30 marraskuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Maustetytöt: Eivät Enkelitkään Ilman Siipiä Lennä

Ensimmäisenä julkivuotenaan ryminällä kansan tietoisuuteen ja korkeisiin myyntilukuihin kaasutelleilla Maustetytöillä on kliseen mukaan ollut kova paikka toisen levynsä kanssa. Ehkä, ehkä ei. Jätän tähän ja siirryn henkilökohtaisuuksiin.

Ensimmäisellä albumillaan ryminällä Apulaissheriffin tietoisuuteen ja viime vuoden parhaitten julkaisujen joukossa piikkipaikalle kaasutelleilla Maustetytöillä on ollut kova paikka vakuuttaa minut myös toisella levyllään. Tai sitten ei.

Kaikki Tiet Vievät Peltolaan (2019) iski kertalaakista kuin olisi pesäpallomailalla mojautettu otsaan. Se veti saman tien jalat alta ja on yhä kova. Seuraaja ei ole yhtä kova, mutta hyvä kuitenkin. Hyväksyntääni se luikerteli vasta muutaman kuuntelun voimin.

Tulee mieleen muutama skenaario siitä miten asiat olisivat voineet mennä.

1) Jos ykkönen olisikin aikanaan jäänyt tyystin huomaamatta, en todennäköisesti olisi kakkosesta ennakkonäytteiden perusteella juurikaan innostunut. Tyylilajin kanssa liikutaan kuitenkin oman musiikkimakuni rajoilla.

2) Jos olisin ykkösen toteutuneen tyrmäävyyden jälkeen odottanut kakkosen noukkivan kuunkin taivaalta, olisin saattanut pettyä. 10-vuotiaalta Taliskerilta on turha odottaa sykähdyttäviä elämyksiä 30-vuotiaan perään maisteltuna.

3) Jos olisin ykkösen tajunnan räjäytyksen jatkoksi lähtenyt kuuntelemaan kakkosta realistisen kriittisesti, mutta avoimin silmin, olisin varmaankin voinut ottaa sen vastaan omana itsenään. Väistämättä vähän vertaillen, luonnollisesti.

Vaihtoehdoista viimeisen mukaan mentiin. Eivät Enkelitkään Ilman Siipiä Lennä (2020) saisi tässä vaiheessa minulta 4/5. Tämän kerroin, jottei kukaan erehtyisi tulkitsemaan jutun sävyä moittivaksi.

Joel Slotten näyttävän maalauksen ansiosta teoksen julkisivu erottuu komeasti massasta. Että jos ei tällä kertaa vuoden levyä, niin ehkä kansi kuitenkin.


En malttanut olla sijoittamatta ylle kolmea jossittelua, koska niitä on sisällysluettelossakin kolme. Nimittäin upea Jos jäisin Onnibussin alle, lähes vuosi sitten singlenä ulos pukattu Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään sekä Jos vain pääsisin pääsi sisälle.

Viime mainitun otsikko on yksi osoitus Karjalaisten sanoituskynän terävyyden säilymisestä. Esikoisen tapaan oivaltavia viittauksia vanhoihin tuttuihin riimeihin paljastuu taas sieltä täältä.

Tekstit ovat edelleen ajatuksia herättävän tuskaisia. Positiivisuus ei niissä loista läsnäolollaan. Mielenterveysasiat vaikuttavat nytkin olevan tapetilla. Mukaan on uutena ujutettu runsaasti kuolemaan ja peräti itsemurhaan liittyvää sanailua. Tee se itse on poikkeuksellisen rankka kielikuva vakavasta aiheesta.

Ne tulivat isäni maalle käsittelee luonnonsuojelua ollen metsän puolella.

ne tulivat mun isäni maalle
ja veivät lapsuuteni rekoissa
sellutehtaalle
...
näkivät vain rahaa

Noinkin, mutta eivät ne tule kenenkään maalle ilman maanomistajan tahtoa. Kuka ties kritiikin kohde onkin niitten lisäksi myös isä?

Musiikillisesti olen huomaavinani hienovaraista lipumista enemmän discomaiseen ilmaisuun. Kerran pari pitkin matkaa saan mielikuvan köyhän naisen Pet Shop Boysista, mikä toimii sinällään ongelmitta.

Viitaten ensimmäiseen jossitteluvaihtoehtooni, onneksi löysin Maustetyttöjen debyytin viime talvena. Sen vanavedessä ei tämä hieno äänite päässyt jäämään huomiotta. Minkä vuoksi sitten Anna ja Kaisa Karjalaisen muodostaman duon ensimmäinen pitkäsoitto osui täällä maaliinsa selvästi toista paremmin? Kertokoon joku, jos luulee tietävänsä.

Minulla ei ole aavistustakaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



26 marraskuuta 2020

KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II

Toinen osa kattaen tuotannon välillä Kuusessa Ollaan (1980) - Taivaan Kappaleita (1991) on ilmestynyt. Albumeista jälkimmäisen tiimoilta herrat jutustelivat Juice 40 -sarjan ulkopuolella; sen jälkeen. Muuten teospari perustuu kyseiseen radio-ohjelmaryppääseen.


Ykkösosaa penkoneessa jutussani arvuuttelin, josko päähenkilö olisi joskus tullut puhuneeksi palturia, lasketellut luikuria. Tätä vasten oli hauska nyt törmätä seuraavaan kommenttiin:

Kyllähän mä nyt oon valehdellut ummet ja lammet [näiden haastatteluiden aikana]. Mä uskon siihen [kertomaani] alusta pitäen, koska mä tiedän, että se on keksitty vastaus. Se on kyllä paras vastaus.

Huomatkaa myös peittelemätön itsensä kehuminen, joka ei ollut Juicelle epätyypillistä.

Toinen sitaatti esitelköön Leskisen vänkäystaipumusta, jota myös puntaroin aiemmin. Sitä, ettei myönnä. Osoittaa olevansa eri mieltä, vaikka on samaa mieltä.

Ei [Grand Slam] ollu muutaki ku rockbändi. Se oli rockbändi. Rockbändiin kuuluu se, et siel on jotaki muutaki.

Tunnustan, että näin lukijana on toisinaan terveellistä nähdä omia heikkouksiaan muissa.

Tämä oli siis Harri Tuomisen ja Waldemar Walleniuksen haastatteluista koostettu,  Kaj Lipposen toimittama Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II (Into, 2020). Kirja ei siitä kirjoittamalla parane.

Ei tosin lukemallakaan, mutta se sentään kannattaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


19 marraskuuta 2020

UUTUUSLEVYT: Vanhaa Roinaa: Kiivasta Elämää

Rupesin miettimään onko kiiva sana. Periaatteessa se voisi olla, mutta ei ole. Yllä kerrottu ajatuksen juoksu kumpusi levyn nimestä Kiivasta Elämää (2020). Vastuun tällaisesta mainiosta pläjäyksestä kantaa harrasteorkesteri Vanhaa Roinaa.

Uskallan kutsua bändiä jäsentensä harrastukseksi ihan tosiseikkoihin vedoten. Seitsemän vuotta on oltu kimpassa ja nyt saatiin vasta toinen albumi. Tuo yksin ei vielä todistaisi mitään, mutta noin kahden keikan vuositahdilla ei voi aivan täyspäiväisestä hommasta puhua. Lisäksi nokkamies Matti Tuononen tienaa elantonsa kaupunginjohtajan pallilla.

Totta vie, Tuonosen työnantaja on Äänekosken kaupunki. Vanhaa Roinaassa (Vanhassa Roinassa?) hän laulaa, kitaroi ja suurimmalta osin kirjoittaa biisit. Kiivasta Elämäässä (Kiivaassa Elämässä?) yhtä vaille kaikki sävellykset ovat hänen käsialaansa, teksteistä jokainen.

Kun tuollaisen partitiivinimen taivuttaminen tuntuu niin hankalalta, pitäydyn jatkossa termissä ÄÄ. Lempinimelle haen katetta sillä, että Äänenkosken rinnalla koko muu revohka tulee Ähtäristä. Nämä muut ovat Taisto Viikeri (kitara, koskettimet, taustalaulu), Esa Haapajoki (kitara), Risto Keteli (basso) ja Antti Niemi (rummut).


Kaksi ensimmäistä kappaletta palauttivat mieleeni Haukiputaalla parikymmentä vuotta takaperin vaikuttaneen Noppasoppa-orkesterin. Bluesiin nojaavaa hyvää jyystöä. Näistä toinen, Kaikki työ ja vaiva on Haapajoen sävellys.

Noppasoppa sai aikoinaan kiinnostukseni heräämään live-esityksillään ja sillä, että muistutti hiukan varhaista Kolmatta Naista. Myös ÄÄ:n Aina paremmaks olisi pulmitta kuviteltavissa alavutelaisten ykköslevylle. Kuten muutama muukin biisi.

Kuulijana on mahdoton tietää minkä verran havaitsemansa yhtäläisyydet muuhun musiikkikenttään ovat siellä tekijöiden tieten. Yhtä kaikki, sellaisia vaan hoksailee tahtoen tai tahtomattaan. Niin myös ÄÄ:n tapauksessa.

Esimerkiksi Valheet esittelee Mark Knopfleriin vivahtavaa kuusikielisen käsittelyä ja voisipa melodiakin olla samasta osoitteesta. Southern-annoksella maustettuna rokkina riuhtaistu Ei niin korkeaa vuorta sisältää soolon, joka voisi olla lähtöisin Slashin näpeistä. Tuononen näyttää alussa miten käy banjon soitto. Soolo komeassa bluesissa Sodan jälkeen puolestaan on mahtipontisuudessaan lähellä Brian Mayn dramaattisimpia Queen-kepityksiä. Ylipäätään kitara soi tässä numerossa korkealta ja koskettavasti.

Vapaa pudotus nousee kokonaisuudesta esiin jo ensimmäisellä kerralla. En ole koskaan Uriah Heepissäni päässyt alkeita pitemmälle, eikä Deep Purplenikaan yllä kuin suppean kurssin oppimäärään. Tohdin silti arvata tämän jykevän jytänderin juurien olevan syvällä Heepissä ja Purplessa. Kertakaikkisen tanakkaa ja upeasoundista vääntöä.

Josta pääsenkin teknisen toteutuksen huomattavaan tasokkuuteen. Eipä heti uskoisi, että Kiivasta Elämää on äänitetty ja miksattu kotona ja treenikämpillä Ähtärissä. Pääsyylliseksi kansipahvi nimeää Viikerin. Vakuuttavaa.

Suosittelen ketä tahansa tarkistamaan mistä ÄÄ:ssä on kysymys. Musiikin himoharrastajille suositus on erityisen vahva. Jos maku vielä sattuu olemaan kallellaan juurevan, blues-pohjaisen remellyksen suuntaan, ei enää voi puhua suosituksesta. Siinä tapauksessa Apulaissheriffi määrää.

No en tietenkään määrää, mutta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


18 marraskuuta 2020

LEVYT - Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa

Käytetäänpä tovi sinällään tyhjänpäiväiseen kategorisointileikkiin. Jos unohdetaan valtaosa musiikinlajeista ja katsotaan yhdellä tapaa hyvin kapeaan, jää jäljelle rock ja pop. Sijoitun tällä keinotekoisella akselilla kuunteloissani selkeästi rokkilaidalle.

Kuka tahansa hiemankaan asiaa harrastanut tunnistaa vaivatta janan ääripäät, mutta keskikentälle jäävä harmaa alue menee enempi mielipidekysymykseksi. Kaikkea kun ei pysty yksiselitteisesti asettamaan asteikolla oikealle kohdalle. Sitten puhutaan vielä pop rockista omana lajinaan. Löydän kyllä tuollaiseenkin genreen luettavaa huttua hyllystäni, joskin suhteellisen vähän.

Jonna Tervomaa (1998) istuu ajatuksissani aika tukevasti pop rock -laarissa. Kyseessä on pitkän linjan taiteilijan ensimmäinen tai neljäs albumi riippuen siitä, haluaako ottaa huomioon 80-luvun lapsitähtiajan. En nyt ota.


Artistin myöhempään tuotantoon verrattuna esikoinen on eniten rock, häviävän hetken verran jossain kohtaa peräti hard sellainen, siellä täällä alalahkoa grunge. Välillä tuntuu lähes soulilta. Luokiteltakoon tämä miksi vaan, niin niin hyvää tavaraa on koko tusina, että ansaitsee tulla kehutuksi.

Puolimatkan krouviin saakka painellaan pääosin - sanoisinko? sanon - keskitempoisesti. Julma maa hidastelee numero vitosena tuoden tähän vaihtelua. Eipä sillä, ei alkupuoliskolla muutenkaan tasapaksuuteen sorruta.

Aina tietenkin löytyy niitä, joitten mielestä kappaleet muistuttavat liikaa toisiaan. Väittäisin sellaista tuomiota tässäkin tapauksessa todennäköisemmin kuulijan laiskuudeksi kuin totuudeksi.

Biisien toteutuksen lisäksi myös sanoitukset elävöittävät kuvaa. Tervomaan tekstit ovat kauttaaltaan hienoja. Niitä ei ole pilattu leväperäisillä ja helpoilla ratkaisuilla. Kaikesta huomaa, että riveihin on pistetty enemmän ajatusta ja sydäntä kuin pop-maailmassa keskimäärin. Takana olleeseen kokemukseen nähden tuo on arvostettavaa. Ei ollut hän kynän kanssa Keskeneräinen.

Apuja tuli kolmasosaan lauluista, Tuure Kilpeläiseltä (3 kpl) ja Lasse Kurjelta (1). En osaa sanoa kuinka paljon.

Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi Tarkkailen sua, jossa kertoja hairahtuu turhan kiinteään naapuriseurantaan. Tälle oli keksitty joku vierasperäinen nykytermi, jota en tähän hätään onneksi muista.

sun riisilampun valo loistaa
oot hereillä taas
odotan ja zoomaan tuttuun paikkaan
sä tuut ikkunaan
sä käännät kohti sun pään
muttet minua nää

Saman tarinan jatkosta kävisi Palvomaan sua, jonka minä on mennyt ihailussaan ehkä jo liian pitkälle.

mullon laatikossa susta
polaroid-kuvia
ne on ainoat ikonit
joista saan huvia
ei mikään saanut mua
polvistumaan
eikä mikään saanut mua
kumartamaan
siksi päätin ryhtyä
palvomaan sua

Olisi hauskaa, mutta luultavasti väärin ajatella, että menussa noitten väliin jäävä Likainen mies päättäisi kertomuksen. Tarkkailun ja palvonnan kohde asuisi samassa huushollissa ja totuus olisi valjennut.

tää pää ei ees yritä ymmärtää
mikä sinussa mättää
tää pää sinut ulos ja pois heittää
sulle ovea näyttää
tää pää ei ees yritä ymmärtää
sinut muistista hävittää

Musiikkiin palatakseni, loppupuolisko pitää sisällään hyvinkin monenlaista tavaraa. Jo esiin nostamani Likainen mies ja Palvomaan sua ovat ne kaksi, jotka tuossa järjestyksessä kilauttivat päässäni soul- ja hevikelloja. En sijoittaisi kumpaakaan kokonaisuutena mainittuihin lokeroihin, kunhan sain etäisiä vaikutelmia.

Stop hyppelehtii iloisena vauhditteluna Housemartinsin tyyliin. Varmuudella en muista, mutta tämä saattoi olla jonkun TV- tai radio-ohjelman tunnarina tai mainoksessa tai jossain muussa normaalista poikkeavassa yhteydessä soitettu. Miten mä voin tietää, johdanko nyt hatarine mielikuvineni harhaan?

Levyn varsinaisena hötkötysrallina toimii mainio Väärällä jalalla. Sen jälkeen ilmapiiri muuttuu radikaalisti ja pari viimeistä viedään hitaan hämyisissä merkeissä.

En sinulta rauhaa saa johdattaa mojovine kaiutuksineen ajatuksia Twin Peaksiin. Tervomaan debyytin hännillä Etsii on riisutun kaunis, unenomainen tunnelmointi.


Tärkeimpänä aisaparina esikoista koosti Jussi Jaakonaho, josta tuli luottokumppani vuosiksi eteen päin. Jaakonaho tuotti ja sovitti, oli vielä säveltämässä yhtä biisiä. Kaiken päälle hän soitti kitaroita ja pianoa sekä aikaansai orgaanisia ja ohjelmoituja lyömäsoitinääniä.

Varsinaisina säveltäjinä esitettävää kirjoittivat Kilpeläinen (4 kpl), Kurki (4), Mikki Kauste (2), Tommi Lattunen (1) ja Markus Nordenstreng (1). Kukaan näistä ei ole muilla tekemisillään juuri tullut ilahduttaneeksi Apulaissheriffin maulla varustettua kuluttajaa. Silti parivaljakko Jonna + Jussi teki muutaman muun avustuksella hienoa jälkeä heidän nuoteistaan.

Minulle tämä on monien joukossa yksi osoitus siitä, että musiikissa sävellys on sittenkin aika pieni osa lopullista teosta. Sovitus, soitto, tuotanto ja jopa miksaus vaikuttavat lopputulemaan sen verran isosti. Unohtamatta vokalistin ääntä ja tulkintaa.

Jonna Tervomaa on hyvä tulkitsija ja Jonna Tervomaa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



13 marraskuuta 2020

LEVYT - Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

Besame Mucho (1987) saisi varmaan Apulaissheriffiltä puollon, jos jossain kevyen musiikin historiaa kartoittavassa äänestyksessä haettaisiin voittajaa kategoriaan "Paras kotimainen tanssimusiikki-LP".


"Tummat ei ikinä tulleet sanomaan että tyä rianaatte. Topihan peri Olan vanhan romaniyleisön itsellensä välittömästi. Ne diggas heti, ne aisti heti perstuntumalta, että tässon hyvä meininki."

Noin kommentoi Esa Pulliainen vuoden 2007 uusintajulkaisu-CD:n kansissa tähtisolistin ja agenttien yhteisen taipaleen alkua. Kriitikkojen piirissä oli osaksi epäilty pilkan tai vähintään parodioinnin olleen toiminnan lähtökohtana. Tummat olivat oikeassa. Tanssilavojen yleisöön iskelmämaailmaa mullistanut kombo upposi myös varsin pian. Minun piti elää vielä melko kauan ennen valon näkemistä.

Kitkuteltiin tätä vuosituhatta, kun vihdoin tajusin. In Beat (1986) oli uinut haaviini divariostoksena jo aiemmin. Hurahdettuani rupesin onkimaan koko tuotantoa. Itse asiassa koko Sorsakosken tuotantoa, josta Agents-rupeama ja lyhyt myöhempi comeback ottivat kuitenkin vain pienet siivut.

Yhtye on sama kuin Baddingin Ikkunaprinsessalla eli Takanen, Etholén ja 2 x Pulliainen. Ja on täydellinen, ei siitä sen enempää.

Ulkopuolisia muusikoita ei käytetty lainkaan. Mikko Tegelman Kuopiossa sekä Risto Hemmi ja Make Törrönen Helsingissä äänittivät. Jälkimmäisissä sessioissa otettiin purkkiin valtaosa lauluosuuksista.

Levyn tuotti Pedro Hietanen, jolle kuuluu suuri ansio Sorsakosken menestyksen mahdollistajana. Pedro veti aikoinaan Topin ison yhtiön huomaan, hoiteli sittemmin juttuja ja katsoi päälle studiotyön aikana. Käsittääkseni hän ei tuottajana kovin hanakasti puuttunut soittopuoleen. No, siellä olikin näiltä osin sovittajanero Pulliainen puikoissa.

Arvajan & Mustikaisen erinomaisessa kirjassa Viimeiseen korttiin äänittäjä Tegelman muistelee aprikoineensa Pedron roolia albumin työstössä: "Siinä se pelasi tarkkaamossa pattereilla toimivaa shakkipeliä ja suti viiksiään." Onneksi suti, eikä se varmaan tosiasiassa ihan siihen jäänyt.

Kun kaikki muu oli reilassa, tarvittiin vain kykyjensä mukaisesti onnistuva laulaja. Tämä toteutui ilman moitteen sijaa. Pekka Tammilehto on yksi kaikkien aikojen äänistä tässä maassa. Besame Mucholla maneeritkin pysyvät hyvin aisoissa, tai ne eivät olleet vielä miehelle kehittyneet.


Laserkiekko koostuu 13 kappaleesta, yhdestä enemmän mitä vinyyli- ja kasettiversiot. Romanialainen kitara soi CD-bonuksena.

Omaa tuotantoa ei tällekään Agents-levylle päätynyt. En tunne orkesterin aikaansaannoksia ajalta jälkeen Sorsakosken, jotta voisin vannoa tämän olleen enemmän sääntö kuin poikkeus. Topin kanssa mentiin kuitenkin aina lainamateriaalilla. Jos nyt onkin olemassa joku yksittäinen single- tai kokoelmaraita, johon tuo ei päde, niin sillähän sääntö vahvistuu.

Versioitavat laulut valittiin oivasti. Saattaa olla, että tämä solisti ja tuo yhtye olisi siihen aikaan vääntänyt mistä tahansa priimaa, mutta mieluummin uskon siihen, että asialla on merkitystä.

Mukaan otettiin rohkeasti muiden muassa Beatlesiä (Olet rakkain eli And I love her) ja Somerjokea (Valot). Ei pelätty tarttua monien veivaamiin klassikoihin kuten Moody river tai Vihreät niityt. Kaikesta hioutui timanttia. 13 jalokiveä nipussa on aikamoinen saavutus. Mielestäni Sorsakoski ei ihan yhtä komeaan lopputulokseen päässyt koskaan muulloin.

Jos oli sisältö laadukasta, niin nostaisin kyllä kannenkin tyylikkyydessään erääksi hienoimmista mitä tiedän. Se oli niin aikaansa jäljessä 80-luvun lopun juppi-Suomessa, että ei voi kuin taputtaa.

Heitän näytteeksi biisin, joka ilman Topin panosta olisi varsin mellevästi kulkeva rautalankaralli: Kaksi kitaraa. Sanat Repe Helismaa, sävel trad.


Ehdottomasti ja kiistatta, Besame Mucho on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


10 marraskuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Traffic Jam On The Back Street

Numero 2 (Gimme some of that) back beat hytkyy Albert Collinsin malliin funkahtavasti rullaten. Panu Syrjänen tuuppaa siihen lisää sielukkuutta tenori- ja baritonisaksofonien voimin.

Numero 3 Hard luck day etenee laiskanpulskeasti chicagolaisittain kuin Muddy Waters joukkoineen olisi lavan reunalla polkemassa tahtia ja määrittelemässä suuntaviivat. Tomi Leinon sävykäs huuliharppu edistää vaikutelman syntyä.

Numero 4 Gambina wine tarjoilee kierrätettyä Elmore James -vingutusta Esa Kuloniemen miehittäessä pääosaa maittavine slideineen. Lopputulos ei kuulosta 1930-luvulta, vaan on silkkaa tätä päivää, juurensa tarkkaan tiedostavaa kylläkin.

Numero 5 Ask me about the blues tuo väistämättä mieleen Albert Kingin ja Buddy Guyn soul bluesit. Hidasta tunnelmointia tohtori Ilkka Helanderin kitarasta sekä taustaa värittävistä uruista à la Timo Pratskin.

Apulaissheriffin musiikkikokemusten pohjalta irtoaa mm. tuollaisia mielikuvia vuoden 2020 tähän mennessä kovimpien joukkoon luettavasta levystä. Soittajien tietämys kentästä, jolla operoivat on kertaluokkaa vahvempaa, joten mainittujen esimerkkien vaikutteet saattavat todellisuudessa olla jotain ihan muuta.


Hakeuduin yhtyeen tuotannon pariin Kuloniemi-vetoisesti. Pitkän linjan muusikkotoimittajan tekemisiä on tullut seurailtua jo jokusen vuosikymmenen ajan. Oli ehdottoman kiintoisaa havaita hänen 2010-luvulla olevan osallisena "oikeassa" blues-bändissä. Tässä ryhmässä päätyö on toimia basistina, ajoittaiset kitarahommat siihen päälle.

Rumpali Leevi Leppänen oli myös jollain tapaa ennestään tuttu. Omassa levystössäni hänen lyömäsoitantaansa löytyy hieman toisenlaisissa ympyröissä (Scapa Flow, Pekka Pohjola, Katriina Honkanen). Juurevampien komppien kanssa ei Leppäsellä ole Third Wardissa ongelman poikastakaan.

Mutta sitten. Laitan ajan seurannan laiskuuden piikkiin sen, että kokoonpanon keulakuva, laulaja-kitaristi Ilkka Helander oli minulle vielä vuosi sitten täysin tuntematon tapaus. Kyseessä on kuitenkin jo viime vuosituhannen puolella musiikkia tehnyt heppu. Nyt kun Third Wardin molemmat CD:t on hallussa, alkaa herran vanhemman tuotannon metsästys. Neljä kohdetta ilmaantui kiikareihin pienellä nettiselailulla.

Traffic Jam On The Back Street (2020) on Dr. Helander & Third Wardin toinen albumi. Taso oli huomattavan korkea jo ykkösellä eikä tipahda kakkosella tuumaakaan.

Kaikki kymmenen biisiä on tällä kertaa omaa tekoa. Helander kirjoitti neljä yksin, yksi on tohtorin ja ministerin yhteistyötä ja loput viisi merkitty koko trion nimiin. Kuloniemen Gambina winea lukuunottamatta Helander kynäili tekstit. Studiossa piipahtaneet kolme musikanttia tuli jo alun esimerkeissä mainittua. Leinon panosta kuullaan parilla muullakin raidalla, Syrjäsenkin yhdellä.

Traffic Jam On The Back Street lukeutuu niihin kiekkoihin, joitten kohdalla ei joudu tuskailemaan kappaleitten samankaltaisuutta. Yläotsikon blues alle mahtuu sen verran monenlaista tavaraa, että on aina sääli, kun joku genren albumi rajoittuu vain tietynlaiseen materiaaliin. Nyt ei säälitä.

Jos ei vielä mikään kello kilahtanut, voi tutustumisen alkaa vaikka rouheasta rymmyytyksestä Black hole. Minä voin tämän jutun näppäiltyäni viimein lukaista muutamat rästiin jääneet arviot levystä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



05 marraskuuta 2020

LEVYT - Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced

Klassikkokinkerit jatkuvat. Henkan ja kumppanien Are You Experienced (1967) on erittäin kova pelinavaus siinä missä muutama päivä sitten jutun aiheeksi päässyt Lynyrd Skynyrdin esikoinenkin.


Foxy lady. Räjähtävä alku. Koko trion osalta vain olennaista sisältävä, voimalla runtattu rypistys, jossa blues on merkittävässä roolissa. Jos heavy rock syntyi jonain tiettynä hetkenä ja joku tietty biisi oli ensimmäinen lajiaan, voi tätä pitää vahvana äitiehdokkaana. Vähintään kummitäti.

Manic depression. Psykedeelistä vääntöä. Mitch Mitchellin raivoisa kapulatyö ja Hendrixin uusille urille vienyt soitanta kamppailevat keskenään. Taka-alalla Noel Redding lanaa tietä tasaiseksi alaäänin. Kenties Jimin kaikkien aikojen toimivin happorokki.

Red house. Perinteistä bluesia parhaimmillaan. Yksi sen musiikin sortin komeimmista koskaan. Saamastaan arvostuksesta kertoo paljon se, että Albert Kingin ja John Lee Hookerin kaltaiset auktoriteetit ovat versioineet tämän.

Can you see me. Kakkosraidan räväkkä sukulainen. Mitchell jatkaa vimmaista takomista toimien tietämättään mallina esimerkiksi tuolloin vielä syntymättömän Sami Kuoppamäen Kingston-rumpaloinnille.

Love or confusion. Aavistuksen tyynempi, mutta häröilevä pätkä. Hendrixin värikästä maalailua ja soolo, jonka aikana Redding bassokomppaa letkeästi.

I don't live today. Vaikeammin omaksuttava tapaus. Viimeistään reipas kertosäe osuu maaliin. Loppu kuulostaa siltä kuin pojat olisivat vetäneet kaikki saatavilla olleet höpsistötteröt ja trippipillerit naamariin ja panneet tuulemaan oikein urakalla.

May this be love. Utuinen, vähäsanainen kitaranumero. Jopa jazz kangastelee taustalla.

Fire. Se! Rumpuilotulitusta tämäkin. Funkahtavaa räiskintää. Paikkansa musiikin kaanonissa sataprosenttisesti ansainnut jytky. Energiasisältö suurempi kuin mitä nykytietämyksen valossa pystyy millään ydinvoimalalla kolmessa minuutissa tuottamaan.

3rd stone from the sun. Käytännössä intrumentaali. Hienoa kitaramelodiointia rauhoittavan yksinkertaisella basismilla ja kontrastia tuovilla lyömäsoittimilla. Puolen välin jälkeen, Jimin noustessa lentoon pyörittää Redding neljän nuotin kuviotaan hypnoottisuuteen saakka.

Remember. Edellisen perään hyvin istuva laiskansutjakka rock blues. Sopiva kevennys.

Are you experienced? Sumussa taas. Hippipippaloissa varmasti asiansa ajanutta meininkiä. Kitaraa käytetään jälleen sellaisilla alueilla, jonne sitä ei alun alkaen oltu suunniteltu. Progressiivista tekemistä.


Kuvailtu ykstoistikko muodosti levyn kansainvälisen version. Jenkeille oli omansa, josta pois numerot 3, 4 ja 10, tilallaan jotain muuta.

Tällä kertaa käyn läpi myös CD-bonukset. Sellaisiksi ei sovi "kun lintu lensi studioon ja sen viserrys jätettiin mukaan"-miksauksen tapaiset turhakkeet. Are You Experiencedin lisänä saa nykyään alun perin vain vinyylin US-painoksella kuullut kolme ja vielä kolme muuta aikalaisbiisiä. Tämän ratkaisun hyväksyn varauksetta.

Purple haze. Jenkkiavaus. Blues rockia, joka ei huippulaadustaan huolimatta yllä Foxy ladyn tasoiseksi startiksi.

Hey Joe. Ainut lainaraita koko paketissa. Monen levyttämä laulu, josta nimenomaan Jimi Hendrix Experience teki jokaisen tunteman ikivihreän. Tässäkin soivat sinisävelet.

The wind cries Mary. Muun maailman suurin menetys alkuperäisen LP:n osalta. Alun soundimaailma tuo mieleen Vaaleanpunainen pantteri -piirrossarjan. Kaunis balladi, jonka sointupolitiikassa on paikoin yhtenevyyttä Hey Joen kanssa. CD:n kärkikaartia.

Stone free. Kulkevaa jytää. Alkujaan Hey Joe -singlen (UK) B-kylki. Niihin klassisimpiin Hendrix-vetoihin lukeutuva ralli.

51st anniversary. Purple hazen kääntöpuoli (UK). Rytmisellä vaihtelevuudella ladattu vähemmän tunnettu kappale. Jaksaa silti innostaa.

Highway chile. Sinkun takapihaosastoa tämäkin, julkisivullaan The wind cries Mary (UK). Uljasta kitaraa pullollaan oleva mestariteos. Apulaissheriffin suosikkeihin laskettava esitys.

Tämän musiikin yleisestä merkittävyydestä on jo kirjoitettu ja puhuttu enemmän kuin laki sallii, joten minun on tarpeetonta siitä lässyttää sanaakaan. Arvosta itselleni muotoilen vain, että täst mie tykkään.


Kokemukseni mukaan Are You Experienced on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


04 marraskuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Robert Gordon: Rockabilly For Life

Tämä sankari ehti puuhailla musiikin parissa toistakymmentä vuotta ennen ensimmäistä "oikeaa" soolo-LP:tään Robert Gordon With Link Wray (1977), joka asettui 50-luvun rock and rollin uuden tulemisen aaltoon. Äijä oli kolmikymppinen.

Tiukkaa julkaisutahtia kesti viitisen vuotta, mutta vauhti hyytyi yhdessä rockabilly revivalin hiipumisen kanssa. Sen jälkeen on menty tyyliin albumi silloin toinen tällöin. Makuuni taso on pysynyt keskimäärin korkeana, joskin edellinen I'm Coming Home (2014) sitä hieman notkahdutti.

Siksipä onkin nyt mukava todeta, että ajatukset Gordonin merkittävästä laantumisesta voi kuitata ennenaikaisiksi. Rockabilly For Life (2020) on nimittäin hyvä tuotos, vaikkei klassikoksi ylenekään.


Suuren kiitoksen ansaitsee taustayhtye, jossa vääntävät Danny B. Harvey kitarassa, Pierre Pelegrin bassossa ja Paul Vezelis rummuissa. Aiempia meriittejä onnistuin kaivamaan esiin Harveyltä, jonka studio-CV:stä löytyy mm. Wanda Jacksonin ja Johnny Ramonen päänahat. Hän on myös soitellut Stray Catsin Slim Jim Phantomin kanssa bändissä nimeltä The Head Cat, alkuperäisenä basistinaan Lemmy Kilmister

Gordonin laulu tuntuu olevan riittävän hyvin tikissä ottaen huomioon vokalistin yli 70 vuoden iän. Muutamaan otteeseen olen havaitsevinani, että digitaalitekniikkaa olisi saatettu ehkä mahdollisesti käyttää äänen muokkaamiseen. Myöskään kanteen ei ole tuoretta kuvaa miehestä laitettu.

Tässä kohtaa on pakko pestä kädet. Minulla ei ole konkreettista näyttöä mistään, vain etäinen tuntuma. Syyttömyysolettama on voimassa. Todistustaakka on periaatteessa harteillani. En siis käy parjaamaan, solvaamaan, syyttämään tahi enempää epäilemään. Kunhan kerroin miltä kuulosti.

Korostan myös, että Gordonin baritoni on Apulaissheriffin rankingissa tyylilajinsa huippua. Se on jo kauan seissyt mielessäni tasaveroisena Eddie Cochranin ja Sleepy Labeefin rinnalla, kovimpien joukossa.

Erityispiirteenä levyn joka raidalle on värvätty vieraileva muusikko. 1 laulaja, 10 kitaristia (joista 3 myös laulaa), 2 pianistia (1 laulaa), 1 rumpali ja 1 harpisti. Näitten tuoma lisäarvo on monessa tapauksessa kyseenalainen. Onkin mainio juttu, että CD:lle on ahdettu myös alkuperäiset miksaukset, joilla Robert niittaa biisit perusbändin kanssa kyllin vakuuttavasti.

Pistäytyjistä parasta lisämaustetta tuo Jimmy Hall huuliharppuineen If you want it enoughissa. Emanuela Hutterin naisääni parantaa laatua kappaleessa Would ja'. Ilahduttavasti Let's go babylle on saatu kitaristiksi Chris Spedding, joka kepitti Gordonin mielestäni parhailla, 40 vuoden takaisilla levytyksillä.

2 x 15 biisin kuuntelu kerralla ei saa lujasti kannatusta minulta. Näinpä voin sitten valita kummat versiot pyöräytän läpi aina kun asetan CD:n soittimeen. Luulen päätyväni useammin noihin original reference mix -bonuksiin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



02 marraskuuta 2020

KIRJAT - Janne Huilaja: Metsän hyvät

Reilu vuosi talvisodan päättymisen jälkeen Suomen miehet saavat kutsuja ylimääräiseen harjoitukseen, joka käytännössä tarkoittaa liikekannallepanoa ja uutta kahakkaa. Liikkeelle lähtee myös porukka pienestä Lapin kylästä. Sen sijaan, että menisi minne on määrätty, meneekin metsään.

Äkikseltään en muista kuulleeni toisesta kirjasta, jossa rintamakarkuruus olisi alusta loppuun tapahtumien keskipisteenä. Ainakaan en sellaista ole lukenut.

Janne Huilaja valitsi teeman seitsemänteen romaaniinsa Metsän hyvät (Nordbooks, 2017). Siihen mennessä se oli novellikokoelmat mukaan laskien hänen kymmenes julkaisunsa, jonka jälkeenkin on jo pari putkahtanut.


Janne Huilaja on 1961 Kittilässä syntynyt, sittemmin Rovaniemelle muuttanut ja muuan vuosi takaperin kotiseudulleen palannut kirjailija. Töissään hän on kuvannut elämää harvaanasutussa Pohjois-Suomessa monilta eri kanteilta. Myös inttijuttuja on päästy lukemaan.

Olen tykännyt Huilajan vähäeleisestä tyylistä siitä lähtien, kun joskus vuosituhannen alussa nappasin alennuslaarista mukaani parikin hänen teostaan. Tavoitan jotain etäisesti samaa kuin suuresti arvostamieni Antti Tuurin ja Joni Skiftesvikin tuotannoista. Kunkin jälki on värittynyt oman kotiseutunsa mukaiseksi, mutta tietty perusvire on sama. Minulle.

Nyt käsillä olevan 199-sivuisen puhekieli on oikeanoloista, hykerryttävää ja mahdollisesti joillekin hieman totuttelua vaativaa.

Juhani rykäisi. - Joo tuota. Mietittiin, että vissiin jonkinlaista vahtia olis hyvä alkaa pitämään ihan heti.
- No niin, Pajala nyökki. - Olihan siitä jo... Tai tuo Einohan se. Mie olin vähän samaa mielipuolta mutta kun toiset... Niin tai... No joo, ilman muuta...
- Olitko? Kauko hymyili. - Miten mie en muista.
- Mitäpä sinne kylille? Pajala yskäisi.
- Sinne mitä, Ukon asiat kattelin ja vähän sen kanssa, Juhani sanoi. Se alkoi katsella taas vaaralle ja muihinkin suuntiin.

Erityisesti pidän Huilajan lyhyistä tarinoista, joita on julkaistu neljän kokoelman verran. Nostaisin hänet novellistina jo mainitun Skiftesvikin ja Simo Hämäläisen rinnalle.

"Mie kirjotan, ja jos joku kustantaa, se julkaisee", totesi uransa norjalaisella kirjoituskoneella aloittanut Lapin mies taannoin Kittilälehdelle. Kustantajia onkin käyty läpi: Tammi, Gummerus, Karisto ja viimeisimpänä kemiläinen Nordbooks, nykyisin Atrain & Nord.

Metsän hyvät suosittelen popsimaan yhtäältä tuon tietyn historiallisen seikan kannalta, toisaalta - jos pohdiskelu maittaa - peilaten tämän päivän some-Suomeen. 40-luvun alun sisäpoliittinen kiista liittyi siihen pitääkö sotaa itänaapurin kanssa käydä vai ei. Jotkut enemmistön kanssa napit vastakkain olleet päätyivät tarinassa kerrottuun ratkaisuun. Virallisen vastapuolen reaktio oli kovuudessaan vaikea käsittää nykyihmisen näkökulmasta.

Nyt, 80 vuotta myöhemmin kansassa näkyy erimielisyyttä turhankin paljon. Tai no, kai sitä on aina ollut. Ehkä se tosiaan vain näkyy paremmin, kun jokaisella on pelit ja värkit ilmaista sitä omaa, maailman tärkeintä kantaansa muille.

Ei tuossa vielä mitään ihmeellistä, mutta kun ihminen on mitä on. Ymmärrykset muuttuvat väärinymmärtämisiksi. Tulkinnat kärjistyvät. Tunteet purskahtelevat. Hyökkäyksiä käytetään puolustuksena. Tähän vielä päälle muutama ylikokki ja joukko joojoo-luokan apuhämmentäjiä, ja soppa on valmis. Sanasota on jo käynnissä. Jos ei isosti normielämässä, niin somessa sitäkin enemmän.

Kannattaisiko hillitä? Mitä jos vaikka lukisi Metsän hyvät ja vähän miettisi?

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


01 marraskuuta 2020

LEVYT - Lynyrd Skynyrd: (Pronounced 'Lĕh-'nérd 'Skin-'nérd)

Hankala nimi. Jutun otsikon sommitteluun piti oikeasti käyttää aikaa ja tehdä temppuja, että ylipäätään sain kaikki merkit esiin. Kirjoitusasu on nyt muutamaan kertaan tarkistettuna sellaisena kuin se on levyn etukanteen präntätty.

90-luvun CD-painoksen selkämyksessä on aavistuksenomaisesti erilainen näkemys:


Ilman todistusaineistoa totean itse rinkulaan painetun vielä kolmannenlaisen version aiheesta.

Lynyrd Skynyrdin erinomainen ensimmäinen LP oli siis nimeltään (Pronounced 'Lĕh-'nérd 'Skin-'nérd) (1973). Tätä ennen orkesteri oli käynyt tekemässä äänityksiä legendaarisilla Muscle Shoalsin studioilla Alabamassa. Tuloksia sessioista saatettiin ostavalle yleisölle vasta vuonna 1978, lento-onnettomuuden jälkeen.

Skynyrdin debyyttiin liittyy erikoinen miehistöhärdelli. Basisti Leon Wilkeson oli jättänyt yhtyeen hieman ennen kuin albumia alettiin työstää ja hänen tontilleen pestattiin Ed King studiohommiin. Myös tuottaja Al Kooper hoiteli yhden raidan bassot.

Nauhoitusten valmistuessa Kingin päänmenoksi suunniteltiin kitaristin paikkaa, mikä sopi entiselle Strawberry Alarm Clock -miehelle mainiosti. Näin hän pääsi tutun instrumentin varteen. Syntyi näiden etelän rokkareiden tavaramerkiksi muodostunut kolmen kepittäjän ketju. Wilkeson houkuteltiin takaisin entiseen rooliinsa.

Kesäkuussa 2000 Lynyrd Skynyrd vieraili Oulussa. Alkuperäisen ohjelman mukaan se olisi lämmitellyt ZZ Topia, vaan toisin kävi, kun trio Texasista perui. Skynyrd pääsi näin pääesiintymään Joan Jettin jälkeen. Wilkeson oli yhä kokoonpanossa, samaten Gary Rossington kitarassa ja Billy Powell koskettimissa.

Olin paikalla, mutta niin hyvin en heppuja tuntenut, että voisin vahvistaa muiden kuin Rossingtonin läsnäolon Raatin stadionilla. Sattui sateinen keli, siitä huolimatta yksi kovimmista todistamistani keikoista.

Itsestäänselvyytenä voi pitää illan päättämistä Free birdiin. Apulaissheriffin päähän on jäänyt vahva ja toivon mukaan paikkansapitävä muistijälki sateen taukoamisesta ja auringon pilkistämisestä pilven takaa pitkän loppurevittelyn aikana. Muistan myös miten Rossington ja kumppanit lavalla kiinnittivät seikkaan hyväksyvää huomiota.

Tuollaisena sen näen nyt. Itse biisi on siitä harvinainen, että kerrankin kohtuu hyvin tuntemani esittäjän kohdalla se kuuluisin ja soitetuin on omassakin arvostuksessani jollei aivan ykkönen, niin lähellä sitä. Ei ole se puhki kulunut. Voipa se itse asiassa ollakin ykkönen.


Muutoin Skynyrdin esikoinen on kompakti kahdeksan kappaleen ja 43 minuutin paketti, jossa vaihtelu virkistää ja heikkouksia on turha hakea. Vokalisti Ronnie Van Zant sanoitti kaiken. Rossington ja toinen kitaraässä Allen Collins kirjoittivat kolme biisiä mieheen. King, Kooper ja rumpali Bob Burns osallistuivat sävellyksiin yhdellä per ukko.

I ain't the one, Gimme three steps ja Poison whiskey edustavat reipasta southern rockia mellevimmillään. Jo pelkästään noissa on riittävästi kirjavuutta rytmiikassa ja sovituksissa pitämään mielenkiinnon maileja korkeammalla kuin mihin jatkuvalla suoralla paahdolla päästäisiin.

Riisutummat Things goin' on ja Mississippi kid ovat jo sitten selkeästi erilaisia. Jälkimmäinen mandoliineineen ja huuliharppuineen haiskahtaa hauskasti sekä folkilta, countrylta että vanhalta country bluesilta.

Tuesday's gone ja eräs ikisuosikeistani Simple Man huolehtivat hidasosastosta sukkelatempoisempien rallien välissä. Yksinkertaisesta miehestä kertovaa viisua voisi varovasti kutsua jopa heviballadiksi. 

Toki Free bird on niin ikään balladi alkupuoliskon osalta, mutta loppuosan musiikillista täydellisyyttä hipova vauhtihurjastelu vie keskiarvon huolella laariin Rock isolla ärrällä.


Vielä kerran nimi kopioiden, (Pronounced 'Lĕh-'nérd 'Skin-'nérd) on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: