23 helmikuuta 2021

KIMPPALEVYJÄ #6 - Topi Sorsakoski & Reijo Taipale: Kulkukoirat

Heitänpä minisarjan encoreksi vielä lyhkäisehkön jutun tuotteesta, joka mielestäni ansaitsee hyppysellisen huomiota.

Kulkukoirat (1992) on merkittävä tapaus juuri siksi, että se on kimppalevy. Muuten se napsahtaa Apulaissheriffin aatoksissa luokkaan "ihan OK, ei enempää".

Topi Sorsakoski (s.1952) oli tuolloin jättisuosittu Suomessa. Reijo Taipale (s.1940) oli puolisen sukupolvea kokeneempi ja päässyt levylle jo nuoremman kossiaikoina. Sorsakoski oli loikannut rock-piireistä iskelmän maailmaan. Taipale oli arvostettu, "oikea" iskelmätähti. Tangojen tulkinta yhdisti miehiä.

Kun tuoreehko megamenestyjä lähti lähellä uransa aallonharjaa yhteistyöhön ihailemansa pitkän tien kulkijan kanssa, voi asiassa nähdä selkeän hatunnoston. Ei hänen olisi tarvinnut sitä tehdä, vaan hän halusi.

Homma vietiin maaliin melko salamyhkäisesti Taipaleen levy-yhtiöllä. Topin kotitalli EMI jätettiin nuolemaan näppejään, vaikka silläkin suunnalla oli suunnitelmia projektin osalta viritelty. Albumi kumminkin nauhoitettiin ja julkaistiin Bluebirdin toimesta. Oikeustoimiin ei onneksi ryhdytty.

Näin syntyi nivaska käännösbiisejä toteutettuna enemmän ja vähemmän kantrihengessä. Sitä ja muita lännen tyylejä yhdisteltiin kotimaiseen ja slaavilaiseen iskelmään. Tangot jätettiin rauhaan

Sessioitten pomona Antero Jakoila tuotti, sovitti, kitaroi ja taustalauloi. Nimimiehiä oli mukana muutenkin: Olli Haavisto kitaralla ja pedal steelillä, Antti Tammilehto bassolla ja kitaralla, Aikka Hakala rummuin, Veli-Matti Järvenpää haitaritse sekä Hillel Tokazier koskettimin ja pianolla. Lisäksi luomiseen osallistuivat itselleni vähemmän tutut Heikki Jäntti huuliharpun kera ja Marko Putkonen laulaen bassoäänen yhteen kappaleeseen.

Käännösbiiseillä on luonnollisesti kääntäjänsä. Tällä osastolla kolmasosan vastuusta kantoi aika moneen soppaan lusikkansa oman tuotantonsa ohella upottanut Pauli Matti Juhani Leskinen. Toiseksi eniten tekstijälkeä Kulkukoirille sai Juha Tapaninen. Sitten on yksittäisiä suomennoksia mm. Vexiltä ja Jarkko Laineelta. Äänitetietokanta fono.fi toimii hyvänä lähteenä tarkempia tietoja janoavalle.

Ensimmäiseksi singleksi kiekolta napattu Kulkukoirat kohosi kansan suosikiksi. Muita suomenkielisenä tutuimpia numeroita ovat ainakin lukemattomia tulkintoja osakseen saanut Kultaiset korvarenkaat ja Baddingin meillä tunnetuksi tekemä Tällainen hupsu. Putkosen basso kajahtelee jälkimmäisessä, mikä on aavistuksen mielikuvitukseton ratkaisu, koska Raulin versiossa oli samanlainen.

Näytteeksi nakkaan alunperin Wiley Walkerin ja Gene Sullivanin jo vuonna 1941 savikiekolle nimellä When my blue moon turns to gold again saattaman rallin. Juicen kielipään läpikäytyään siitä tuli Elokuun viimeinen päivä. Molemmat päähenkilöt pääsevät ääneen ja Järvenpään kurttu soi muikeasti texmex-tyyliin.


Pienenä erikoisuutena sama materiaali on pakattu Kulkukoirat-LP:lle ja -CD:lle hieman eri järjestykseen. Lasermuodossa saa kaupan päälle yhden lisäesityksen.

Konec


Otsikon tsekin kielen pikakurssi ei ole tarpeen 70-luvun lapsille, jotka tuolloin katselivat mustavalkotelkkarista piirrettyjä kuten Rosvo-Rudolf. Muille tiedoksi, että se tarkoittaa loppua. Päättyvän minisarjan aiemmissa jaksoissa riepoteltiin seuraavia:

21 helmikuuta 2021

LEVYT - AC/DC: Powerage

AC/DC, tuo likemmäs 50 vuotta eteen päin puksuttanut rokkijuna on matkan varrella käynyt läpi eräätkin miehistövaihdokset. Ylivoimaisesti paras kokoonpano oli raiteilla etapilla toukokuu -77 - helmikuu -80. Päätöksestä ei voi valittaa.



Veturinkuljettajana toimi ja toimii edelleen Angus Young. Alkaa vahvasti vaikuttaa siltä, että hän on se, joka määrittelee bändin olemassaolon. Itselläni oli tosin pitkään toinen mielipide ja on ehkä yhätikin. No toisaalta, kyllähän liikuntavälineellä kuski pitää olla.

Tämä kuski on tavanomaista eläväisempää sorttia. Ei tahdo millään malttaa istua omalla pukillaan koko aikaa. Kummasti vaan pysyy polle radalla, vaikka ohjastaja ei aina olekaan säädyllisesti aloillaan.

Lupsakkana, matkustajille vitsailevana ja flirttailevana konduktöörinä pitkin vaunukäytäviä ketkuili Bon Scott. Joviaalisti asiakkaisiin suhtautuvana heppuna tuli katsottua näitten povariputelimaistiaisia läpi sormien. Tuli otettua itsekin tömpsyjä. Tuli otettua niin, että paukkui. Enemmän kuin laki salli. Aivan helevetin paljon. Asemaväli -77-80 jäi tämän johdosta hänen viimeisekseen.

Hän oli eräs kaikkien aikojen konnareista. Semmoisia, joita ei joka kulmalla kasva.

Ravintolavaunussa matkustajien perustarpeista huolehti tarkkaa yhteistyötä tehden kaksikko Cliff Williams - Phil Rudd. Siellä syntyi tanakkaa perusmössöä. Keittiö ei pyrkinyt olemaan mikään Michelin-tapaus. Hienosteleville pikkusormen kohottelijoille ei yksinkertaisesti ollut tarjontaa, elleivät nämä sitten halunneet hieman naukkailla nestemäisiä. Sen jälkeen kelpasi työmiehen eväskin.

Williams huuteli Scottin apuna tämän jututtaessa porukkaa. Niin huuteli myös takahuoneesta Malcolm Young, junayhtiön pääomistaja, hallituksen puheenjohtaja ja organisaattori vailla vertaa.

Tämä vain oli niin hieno mies, ettei tehnyt statuksestaan huolimatta itsestään kummempaa numeroa. Antoi vilperimpien kumppanien hoitaa etualan. Siinä määrin takahuoneessa vietettiin kai huonoakin elämää, että vuonna 2014 hän joutui jättämään hommat kesken. Ei päässyt reitin päätepisteeseen saakka. Keuhkot, sydän ja viimein dementia.

Omalle henkilökohtaiselle päätepysäkilleen Australian Pantse Syrjä saapui 2017. AC/DC jatkoi silti. Oli julkaissut materiaalia ilman Malcolmia jo tämän eläessä ja julkaisi taas viime vuonna. Tällä kohtaa olin väärässä, koska olin pitänyt Malcolmia yhtyeen sieluna, pakollisena jäsenenä.

Rock Or Bust (2014) ei mielestäni ole siellä päinkään huippuvuosien tasoon verrattuna. Power Up (2020) on jo kovempi. Vaikka konnari onkin jäykempi, toi ensilohkaisu siltä mieleeni ei enempää eikä vähempää kuin mestariteoksen Powerage (1978).



Palataan ketjukoostumuksiin. Väitteeni parhaasta sellaisesta voi "todistaa" oikeaksi niinkin helposti kuin tutkailemalla hetken sen aikaansaannoksia.

Ensin putkahti Powerage, täydellinen studioalbumi. Sitten tuli AC/DC:n ensimmäinen livealbumi If You Wan Blood You've Got It (1978), täydellinen live. Vielä perään Highway To Hell (1979), hiukan toisenlainen studioalbumi, mutta täydellinen sekin.

Myönnetään, että pakollisen ketjuvaihdoksen jälkeinen Back In Black (1980) on yhtä lailla täydellinen. Mutta kun uuden konduktöörin aikana ei ole toista napakymppiä tullut. Eikä tule, kait.

Paljon - aivan järjettömän, käsittämättömän paljon - puhutaan siitä miten tämä orkesteri on iänpäivää tehnyt sitä samaa biisiä kerta toisensa perään. Ei pidä paikkaansa. Sen verran puutun muihin kuin agendalla olevaan älppäriin, että mainitsen lyhyesti jo ylle listattujen huipputapaustenkin olevan erilaisia keskenään. Voi sitä samasta puustakin veistää toisistaan poikkeavaa tavaraa.

Powerage oli alkuaikojen tuottajakaksikon Harry Vanda - George Young viimeinen studiotuotos toistaiseksi. He palasivat vielä yhdessä yhden LP:n verran kymmenen vuotta myöhemmin ja Young yksin siitä 12 vuotta eteen päin.

Näitten velhojen käsissä 70-luvun AC/DC:n soundista muodostui terävän metallinen, muttei silmittömän raskas. Itse asiassa Poweragea kuunnellessakin voi vain ihailla kuinka kitarat voivat soida rosoisen rujoina säilyttäen tietynlaisen ilmavuuden. Yhtä aikaa kevyttä ja raskasta. Rummut ja basson onnistuivat miksaamaan kokonaisuuteen saumattomasti käyväksi.

Heitän vertailun vuoksi esimerkin kotimaasta. 80-luvun Peer Günt oli jokseenkin läheinen vastine virtamiehille ja oli hyvä sellainen. Mutta oliko tallenteiden äänimaailma kuitenkin hieman tukossa? Mielipidejuttuja.

Aikoinaan eurooppalaisen LP-painoksen omistajana menetin CD-aikaan siirtyessäni yhden kappaleen. Cold hearted man oli tuon version bonus. Onneksi biisi löytyy boksilta Backtracks (2009). Güntin aikalainen Backsliders muuten purkitti siitä mainion tulkinnan esikoiselleen FTW Blues (1986).


Olkoonkin yksinkertainen menu, niin sillä on tarjolla vain erinomaisia, loistavia ja mahtavia annoksia. Äidyinhän saattamaan peräti kolmasosan hiiren napsautuksen taakse.


Powerage on aivan mahtava levy!

19 helmikuuta 2021

KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!

Albert Collins, oikealta sukunimeltään Drewery syntyi 1932 Leonassa, Texasissa. Ryhtyi muusikon uralle 1940 ja -50-lukujen taitteessa ja levyttämään 60-luvun alussa, saldona kymmenisen studio-LP:tä ja lukuisia konserttitallenteita. Texas bluesin legendan, Lightnin' Hopkinsin serkku. "The Ice Man", "The Master of the Telecaster". Kuoli 1993.

Johnny Copeland syntyi 1937 Haynesvillessä, Louisianassa. Aloitti 50-luvulla ja levytti ensimmäisen kerran vuosikymmenen puolivälin kieppeillä, diskografiassaan jotakuinkin saman verran pitkäsoittoja kuin Albertilla. Laulajatar Shemekia Copelandin isä. "Clyde", "Texas Twister". Kuoli 1997.

Robert Cray syntyi 1953 Columbusissa, Georgiassa. Käynnisti uransa 70-luvun puolivälissä ja julkaisi debyyttinsä 1980, kokonaisuudessaan noin parikymmentä albumia ja livet päälle. Roberthan elää vielä.

Collinsin ensimmäinen yhtye, The Rhythm Rockers oli nähnyt jo monta Texasin kesää, kun 17-vuotias Copeland 1954 liittyi joksikin aikaa remmiin. Kitaristit ystävystyivät. Nuorempi oppi vanhemmalta.

Vuonna 1971 Collins esiintyi Crayn lukion päättäjäisjuhlassa. Nuori mies näki jo alalla meritoituneen sankarinsa toistamiseen ja viimeistään tämä kerta jätti pysyvän jäljen. Hän alkoi vakavissaan suuntautua blues-artistiksi.

Jokaisella oli polkunsa ja ne leikkasivat Reaganin toisen kauden aikana. Syntyi kimppalevy Showdown! (1985).


Se on kaikesta päätellen porukan nestorin ympärille rakennettu paketti. Collinsilta oli tuolloin takanaan jo viisi soolokiekkoa Alligator Recordsilla, joka toimi julkaisukanavana kaverusten yhteistyölle. Jäämies on myös ainut seppä, joka takoo joka ainoalla raidalla, muitten osallistumisprosentin jäädessä 66,7:ään. Yhdeksän mälliä, joilla kullakin mukana kolmikosta joko A+J, A+R tai A+J+R.

Collinsin vuoksi minulla tämäkin CD on, kuten valtaosa studiotuotannostaan. Kaksi muuta heppua on yhä hyllyssä vain tämän myötä.

Kansilehti julkituo soittovastuut soolon ja intron, yksityiskohtaisimmillaan jopa kanavan (vasen / oikea) tarkkuudella, komppia unohtamatta. Apulaissheriffi kiittää, kivaa nippelitietoa. Samaten paljastetaan vokalistit per biisi, vaikka nämä jätkät kyllä erottaa toisistaan ilmankin. Varmaan tarkkakorvaisempi tunnistaa jokaisen myös kitarointinsa perusteella.

Rummuista vastaa Casey Jones, bassosta Johnny B. Gayden ja uruista Allen Batts, kaikki Albertia aiemminkin säestäneitä. Alligator-pomo Bruce Iglauer ja Dick Shurman saivat tuottajan krediitit. Iglauer muuten mainitsee vuoden 2011 CD-painoksen lehdykässä albumin olevan yhtiönsä eniten myynyt. Grammya sille pukkasi -86, jos jotakuta moinen kiinnostaa.

Blues-nimikkeen alla on vuosikymmenten saatossa väsätty järjettömän suuri määrä levyjä, jotka tähtiarvostelussa yltäisivät kolmeen viidestä. Neljän tähden taltioita on niin ikään julmetusti, mutta täydet 5/5 ansaitsee lopulta melko pieni joukko. Showdown! on hyvä esimerkki keskimmäisistä. Juuri tänään sen arvo on Apulaissheriffin yhden hengen raadin mielestä 4+.

Kekkerit käynnistetään kaikkien kolmen esikuvan sävellyksellä. T-Bone Walkerin vuosikertaa -55 alun perin edustava perusjuntta T-Bone shuffle vedetään tasa-arvoisesti. Kukin vuorollaan luikauttaa säkeistön ja tykittää perään kitaraosuuden järjestyksessä J+A+R. Viime minuutin aikana kuulijan pasmat sekoitetaan, kun loppusoolon heittää ilmeisesti joku muu kuin jonon kolmas. Siitäpä asiantuntijoille selvitettävää.

Juhlien loppuun on jätetty Ray Charles -cover, joka päättää albumin, aivan kuten minisarjan edellisen osan (Cash & Carter) tapauksessa. Ukkelit ovat taas kaikki lauteilla Jäämiehen hoitaessa enimmät. Muut saavat soolon verran eturivin aikaa ja Battsin urku on auki. Blackjack tulee samalta vuodelta kuin T-Bone-laina.

Koska olen Collinsin musiikin kuuntelija pitkältä ajalta, laitan loppuun vielä linkin hänelle hyvin tunnusomaisesta kappaleesta The moon is full. Ai että tykkään tuosta tutusta, funkysta rytmiikasta. Gaydenin ponteva basso vie.

Copelandista voisi mainita, että äijällä on kenties porukan kovin lauluääni. Se rohisee sopivan karheasti eikä Johnnyn soitantakaan hullummalta tunnu.

14 helmikuuta 2021

KIMPPALEVYJÄ #4 - Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter

Kuluvan minisarjan esittelyssä lupailin sen tulevasta sisällöstä: "joissa omia juttuja omilla tahoillaan puurtavat artistit ovat enemmän tai vähemmän kertaluonteisesti kokoontuneet yhteen ja julkaisseet albumin." Nyt ilmeisesti rikon lupaukseni. Johnny Cashin ja June Carterin yhteen kokoontumisen tapauksessa ei voi kertaluontoisuudesta puhua.

Alalla tahoillaan vaikuttaneet lahjakkaat muusikot tapasivat ensi kertaa jo 1950-luvun puolivälissä. June osana The Carter Sistersia oli päässyt Nashvillessä osaksi Grand Ole Opryn vakiokaartia. Johnnyn ensiesiintyminen showssa ajoittui vuoteen 1956.

Tuolloin, Opryn takahuoneissa pari tapasi ensi kertaa. Cash on myöhemmin kertonut heti tietäneensä, että menee joku päivä naimisiin naisen kanssa. Hänellä oli ensimmäinen avioliittonsa menossa. Carterin ensimmäinen päättyi samaisena vuonna; en tiedä, oliko ennen vai jälkeen kohtaamisen. 1957 hän meni uudestaan vihille.

Piireissä tiet toisinaan ristesivät. 60-luvun alussa Carter ja Merle Kilgore kirjoittivat laulun Ring of fire. Sisko Anita Carter levytti sen ensin, Johnny heti perään 1963 ja hänen tulkinnastaan syntyi unohtumaton country-klassikko.

Seuraavana vuonna kaksikko meni yhdessä studioon ottaakseen nauhalle Bob Dylanin kappaleen It ain't me, babe, jonka tekijä oli itse vastikään julkaissut LP:llä Another Side Of Bob Dylan (1964). Biisi ilmestyi heti singlenä sekä kohtapuoliin Cashin pitkäsoitolla Orange Blossom Special (1965).

Ollaan pääsemässä asiaan. Päähenkilöittemme välinen musiikillinen kutina ja muukin sutina alkoi olla siinä vaiheessa, että alkaisi tapahtua. Molemmat erosivat vuonna 1966. Olivat nyt niin sanotusti vapailla markkinoilla.

Ammatillisen yhteistyön erinomaisen maukkaaksi hedelmäksi kypsyi Carryin' On With Johnny Cash & June Carter (1967). Sen jälkeen tuli ainakin yksi varsinainen molempien nimillä myyty lätkä sekä kokoelmia. Lisäksi June vieraili lukuisilla Johnnyn sooloilla ja keikkaa tehtiin yhdessä.


Sutinaosasto kruunattiin 1968, jolloin pappi sanoi aamenensa ja muodostui ehkä maailman kaikkien aikojen kovin aviopari, mitä laulutaitoihin tulee. Liittoa kesti rapiat 35 vuotta, kunnes molemmat poistuivat tästä maailmasta muutaman kuukauden välein.

Hiukan aiheen sivusta liitän tähän molempien peräseinän jo häämöttäessä kuvatun videon Cashin Hurt-versiosta. Se saavuttaa kliimaksinsa, kun June tulee kuviin kahden ja puolen minuutin paikkeilla. Katsokaa, mutta pitäkää nenäliina ulottuvillanne tai pitkähihainen paita päällä.

Iso osa Carryin' Onista on tyyliltään Cashin tuotannon ydinmehua, jota tohtinen kutsua countrybillyksi. Tarkoitan nopeahkoa tai vielä nopeampaa rockabillyyn nojaavaa countrya tai toisin päin.

Loistava It ain't me on mukana taas. Jackson on yhtä legendaarinen veto eikä kauaksi viskaa myöskään avausraita Long-legged guitar pickin' man. Ylistämäni vokalistin kyvyt tulevat duon toimesta todistetuksi periaatteessa puolessa minuutissa siitä, kun levyä alkaa perinteiseen tyyliin alusta lähtien soittaa.

Oh, what a good thing we had keinahtelee hieman popahtavasti. Jossain vaiheessa tajusin bongaavani epämääräistä tuttuutta. Tietyn melodianpätkän osalta alkoi pääkoppani muodostaa linkkiä Liverpoolin suuntaan. Rupesin selaamaan Beatles-älppäreitten sisällysluetteloita uusimmasta vanhimpaan päin ja hoksasin. Pikainen varmistuskuuntelu ja sehän se, Run for your life.

Tuo on moppitukkien parhaimmistoon kuuluvan LP:n, Rubber Soulin (1965) lopetusnumero. Ajoituksen osalta siis voisi olla mahdollista, että parivaljakko on tahtoen tai tahtomattaan omaksunut sieltä vaikutteita. Itse en kuitenkaan noin ohkaista yhteneväisyyden lankaa pitäisi millään lailla moitittavana. Hienoja biisejä molemmat, yhtä kaikki.

Toinen yleislinjasta poikkeava tempaus on jälkimmäinen Ray Charles -tulkinta What'd I say. Sen pariskunta vetaisee alkuperäiselle suhteellisen uskollisena rhythm and bluesina.

Ensimmäinen Charlesin kappale kiekolla on I got a woman. Se muuntui Johnin ja Junen hyppysissä heidän näköisekseen ollen - ellen väärin kuule - albumin nopein ralli.

En yleensä usko, kun TV-ohjelmissa valintoja tekevät väittävät päätöksiään vaikeaksi, mutta nyt olin itse hankalassa tilanteessa heltyäkseni lopulta osin parin koko tarinan vaikutuksesta näppäilemään, että Carryin' On With Johnny Cash & June Carter on aivan mahtava levy!

08 helmikuuta 2021

KIMPPALEVYJÄ #3 - Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123

Muusikko, säveltäjä (myös elokuviin ja mainoksiin), sovittaja, levytuottaja. Sivuosarooli Spede-elokuvassa X-Paroni.

Yksi Love Recordsin perustajista, sen toimitusjohtaja 1966-69, Yleisradion viihdepäällikkö 1970-74, yksi ELMUn perustajista 1978, Suomen kapellimestari Euroviisuissa 1981 (Riki Sorsa: Reggae OK), Teoston puheenjohtaja 1994-2006. DER-studion johtaja.

Muun muassa noissa ehti elämänsä (1939-2013) aikana olla mukana Otto Donner. Hänen taipaleensa musiikin maailmassa ei leikkaa kovin monessa kohtaa Apulaissheriffin polkuja. Vajaa kymmenen hänen tuottamaansa albumia sentään omistan. Niistä kolme on yhteistöitä Dave Lindholmin kanssa.

Aino (1982) muistetaan klassikkolaulusta Pieni & hento ote. Sen jatko-osa Sisar (1991) ei kannessaan paljasta tuottajaa, mutta rohkenen arvella toimen kuuluneen Donnerille. Kolmas kaksikon yhdessä junailema kimppalevy on More Than 123 (2010).


Donner hoiteli sovitukset ja orkesterin johtamisen, Lindholm lyriikat. Sävellyksiä syntyi sekä yhdessä että molempien taholla yksin. Jälki on mitä maittavinta, lähinnä jazzia ja bluesia. Puhallinsoittimia otettiin kattaukseen riittävästi, pianoa ja hammondia löytyy, alaääniä tuottamaan valittiin pystybasso ja rummutkin on. Laulusta ja kitarasta vastaa Dave.

Kiekon alkupään soidessa voisi vaivatta kuvitella itsensä istumaan hämärään, savuiseen kapakkaan. On niin jaskaa, niin jaskaa. Torvet ottavat isoa roolia, pianokin pääsee etualalle. Tällä reseptillä ohi lipuvat kappaleet Why I smile again, Oh, Don ja I'm right.

Kamalasti ei ilmapiiri muutu tultaessa numeroon 4 Where you're walking now. Sen loppuun kitaravirtuoosi sormeilee hienoista kontrastia taustaan luovan soolon.

Näitä seuraava True life on ainoa Donnerin itsekseen säveltämä teos, ja upea onkin. Sanoja sillä on säästeliäästi, mutta timanttista soittoa senkin edestä. Ehdottomasti autiolle saarelle völjyyn otettavaa taidetta. Harmittaa vietävästi, etten pysty linkkaamaan sitä tähän esimerkiksi.

Tähän mennessä on kuultu melko maltillisesti ihmisääntä. Sen vähän mitä sitä on ollut, on Lindholm laulanut matalalta, osin sanaillut miltei ilman melodiaa. Taitekohta on tässä.

Käsittääkseni west coast bluesina etenevä, reipas I know my boulevard on lähimpänä sellaista äänimaailmaa, jonka kanssa olen tottunut aikaani viettämään. Se myös toimii surumielisen True lifen jälkeen atmosfäärin muuttajana kohti iloisempia sävyjä.

Loppuhuipennukseksi säästetty Lucky Johnny's gone tarjoilee sitten molempia tunneskaalan laitoja. Alun ja lopun rempseän rilluttelun lomaan mahtuu liki kaksiminuuttinen hautajaistunnelmaa henkivä urkuosuus. Tässä, kuten selkeästi vähemmässä määrin nelosraidallakin, on läsnä muhkeaa tuubaa. Tuota vaskipuhallinta, joka tuppaa puoliväkisin viemään ajatuksiani sirkusareenalle.

Hieno päätös hienolle biisinipulle, joka on enemmän kuin yy-kaa-koo. "Nee", toteaisi rumpali Velipuolikuusta.

Lienee paikallaan esitellä bändi, koska kyseessä on niin vahvasti koko revohkan yhteistyönä loistava kokonaisuus:

  • Manuel Dunkel, tenori- ja sopraanosaksofoni
  • Pepa Päivinen, baritonisaksofoni + huilu
  • Tero Saarti, trumpetti + flyygelitorvi
  • Markku Veijonsuo, pasuuna
  • Riitta Paakki, piano
  • Ulf Krokfors, kontrabasso
  • Mika Kallio, rummut
  • Tom Bildo, alttotorvi (kpleet 4 & 7)
  • Miska Miettinen, alttotorvi (4 & 7)
  • Petri Keskitalo, tuuba (4 & 7)
  • Mikko Helevä, Hammond B3 (4 & 7)

Daven ristimänimi muuten on Ralf Henrik ja Donner oli Henrik Otto.


Daven tuotanto vie CD-muodossa pikkuista vaille vaatekaapin hyllyleveyden verran tilaa meikäläisellä ja tuosta vielä uupuu muutamia. Laadukkaasta massasta en lopulta aivan helpolla voi osoittaa niitä kaikkein parhaisiin laskemiani. Tämä on yksi niistä.

Minisarjan juttu on mukava päättää toteamalla, että More Than 123 on aivan mahtava levy!

06 helmikuuta 2021

UUTUUSLEVYT - John Fogerty: Fogerty's Factory

Fogertyn John liittyi loppuvuodesta lockdown-levyttäjiin albumillaan Fogerty's Factory (2020).


Työn syntyhistoria muistuttaa hieman aiemmin syksyllä ulos tullutta Neil Youngin The Times -EP:tä. Rockin aatelinen porukoineen oli pitkin vuotta tuupannut verkkoon musavideoita, joitten innostamana he sitten julkaisivat äänitteen. Kansi kunnioittaa puolen vuosisadan takaista CCR-klassikkoa Cosmo's Factory (1970).

12 kappaleen lätyllä ei ole mitään uutta. Löytyy viisi Creedence-versiointia (Cosmo's Factoryn saldo on nolla), viisi biisiä Fogertyn soolouralta ja kaksi coveria.

Jos joku olisi lähestynyt Apulaissheriffiä uutuuden materiaalivalintojen tiimoilta, olisi ohjeeni luullakseni kuulunut jotakuinkin: "Vältä ilmeisimpiä ja puhkisoitetuimpia hittejä kuten Bad moon rising ja Have you ever seen the rain. Älä ota mukaan yhtään samaa kuin viime levyllä Wrote A Song For Everyone (2013)."

Lopputulemana mainitut kaksi on mukana ja edellisen pitkäsoiton kanssa samoja löytyy yhteensä viisi. Kun ei kysytty. Kun ei sitten tosiaankaan kysytty.

Vuoden 1997 Blue Moon Swamp on edustettuna hyvin, peräti kolmen numeron verran. Svengaava Blueboy nousee parin makeimman kirsikan joukkoon kakun päällä. Sillä vanhan herran kitaransoitto singahtaa suorastaan maagiselle tasolle. Kiitettävästi toimii myöskin Blue moon nightsin country.

Ikivanhoista rehevimmin jyllää Tombstone shadow, jonka lomaan John turauttaa huuliharppusoolonkin. Muutoin CCR-vedot ovat juuri niitä, joiden jättämistä pois olisin harkinnut mitä vakavimmin. Olisin ohjeistanut korvaamaan ne vaikkapa muutamalla lisälainalla.

Sillä osastolla tuotantotiimin seulan läpäisi Bill Withersin Lean on me, joka on lauluna vallan erinomainen ja herättää mielenkiintoni alkuperäisesittäjää ja tekijää kohtaan. Täysin puskista tuli itselleni tämä viime maaliskuussa menehtynyt muusikko. Saa nähdä intoudunko penkomaan tekemisiään enempiä.

Yhtä lailla minulle tuntematon ukkeli on Steve Goodman, jonka City of New Orleans sentään on joskus korviin kantautunut. Jos ei muuten, niin ainakin Karman suomeksi käännettynä tulkintana. Rauhaisalta, mutta jotensakin komealta kuulostaa se Fogertyn ja kumppanien käsittelyssä.

Mestarin kumppaneina tehtaalla häärii hänen kolme nuorinta lastaan, pojat Shane ja Tyler sekä tyttö Kelsy. Tosiseikka nostaa omalla kohdallani Fogerty's Factoryn arvoa. Tietty kotikutoisuus ja virtuositeetin poissaolo mielenkiinnottavat pakettia, joka - tuliko asia jo selväksi - on osin liian arvattavasti koostettu.

Kannesta vielä sen verran, että jos Cosmo oli kolmatta sukupolvea, on tämä sitä seuraavaa. Kumma kyllä, Eppujen Akun Tehdas (1980) tuossa välissä ehti jo käydä viidennessä.  


Hyvä levyhän se on, vaikka saikin yllä hiukan  turskaa allekirjoittaneelta. Loputkin videot ovat katsottavissa YouTubessa.