökohtaiselle päätepysäkilleen Australian Pantse Syrjä saapui 2017. AC/DC jatkoi silti. Oli julkaissut materiaalia ilman Malcolmia jo tämän eläessä ja julkaisi taas viime vuonna. Tällä kohtaa olin väärässä, koska olin pitänyt Malcolmia yhtyeen sieluna, pakollisena jäsenenä.
Rock Or Bust (2014) ei mielestäni ole siellä päinkään huippuvuosien tasoon verrattuna. Power Up (2020) on jo kovempi. Vaikka konnari onkin jäykempi, toi ensilohkaisu siltä mieleeni ei enempää eikä vähempää kuin mestariteoksen Powerage (1978).
Palataan ketjukoostumuksiin. Väitteeni parhaasta sellaisesta voi "todistaa" oikeaksi niinkin helposti kuin tutkailemalla hetken sen aikaansaannoksia.
Ensin putkahti Powerage, täydellinen studioalbumi. Sitten tuli AC/DC:n ensimmäinen livealbumi If You Want Blood You've Got It (1978), täydellinen live. Vielä perään Highway To Hell (1979), hiukan toisenlainen studioalbumi, mutta täydellinen sekin.
Myönnetään, että pakollisen ketjuvaihdoksen jälkeinen Back In Black (1980) on yhtä lailla täydellinen. Mutta kun uuden konduktöörin aikana ei ole toista napakymppiä tullut. Eikä tule, kait.
Paljon - aivan järjettömän, käsittämättömän paljon - puhutaan siitä miten tämä orkesteri on iänpäivää tehnyt sitä samaa biisiä kerta toisensa perään. Ei pidä paikkaansa. Sen verran puutun muihin kuin agendalla olevaan älppäriin, että mainitsen lyhyesti jo ylle listattujen huipputapaustenkin olevan erilaisia keskenään. Voi sitä samasta puustakin veistää toisistaan poikkeavaa tavaraa.
Powerage oli alkuaikojen tuottajakaksikon Harry Vanda - George Young viimeinen studiotuotos toistaiseksi. He palasivat vielä yhdessä yhden LP:n verran kymmenen vuotta myöhemmin ja Young yksin siitä 12 vuotta eteen päin.
Näitten velhojen käsissä 70-luvun AC/DC:n soundista muodostui terävän metallinen, muttei silmittömän raskas. Itse asiassa Poweragea kuunnellessakin voi vain ihailla kuinka kitarat voivat soida rosoisen rujoina säilyttäen tietynlaisen ilmavuuden. Yhtä aikaa kevyttä ja raskasta. Rummut ja basson onnistuivat miksaamaan kokonaisuuteen saumattomasti käyväksi.
Heitän vertailun vuoksi esimerkin kotimaasta. 80-luvun Peer Günt oli jokseenkin läheinen vastine virtamiehille ja oli hyvä sellainen. Mutta oliko tallenteiden äänimaailma kuitenkin hieman tukossa? Mielipidejuttuja.
Aikoinaan eurooppalaisen LP-painoksen omistajana menetin CD-aikaan siirtyessäni yhden kappaleen. Cold hearted man oli tuon version bonus. Onneksi biisi löytyy boksilta Backtracks (2009). Güntin aikalainen Backsliders muuten purkitti siitä mainion tulkinnan esikoiselleen FTW Blues (1986).
Olkoonkin yksinkertainen menu, niin sillä on tarjolla vain erinomaisia, loistavia ja mahtavia annoksia. Äidyinhän saattamaan peräti kolmasosan hiiren napsautuksen taakse.
Powerage on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #2 - AC/DC: '74 Jailbreak
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti