30 joulukuuta 2020

YLEISTÄ - Tähän asti

On Apulaissheriffin vuoden valintojen aika. Jätän valitsematta.

Toivotan vanhaa parempaa uutta vuotta lukijoille!


Blogi on muuten nyt 16 kuukauden ja 2 päivän ikäinen. Tosiseikka tekosyynä päivitän kunniamainittujen levyjen luettelon ajan tasalle.

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign
Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced

1969

Beatles: Abbey Road
Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
Led Zeppelin: II
Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1972

Kalevala: People No Names (#WSP)

1973


1974

Hurriganes: Roadrunner
Meters: Rejuvenation
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku

1975

Dr. Feelgood: Malpractice
Jukka Tolonen: Hysterica

1977

Kaamos: Deeds And Talks (#WSP)

1978

Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan
ZZ Top: Degüello

1980

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
Prince: Dirty Mind
Scapa Flow: Uuteen Aikaan (#WSP)

1981

Blackfoot: Marauder
Eppu Normaali: Cocktail Bar
Hassisen Kone: Rumat Sävelet

1982

Eppu Normaali: Tie Vie
Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message
Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

ZZ Top: Eliminator

1985

John Cougar Mellencamp: Scarecrow
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
Sielun Veljet: L'amourha

1987

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader

1989


1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

1993

Don Huonot: Kameleontti
Kingston Wall: II
Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä

1994

Jimmy Nail: Crocodile Shoes
Kingston Wall: III - Tri-Logy

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio

1998

Jimmie Vaughan: Out There
Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa
Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

2006

Neil Young: Living With War

2012

Kaipa: Vittjar
Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo

29 joulukuuta 2020

LEVYT - Blackfoot: Marauder

Mustajalan Rosvon kannesta katsoo tuima haukka tahi kotka.


Sitä rupesin arvuuttelemaan olisiko yllä petolinnun sijaan myrkkykäärme tai kissapeto, jos ensimmäinen Blackfoot-hankintani olisi aikoinaan ollut joku muu kuin Marauder (1981). Kun meni miten meni, tuli yhtyeen viidettä LP:tä kieputeltua alle kolmekymppisenä melko paljon. Ehkä siksi pidän sitä tänä päivänä ryhmän parhaana. Saattaisi se sitä kyllä olla toisenkinlaisen ostohistorian seurauksena.

Siivekkään kuvasta tuli mieleen, että täysin vahingossa - näitä kummia elämän sattumuksia jälleen - edellisen jutun aiheena oli niin ikään lintukantinen Harakka Bialoipokku.

Levy tehtiin miehityksellä Rickey Medlocke (laulu, kitara), Charlie Hargrett (kitara), Greg T.Walker (basso, koskettimet, taustalaulu), Jakson Spires (rummut, taustalaulu). Hargrettia lukuunottamatta muun porukan suonissa kiertää intiaaniverta joko 100% tai jonkin verran alle. 2005 edesmenneen Spiresin tapauksessa ei kierrä enää.

Kvartetti oli koko lailla sellaisenaan muodostanut Blackfootin 60-luvun lopuilta saakka. Alkutaipaleelle mahtui joitain pikkupoikkeamia sääntöön. Julkaistu tuotanto aina Marauderiin asti oli nelikon heiniä. Ensimmäinen albumi ei ole tuttu minulle, mutta muutoin jälki oli ollut ravakkaa hard rockia southern-vivahteilla.

Seuraaja Siogo (1983) vei tyyliä popimpaan, aikuisrokimpaan suuntaan. Vertical Smiles (1984) johdatteli vielä kauemmas juurilta. Sen jälkeen allekirjoittaneen tiedoissa onkin pitkä musta aukko kokoonpanoaan vähän väliä muuttaneen, harvakseen levyttäneen orkesterin osalta. Southern Native (2016) esitteli likipitäen heavy rockia vetävän version, jossa ei alkuperäisjäseniä enää vaikuttanut.

Käsiteltävän lätyskän osalta vaihdoin jossain vaiheessa vinyylistä CD:hen. Kun muiden alkupään pitkäsoittojen heikko saatavuus alkoi käydä ilmeiseksi, ratkaisin ongelman Original Album Series -miniboksilla. Se kokoaa samaan pakettiin Atlantic-yhtiön ATCO-alamerkillä ilmestyneet studiokiekot.


Yleistuntuma on jykevä ja tuhtisoundinen. Southern rock -laariin rutiininomaisesti heitetyn orkesterin ilmaisu on Marauderilla kyllä lähempänä tavanomaista hard rockia. Toki ne syvän etelän vaikutteetkin kuuluvat.

Esimerkiksi Fly away hyppyyttää vallan rempseästi ja perinnettä ylläpitävästi. Pikkaisen provosoiden sen voisi sanoa olevan southern humppaa.

Raskaampaa laitaa edustavat ylinopeudella kaahaava ja komeaa laulua sisältävä Good morning, miltei normihevi Dry county sekä loppurymistelynsä osalta Diary of a workingman. Listan viimeinen soi ennen kiihdytysvaihetta juurevahkona teiniballadina, joka enteilee tulevan Siogo-LP:n meininkiä.

Fire of the dragon kertoo huumeisesta elämästä, olihan Skynyrdilläkin The needle and the spoon.

a young man lies
with a needle in his arm
China white in his hand
say a little prayer
for his unlucky soul
it's so sad, so sad

Niin.

Muita saman suunnan rokkareita vertaillaan kovin herkästi Lynyrd Skynyrdiin. Siihen syyllistyin itsekin ja heti perään uudestaan.

Nimittäin päätösnumero Searchin' on turhankin helppo ajatella taas yhtenä Free bird -muunnelmana. Yleisimmin Blackfootin tuotannosta tuon kyseenalaisen kunnian saa Highway song levyltä Strikes (1979).

Miksi niin monilla tuolta päin tulevilla bändeillä on se oma Free bird? Vai onko sittenkin niin, että me ulkopuoliset iskemme leimasimella turhan herkästi? Luulenpa niin. Joka tapauksessa Searchin'in lopun kitarahurjastelu antaa moiseen aidan matalimmalta kohdalta ylitykseen kosolti aihetta.


Nokkamies Rickey Medlocke on paitsi ihan pätevä kitaran käsittelijä myös varsin muhkeaääninen vokalisti. Avauskappaleen lisäksi tämä korostuu ainakin raidalla Too hard to handle, jossa torvetkin raikaavat mukavasti.

On aika tunnettua, että Medlocke liittyi juurikin Lynyrd Skynyrdiin 90-luvun puolivälissä. Sen sijaan lyhyt piipahdus yhtyeen rumpupatteriston takana 70-luvun alussa saattaa olla vähemmän huomiota saanut fakta. Hänen päätyönään pidän näistä komennuksista huolimatta Blackfootia.

Asetan tarjolle Rickeyn isän turinoilla ja banjon näppäilyllä käynnistyvän rallin Rattlesnake rock'n'roller. Varsinainen biisi poikkeaa alun tunnelmasta kuin yö päivästä, mutta käyhän se noinkin. Tähän tällättyä iloista pianon kilkatusta olisin albumilta mielelläni kuunnellut enemmänkin.

Onhan se niin, että Marauder on aivan mahtava levy!

15 joulukuuta 2020

LEVYT - Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku

Onko liian provosoivaa vastata Pekka Pohjola, jos kysytään suosikkia kaikkien aikojen kotimaiseksi klassisen musiikin säveltäjäksi? Luultavasti on, mutta taas toisaalta ei niin kauhean kaukaa haettua.

Yhtenä esimerkkinä ja siihen rajoittumatta nyt jalustalle nostettavan LP:n Harakka Bialoipokku (1974) avaava Alku olisi kehnohkolla lajituntemuksellani kuviteltavissa vaikkapa Chopinin kirjoittamaksi. Rauhaisasti käynnistyvä pianoteos väläyttää ennen finaaliaan hieman jykevämpiäkin sävyjä.

Se myös esittelee jonkin teeman tai sävelkulun tai soinnun, ehkä sointuyhdistelmän, joka toistuu albumilla pieninä variaatioina. Tällaisia vaikutelmia saan kuunnellessani. Eli joku pätkä tuntuu tutulle, muttei oikein saa kiinni mistä. Ammattilaiset pystyisivät selittämään tarkemmin ja osoittamaan kyseisenlaiset kohdat Harakalta.

Tapa on ymmärtääkseni yleisesti käytetty klassisessa musiikissa, ainakin siellä perinteisemmällä osastolla. Nykytaiteista en tiedä.

Tapa ei ole vieras myöskään populaaripuolella, etenkään progressiivisessa rockissa. Yleensä Pohjola luokitellaankin progesiiloon. Hänen soolotuotantonsa on kuitenkin siinä määrin monimuotoista ja rikasta, että edes yhdistelmä proge+klasari ei riitä sitä kuvaamaan. Tälläkin levyllä soi lisäksi kelttiläinen kansanmusiikki ja jazz. Vähintään nuo.


Harakka Bialoipokku käytiin nauhoittamassa Tukholmassa kuten niin moni saman aikakauden klassikko (esim. Wigwamin Nuclear Nightclub). Love Recordsin yleismies, Wigwam-basistina Pekkaa seurannut Måns Groundstroem tuotti ja soittopuolesta huolehti puhaltajavoittoinen nippu huipputekijöitä:

  • Paroni Paakkunainen, baritoni- ja alttosaksofoni + huilu
  • Eero Koivistoinen, tenori-, sopraano- ja sopraninosaksofoni
  • Pekka Pöyry, altto- ja sopraanosaksofoni
  • Bertil Löfgren, trumpetti
  • Coste Apetrea, kitara
  • Tomi Parkkonen, rummut + perkussiot

Säveltäjä itse vastasi pianosta ja bassosta sekä sovituksista.

Jos kohta Harakka onkin teemallinen kokonaisuus, se ei ole sitä tarinaltaan. Totuus on, että biisinimiin upotetut ja kansilehdykässä kertomukseksi avatut harakan seikkailut eivät liity Pohjolan tuotoksiin millään tavalla. Juttu on silloisen tyttöystävän, Liisa Kuritun itsenäisesti kirjoittama ja se otettiin tässä yhdenlaiseen hyötykäyttöön.

Maestro itse myöntää yhtenäisen musiikillisen konseptin kestäneen vain vinyylin A-puolen verran, siis numerot 1 - 4. Petri Nevalaisen kirjassa Bassokenraali hän luonnehtii loppuja täytekappaleiksi. Tuo on kova lausunto, jonka osalta kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä. Apulaissheriffin arvoasteikolla B-sivulta löytyy albumin kerma. Ehkä termi täytekappale ei pitänyt sisällään väheksyntää vaan tuon irrallisuuden muusta.

Hereilläkin uni jatkuu on etenkin lopultaan silkkaa jazzia. Ja ah, kuinka hyvää jaskaa näin rock-orientoituneen kuulijan korvin. Parkkonen ja Pohjola svengaavat niin, että heikompaa hirvittää. Vaskisektio päräyttelee päälle rivakalla otteella.

Sekoilu seestyy perustuu pitkälti Coste Apetrean kitaralle. Aavistuksen tasoa laskevasti siihen on sijoitettu pitkähkö bassosoolo.

Elämä jatkuu on mielestäni yhdenlainen perusmalli Pohjolan töissä. Lyhyttä melodian pätkää soitetaan toistuvasti eri instrumentein, sitä hiukan muutellen. Biisi tuntuu pikku hiljaa kasvavan koko lähes kahdeksanminuuttisen kestonsa ajan. Lopulliseksi tuntumaksi saadaan jylhä ja roteva.


Julkaisun aikoihin Love viritteli yhteistyötä brittiläisen Virgin Recordsin kanssa. Tätä kanavaa hyödyntäen julkaistiin joitain suomalaisia älppäreitä saarivaltakunnassa, niin myös jutun kohde. Vaikeaksi koettu nimi vain muutettiin. Englanninkieliseksi otsikoksi tuli B The Magpie.

Iso menestys ulkomailla jäi saavuttamatta, mutta kuvio poiki kontaktin Mike Oldfieldiin. Tämän aloitteesta herrat vierailivat kertaalleen toistensa levyillä ja Pekka kiersi Oldfieldin yhtyeen kanssa Eurooppaa.

Bassokenraalin nauttimasta arvostuksesta kielii myös vuonna 1974 kaavailtu, mutta toteutumatta jäänyt työtarjous Frank Zappalta.

Kotimaassa Pohjola ehti olla monessa mukana. Wigwam-pesti kesti nelisen vuotta päättyäkseen juuri ennen Harakkaa. Omaa hyllyä tarkastellen mainitsen muista vain Jukka Tolosen, Jim Pembroken, Dave Lindholmin, The Groupin, Vesku Loirin, Harri Marstion ja Pedro's Heavy Gentlemenin. Nuo muodostavat vain jäävuoren huipun kaikesta.

Lämpimimmin suhtaudun kuitenkin miehen soolotuotantoon, joka sisältää helmiä vielä vuosituhannen vaihteen kahta puolen. Luulenpa palaavani näitten ääreen joskus tulevaisuudessa.

Olen muuten sitä mieltä, että Harakka Bialoipokku on aivan mahtava levy!

10 joulukuuta 2020

LEVYT - Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

Karin kolmas Kari Kolmas (1978) oli Karin ensimmäinen puhdas soolopitkä. Toki yksin tempaistuja numeroita oli saman vuoden aikana jo julkaistu kahden EP:n verran. Lisäksi edellinen LP Vedestä Nousee Kasvi (1978) oli 80-prosenttisesti mallia mies ja kitara.

Taustayhtye Ankkulin maininta albumin otsikossa johtuu... Jaa, enpäs tiedäkään mistä se johtuu.


Kari Kolmas on mitä niukimmalla genreen perehtymisellä laskettava trubaduurilevyjen eliittiin. 24 esityksen joukkoon sisältyy yllättävänkin monentyyppistä biisismiä. Yleiskuva on minimalistinen ja naivistinen, siellä täällä suorastaan absurdi. Valtavirta soljui 70-luvun lopulla jossain kaukana.

Peitsamon kitarointia olen jo ajat sitten pitänyt huomattavasti laadukkaampana kuin mitä se tekniseltä taidoltaan oppikirjamaisesti ajatellen ehkä on. Soitollaan hän ylsi mielestäni jo näin varhaisessa vaiheessa uraansa taiteellisesti varsin korkealle tasolle. Ei tosiaankaan tehnyt asioita kuten olisi "pitänyt".

Sen kaksi kertaa, kun näin pelimannin 10-luvulla elävänä, en voinut olla tykkäämättä siitä millä otteella ammattilainen työkaluaan lavalla käsitteli. Toinen keikoista oli akustinen soolo, toinen puoliksi sitä ja puoliksi sähköisen bändin kanssa taottu.

Molemmilla tyylilajeilla kävi kristallinkirkkaaksi, että kilometrejä on takana riittävästi, jotta kepakon kanssa ei tarvitse jäykistellä tai ujostella. Mitä niekka kepistään haki, sen hän myös sieltä vaivatta loihti kuultaville. Yksinkertainen, hallittu ilmaisu toimii allekirjoittaneelle aina paremmin kuin väkisin väännetty, sieluton virtuoositiluttelu.

Laulajana nuori Kari saattoi olla hauskempi kuin vanhana. Väittäisin kuitenkin, että miehen viimeaikaisimpiinkin tekemisiin on pakattu huumoria enemmän mitä keskivertoartistilla Suomessa.

Pakattu ja pakattu. Ei ole poissuljettua, ettenkö erottaisi lauluissa huumoria enemmän kuin sanoittaja koskaan on sitä niihin tunkenut. Siinä olisikin jollekin opiskelijalle työmaata etsiä kaikkien aikojen Peitsamo-lyriikoista kaikki niihin ahdettu komiikka ja lajitella se ironiaan, parodiaan ja niin edelleen. Jos useampi ihminen kävisi läpi saman harjoituksen, saataisiin taatusti monta eri tulosta. Sen verran vaikeasti tulkittavasta kirjoittajasta on kyse.

Itse on moiseen ryhdy, mutta puntaroin kolmoskiekon monimuotoisuutta muutaman näytteen valossa.

Aloitetaan instrumentaalista. Gepetto teki minut! esittelee yhden sortin kitarismia. Itse en osaa soittaa enkä soiton teoriasta tiedä hölkäsen pöläystä enempää. Veto vaikuttaa joltain harjoituskuviolta suoraan aloittelijan oppaasta. Muun sopan seassa kappale on piristävän omanlaisensa.

Toiveajattelua sijoittuu normaalisuusakselilla albumin tavanomaisimpiin. Sekä toteutukseltaan että viestiltään suht' rutiininomainen nuotiolaulu ei sisällä lainkaan outouselementtejä. Itse asiassa tämä on niin arkipäiväinen ja hyväntuulinen hölköttely, että passaisi melkein mihin tahansa tilanteeseen.

Lennonin Ringolle sepittämästä biisistä suomennettu Tiellä rakkauden käy esimerkistä, kun halutaan tarkastella Peitsamon verbaalista nokkeluutta.

Tarinan juoni kappaleessa Mekaaninen susi on todennäköisesti saanut vaikutteita Kiannon Punaisesta viivasta. Tässä voi vaikka ihmetellä tekstitystekniikkaa, jossa sävellyksen rivitys ei kohtaa lausekokonaisuuksia. Äärimmilleen vietynä rivi päättyy tavuviivaan, jolloin sanan loppu jää seuraavan rivin alkuun. Musiikillisesti liikutaan niin progehtavassa maastossa kuin näin niukalla sovituksella on mahdollista.

Koko paketin erikoisimman päästön kunnia kuuluu kaikessa kummallisuudessaan hupaisalle roiskaisulle Kirjoitan modernia runoa. Muistan miten hymy naamallani levisi kohti korvia, kun kuulin tämän ensi kertaa. Samaan tapaan se jaksaa tänäänkin virnistyttää. M.A. Nummisen taholle joko kumarrettiin tai sylkäistiin tai jotain siltä väliltä. Hankala nähdä, että runoilu olisi syntynyt vailla minkäänlaista siihen suuntaan singahtanutta ajatusta.

Että tuollaista muiden seassa. Kattaus tarjoilee ainoastaan alle 2 ½ minuutin mittaisia sävelannoksia, lyhimmillään jäädään 40 sekuntiin. Ja kuten todettu, vaihtelevaa materiaalia pukkaa.

Yllä mainittu Numminen on pitkin matkaa tehnyt kovin monenlaista, jos kohta Peitsamokin hieman suppeammassa mitassa. Jollain lailla näen yhtäläisyyttä herrojen tavassa käyttää kieltä ja yleisemminkin. Nuoremmassa polvessa havaitsen samaa ainakin Sepi Kumpulaisessa ja Tommi Liimatassa.


Vuonna 1993 julkaistun CD-painoksen hännille liitettiin edeltävän EP:n Puinen Levy häröilyt. Alkuperäisversion etukannen täyttänyt naamakuva supistettiin postimerkiksi, jolloin pahvin julkisivu sai täysin uuden ilmeen.

Apulaissheriffin maailmassa Kari Kolmas seisoo tällä hetkellä voittajien pallilla, kun mietitään muusikon akustisia soololevyjä viime vuosituhannen puolelta. Seuraava merkittävä askel oli mainio Gulliverin Retket (1981), jolla akkari oli vaihtunut sähkövehkeeseen. Siitä menikin enää muutama vuosi Kari Peitsamon Skootterin syntyyn.

Voi kalskahtaa melko mahtipontiselta näin vähäeleisen teoksen tapauksessa; silti luonnehdin, että Kari Kolmas on aivan mahtava levy!

08 joulukuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Doctor's Order: Rehearsals Are For Sissies! Live! Feat. Juha Takanen On Drums!

On se semmoista tämä musiikin harrastelu, kun koluttavaa on roimasti jo ennestään tutuissakin tekijöissä. Sitä on niin paljon, ettei aina tahdo ehtiä ajoissa kyytiin uusien tuttavuuksien kanssa. Kuten vaikka vuonna 1998 perustettu, nyttemmin telakalle ajettu Doctor's Order.

Reippaasti toistakymmentä vuotta olen bändistä ollut tietoinen ja sen saman toistakymmentä vuotta on ollut tarkoitus levyjään ostaa. Jotenkin vaan jäänyt.

Vaadittiin houkutteleva Facebook-mainos ja tieto pienestä painoksesta ennen kuin viimein hyppäsin kelkkaan. Tämän jälkeen on turha kenenkään väittää, ettei sosiaalisesta mediasta ole mitään hyötyä.

Vain 75 kappaletta prässätyn CD:n otsikko kuuluu sangen ytimekkäästi Rehearsals Are For Sissies! Live! Feat. Juha Takanen On Drums! (2020). Siis suomeksi sanottuna: lahajattomat reenaa, Jassi takoo.


Vuonna 2007 Takanen tuurasi orkesterin rumpalia joillain keikoilla. Levyn myyntipuheen mukaan harjoituksia ei pidetty, vaan varapatteristin kanssa hypättiin suoraan lauteille. Sikäli hän ei hommaan aivan pystymetsästä tullut, että oli jo aiemmin omalla Äänistudiollaan hoidellut tekniikkapuolta kaikilla Doctor's Orderin studiokiekoilla.

Takasen CV oli kunnossa jo ennen tuota 13 vuoden takaista komennusta. Hänen kapulakielestään olemme saaneet nauttia mm. Agentsin ja Köyhien Ystävien riveissä, joista kertoviin Apulaissheriffin vanhoihin juttuihin tuossa pari linkkiä.

Vaan olipas jätkillä räväkkä setti Vammalassa.

Mitä on Rock-n-roll tänään, pähkäili J.Karjalainen albumillaan Yö Kun Saapuu Helsinkiin (1982). Ehdotti, josko opettaja koulussa tuntuu pätevältä tyypiltä, niin häneltä voisi kysyä. Jatkoi, että tuskin ope tietää, joten täytyy ihan itse selvittää.

Mikäli tuo asia ei lukijalle ole tähän mennessä valjennut, on Rehearsal For Sissies! oiva tapa hankkia puuttuva tieto. 40 minuuttia rytinää pyttyyn ja tiedät mistä on kyse. Tätä on rock and roll. Eilen, tänään ja huomenna.

Merkittävästi uutta ei luoda, vaan suksitaan perinteisellä tyylillä reittiä, jonka pohjat on ajat sitten tampattu tiiviiksi. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun latua ovat olleet höyläämässä Chuck Berry, Jerry Lee Lewis, Johnny Winter, ZZ Top, Dr. Feelgood ja tuhannet tuhannet muut.

Teppo Nättilä bassossa tekee sen mitä tarvitsee eli omien sanojensa mukaan vähintäänkin boogieteorian alkeet ovat hallussa. Vokalistina Teddy Bear alias Kantritohtori on omaa luokkaansa. Viereisillä pulpeteilla ei istu Tapani Kansaa, ei Martti Talvelaa. Se kun on rokkiluokka.

Kitaristi Arto Hämäläinen on täysin uusi tuttavuus allekirjoittaneelle, ja mieluisa tämän näytemateriaalin perusteella. CD:llä kuullaan hänen siteeraavan suoraan ainakin Wilko Johnsonia, Albert Järvistä ja Danny Cedronea. Viime mainitun nimi piti ihan kaivaa esiin. Kyseessähän on Rock around the clockin soolon Bill Haleyn taustalle heittänyt kepittäjä.

Ja rummuista ei tosiaankaan jää meiningin sujuvuus kiinni.

Tämän hetken saldon mukaan pätevää rock and rollin peruskurssia näkyy olevan vielä parikymmentä kappaletta varastossa. Jos kiinnostaa, kannattaa käydä yhtyeen FB-sivuilla.

06 joulukuuta 2020

SOITTOLISTAT - Itsenäisyyspäivän matkakonsertti

Mitä perutuista Linnan juhlista, kun voi sen tilalla reissata musiikin avulla siksakaten läpi Suomen, Lapin tuntureilta Helsinkiin. Matka taittuu noin kolmessa vartissa, mikä tarkoittaa huomattavaa ajan säästöä verrattuna perinteiseen itsenäisyyspäiväohjelmaan.


Ennen kyytiin hyppäämistä muutama varoituksen sana. Lukemalla nämä sitoudut olemaan valittamatta mahdollisista taiteellisista pettymyksistä, joita kotimaan kiertue saattaa jotain muuta odottavalle tarjota.

  • Apulaissheriffin normilinjaan nähden retki on iskelmällisempi
  • Alueellinen epätasapaino on silmiinpistävää
  • Tikanmäkipitoisuus kohoaa hälyttäviin lukemiin

Ja nyt, jos yllä listatut ominaisuudet eivät haittaa, omalla vastuulla ja Spotify-tunnusten kera: Itsenäisyyspäivän matkakonsertti.

04 joulukuuta 2020

LEVYT - ZZ Top: Eliminator

ZZ Topin pysyväksi jäänyt koostumus (33 1/3 % Billy Gibbonsia, Dusty Hilliä ja Frank Beardia kutakin) syntyi meikäläisen ollessa vasta tutti-ikäinen. Samat jepet suunnittelevat kuudettatoista (16.) pitkäsoittoaan nyt, kun vyötärönympärykseni hakkaa rinnanympäryksen yhtä helposti kuin Nykäsen Matti kaikki muut Calgaryssä.

Puolimatkassa, Apulaissheriffin rippikoulurupeaman kieppeillä herroilta paukahti varsinainen pommi. ZZ Topin suosion maan kiertoradalle, ellei etemmäskin singauttanut LP oli nimeltään Eliminator (1983).


Joulukuussa 2020 tarkasteltuna Eliminator on määrällisesti tasan puolessa välissä uraa mitä studioalbumeihin tulee. Seitsemän ennen sitä ja seitsemän sen jälkeen. Toistaiseksi.

Joku voisi sanoa, että vain etummainen seitsikko oli kunnollista Toppia, rehevää etelän blues rockia ja texas boogieta. Joku saattaisi rajoittaa hyväksyttävyyden vieläkin tiukemmin bändin alkutaipaleelle.

Sama puristisen tiukasti musiikkiin suhtautuja luultavasti hymähtelisi Eliminatorille ja pääsääntöisesti väheksyisi kaikkea sen jälkeen tullutta. Antaen ehkä hieman siimaa muutamalle poikkeukselle.

Tiukkapipo ei totta puhuen ole aivan väärässä tuomioissaan, mutta skaalalla hyvä-huono ei tietenkään mennä noin suoraviivaisesti. Moista asteikkoa kun ei objektiivisesti katsoen ole olemassakaan. Mielipiteitten tasolla sellainen löytyy ja se on jokaisella omansa.

Oma mieltymykseni myötäilee yllä esitettyä suurin piirtein. Tältä istumalta voisin nimetä seitsemän ensimmäisen LP:n joukosta kaksi ja puoli aivan mahtavaa, seitsemästä myöhäisemmästä nolla.

On siinä hilkulla saako levy numero 8 kunniamaininnan vai ei.

Siihen liittyy kokemuksissani kohtalaisen roima annos nostalgiaa. Hataraan muistiini nojaten väitän sen olleen kymmenen ensimmäisen ostamani valmiiksi äänitetyn kasetin joukossa. Sillä on lähinnä loistavia ja erittäin hyviä biisejä. Joukkoon mahtuu kuitenkin jokunen rajatapaus.

Kasetin/vinyylin A-sivu kestää tänä päivänäkin vertailun melkein mihin tahansa. Kappaleet ovat järjestyksessä mainio perusjynkkä, nopeampi ja mainiompi perusjynkkä, toinen mainio perusjynkkä, hitaahko blues sekä nopeampi ja mainioudesssaan liki kakkosen veroinen perusjynkkä. Jynkkäprosentiksi saadaan mojovat 80.

Parhautta edustaa tässä kohtaa universumin vetävimpiin lukeutuvaan kitarariffiin pohjaava Got me under pressure. Lajissaan täydellistä paiskontaa, ja kun laji on itsessään ässätasoa, on tämä taideteoskin automaattisesti maailman kovimpia.

Tähdennettäköön vielä, että itse Buddy Guy on tehnyt version tuosta hitaahkosta bluesista I need you tonight


Siirrymme B-puolelle, jossa kuullaan 80-lukuinen syntikkarokki, outoudessaan muikea bassonpätkytyshumppa, keskitempoinen syntikkapluusi, syntikoin maustettu perusjynkkä, mainio perusjynkkä sekä kaikista nopein mainio perusjynkkä. Vain 50-prosenttisesti jynkkää.

Syntetisaattorin mainitseminen tai mainitsematta jättäminen ei takaa aukotonta instrumentin tunnistusta allekirjoittaneelta. Tuossahan vain luettelin genret kuten ne kuulen (ja kuten genrestandardivirasto voisi ne määritellä).

Digitaalisen sähkökosketinsoittimen läsnäolo ei myöskään oletusarvoisesti heikkouta mitään. Ei edes tällaisen alun perin sangen orgaaniseen ja juurevaan menoon vihkiytyneen ryhmän tapauksessa. Siltikin Legs ja TV dinners ovat ne kiusalliset rajatapaukset.

Kauneusvirheistä huolimatta ei snorkkelin yläpää hörppää liikaa vettä ja kokonaisuus säilyy kunniamaininnan arvoisena.

Eliminator on aivan mahtava levy!

03 joulukuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Return To Greendale

"72 tietuetta" sanoo Apulaissheriffin levyluettelo, jos sieltä suodattaa esiin Neil Youngin tekoset. Vielä jää 18, kun filtterin tiukentaa pelkkiin liveäänitteisiin. Näistä 11 kuuluu sarjaan Neil Young Archives Performance Series (NYAPS).

NYA on luultavasti maailman kunnianhimoisin projekti lajissaan. Epävirallinen urheilulaji, johon viittaan, on pitkään toimineen artistin pöytälaatikkomateriaalin saattaminen harrastajien kuunneltavaksi. Vanhoista konserttitallenteista koostuva NYAPS on vain osa sitä, joskin varsin paljon albumeita iloksemme tuottanut osa.

Sarjan viimeisin julkaisu on jo legendaariseksi luokiteltavan Crazy Horsen kanssa pakerrettu Return To Greendale (2020).


Elokuussa 2003 näki päivänvalon hieno Greendale. 10 laulullaan yhtenäisen kertomuksen muodostava, rock-oopperaksikin luonnehdittu teos ei ole kohonnut Youngin arvostetuimpien joukkoon.

Esimerkiksi Facebookin suomalaisessa NY-ryhmässä järjestettiin syksyllä äänestys äijän parhaista ja huonoimmista levyistä, mukana 71 ehdokasta. Parhaitten listalla Greendale päätyi jaetulle sijalle 24. Omilla mittareillani arvioiden se on selkeästi korkeammalla, sijoitusten 12-15 hujakoilla. Huonoimpien äänestyksessä FB-ryhmä rankkasi sen peräti niin alas kuin sijalle 17.

Greendalesta tuli aikanaan parikin toisistaan poikkeavan DVD:n sisältänyttä painosta. Tämän perusteella uskaltaudun arvelemaan sen olevan Neilille keskimääräistä tärkeämpi työ. Samaa puoltaa se, että nyt 17 vuotta myöhemmin ilmestyy taltiointi 4.9.2003 Toronton keikalta, siis Youngin synnyinseudulta.

Biisilista on teoksen luonteen mukaisesti yksi yhteen alkuperäisen kanssa. Lavalla kokonaisuudelle kertyi minuutteja sen verran enemmän, että se piti ahtaa tupla-CD:lle. Olen havainnut joittenkin studiolevyyn nihkeähkösti suhtautuneitten pitävän tätä uutuutta parempana. Eikä se huono olekaan. Oma vaakani taitaa silti hienoisesti kallistua vuoden 2003 version suuntaan.

Tarina sivuuttaen kappaleista löytyy tavanomaista Crazy Horse -meininkiä, pari balladia ja vähintään kaksi ilahduttavan bluesahtavaa numeroa.

Eniten bluesiin rähmällään on rouhea Double E, joka on valopilkku paitsi tässä seurassa, niin myös koko Youngin tuotannossa. Ralph Molina, Billy Talbot ja maestro tinttaavat sille rummuin, bassoin ja kitaroitse jämäkän taustan. Jännällä tavalla kiintoisa laulumelodia pitää liekkiä yllä.

Frank Sampedrolle on kansissa merkitty työvälineeksi vain sähköpiano. Studio-Greendalella hän ei ollut soittanut lainkaan, mutta osallistui kiertueelle. Pääjehu hoiteli näin ollen kitaristin tontin yksin.

Return To Greendale napsahtaa 18 liveniilon joukossa mielestäni parhaaseen kolmannekseen.


30 marraskuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Maustetytöt: Eivät Enkelitkään Ilman Siipiä Lennä

Ensimmäisenä julkivuotenaan ryminällä kansan tietoisuuteen ja korkeisiin myyntilukuihin kaasutelleilla Maustetytöillä on kliseen mukaan ollut kova paikka toisen levynsä kanssa. Ehkä, ehkä ei. Jätän tähän ja siirryn henkilökohtaisuuksiin.

Ensimmäisellä albumillaan ryminällä Apulaissheriffin tietoisuuteen ja vuoden 2019 parhaitten julkaisujen joukossa piikkipaikalle kaasutelleilla Maustetytöillä on ollut kova paikka vakuuttaa minut myös toisella levyllään. Tai sitten ei.

Kaikki Tiet Vievät Peltolaan iski kertalaakista kuin olisi pesäpallomailalla mojautettu otsaan. Se veti saman tien jalat alta ja on yhä kova. Seuraaja ei ole yhtä kova, mutta hyvä kuitenkin. Hyväksyntääni se luikerteli vasta muutaman kuuntelun voimin.

Tulee mieleen muutama skenaario siitä miten asiat olisivat voineet mennä.

1) Jos ykkönen olisikin aikanaan jäänyt tyystin huomaamatta, en todennäköisesti olisi kakkosesta ennakkonäytteiden perusteella juurikaan innostunut. Tyylilajin kanssa liikutaan kuitenkin oman musiikkimakuni rajoilla.

2) Jos olisin ykkösen toteutuneen tyrmäävyyden jälkeen odottanut kakkosen noukkivan kuunkin taivaalta, olisin saattanut pettyä. 10-vuotiaalta Taliskerilta on turha odottaa sykähdyttäviä elämyksiä 30-vuotiaan perään maisteltuna.

3) Jos olisin ykkösen tajunnan räjäytyksen jatkoksi lähtenyt kuuntelemaan kakkosta realistisen kriittisesti, mutta avoimin silmin, olisin varmaankin voinut ottaa sen vastaan omana itsenään. Väistämättä vähän vertaillen, luonnollisesti.

Vaihtoehdoista viimeisen mukaan mentiin. Eivät Enkelitkään Ilman Siipiä Lennä (2020) saisi tässä vaiheessa minulta 4/5. Tämän kerroin, jottei kukaan erehtyisi tulkitsemaan jutun sävyä moittivaksi.

Joel Slotten näyttävän maalauksen ansiosta teoksen julkisivu erottuu komeasti massasta. Että jos ei tällä kertaa vuoden levyä, niin ehkä kansi kuitenkin.


En malttanut olla sijoittamatta ylle kolmea jossittelua, koska niitä on sisällysluettelossakin kolme. Nimittäin upea Jos jäisin Onnibussin alle, lähes vuosi sitten singlenä ulos pukattu Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään sekä Jos vain pääsisin pääsi sisälle.

Viime mainitun otsikko on yksi osoitus Karjalaisten sanoituskynän terävyyden säilymisestä. Esikoisen tapaan oivaltavia viittauksia vanhoihin tuttuihin riimeihin paljastuu taas sieltä täältä.

Tekstit ovat edelleen ajatuksia herättävän tuskaisia. Positiivisuus ei niissä loista läsnäolollaan. Mielenterveysasiat vaikuttavat nytkin olevan tapetilla. Mukaan on uutena ujutettu runsaasti kuolemaan ja peräti itsemurhaan liittyvää sanailua. Tee se itse on poikkeuksellisen rankka kielikuva vakavasta aiheesta.

Ne tulivat isäni maalle käsittelee luonnonsuojelua ollen metsän puolella.

ne tulivat mun isäni maalle
ja veivät lapsuuteni rekoissa
sellutehtaalle
...
näkivät vain rahaa

Noinkin, mutta eivät ne tule kenenkään maalle ilman maanomistajan tahtoa. Kuka ties kritiikin kohde onkin niitten lisäksi myös isä?

Musiikillisesti olen huomaavinani hienovaraista lipumista enemmän discomaiseen ilmaisuun. Kerran pari pitkin matkaa saan mielikuvan köyhän naisen Pet Shop Boysista, mikä toimii sinällään ongelmitta.

Viitaten ensimmäiseen jossitteluvaihtoehtooni, onneksi löysin Maustetyttöjen debyytin viime talvena. Sen vanavedessä ei tämä hieno äänite päässyt jäämään huomiotta. Minkä vuoksi sitten Anna ja Kaisa Karjalaisen muodostaman duon ensimmäinen pitkäsoitto osui täällä maaliinsa selvästi toista paremmin? Kertokoon joku, jos luulee tietävänsä.

Minulla ei ole aavistustakaan.

26 marraskuuta 2020

KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II

Toinen osa kattaen tuotannon välillä Kuusessa Ollaan (1980) - Taivaan Kappaleita (1991) on ilmestynyt. Albumeista jälkimmäisen tiimoilta herrat jutustelivat Juice 40 -sarjan ulkopuolella; sen jälkeen. Muuten teospari perustuu kyseiseen radio-ohjelmaryppääseen.


Ykkösosaa penkoneessa jutussani arvuuttelin, josko päähenkilö olisi joskus tullut puhuneeksi palturia, lasketellut luikuria. Tätä vasten oli hauska nyt törmätä seuraavaan kommenttiin:

Kyllähän mä nyt oon valehdellut ummet ja lammet [näiden haastatteluiden aikana]. Mä uskon siihen [kertomaani] alusta pitäen, koska mä tiedän, että se on keksitty vastaus. Se on kyllä paras vastaus.

Huomatkaa myös peittelemätön itsensä kehuminen, joka ei ollut Juicelle epätyypillistä.

Toinen sitaatti esitelköön Leskisen vänkäystaipumusta, jota myös puntaroin aiemmin. Sitä, ettei myönnä. Osoittaa olevansa eri mieltä, vaikka on samaa mieltä.

Ei [Grand Slam] ollu muutaki ku rockbändi. Se oli rockbändi. Rockbändiin kuuluu se, et siel on jotaki muutaki.

Tunnustan, että näin lukijana on toisinaan terveellistä nähdä omia heikkouksiaan muissa.

Tämä oli siis Harri Tuomisen ja Waldemar Walleniuksen haastatteluista koostettu,  Kaj Lipposen toimittama Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II (Into, 2020). Kirja ei siitä kirjoittamalla parane.

Ei tosin lukemallakaan, mutta se sentään kannattaa.

19 marraskuuta 2020

UUTUUSLEVYT: Vanhaa Roinaa: Kiivasta Elämää

Rupesin miettimään onko kiiva sana. Periaatteessa se voisi olla, mutta ei ole.

Yllä kerrottu ajatuksen juoksu kumpusi levyn nimestä Kiivasta Elämää (2020). Vastuun tällaisesta mainiosta pläjäyksestä kantaa harrasteorkesteri Vanhaa Roinaa.

Uskallan kutsua bändiä jäsentensä harrastukseksi ihan tosiseikkoihin vedoten. Seitsemän vuotta on oltu kimpassa ja nyt saatiin vasta toinen albumi. Tuo yksin ei vielä todistaisi mitään, mutta noin kahden keikan vuositahdilla ei voi aivan täyspäiväisestä hommasta puhua. Lisäksi nokkamies Matti Tuononen tienaa elantonsa kaupunginjohtajan pallilla.

Totta vie, Tuonosen työnantaja on Äänekosken kaupunki. Vanhaa Roinaassa (Vanhassa Roinassa?) hän laulaa, kitaroi ja suurimmalta osin kirjoittaa biisit. Kiivasta Elämäässä (Kiivaassa Elämässä?) yhtä vaille kaikki sävellykset ovat hänen käsialaansa, teksteistä jokainen.

Kun tuollaisen partitiivinimen taivuttaminen tuntuu niin hankalalta, pitäydyn jatkossa termissä ÄÄ. Lempinimelle haen katetta sillä, että Äänenkosken rinnalla koko muu revohka tulee Ähtäristä. Nämä muut ovat Taisto Viikeri (kitara, koskettimet, taustalaulu), Esa Haapajoki (kitara), Risto Keteli (basso) ja Antti Niemi (rummut).


Kaksi ensimmäistä kappaletta palauttivat mieleeni Haukiputaalla parikymmentä vuotta takaperin vaikuttaneen Noppasoppa-orkesterin. Bluesiin nojaavaa hyvää jyystöä. Näistä toinen, Kaikki työ ja vaiva on Haapajoen sävellys.

Noppasoppa sai aikoinaan kiinnostukseni heräämään live-esityksillään ja sillä, että muistutti hiukan varhaista Kolmatta Naista. Myös ÄÄ:n Aina paremmaks olisi pulmitta kuviteltavissa alavutelaisten ykköslevylle. Kuten muutama muukin biisi.

Kuulijana on mahdoton tietää minkä verran havaitsemansa yhtäläisyydet muuhun musiikkikenttään ovat siellä tekijöiden tieten. Yhtä kaikki, sellaisia vaan hoksailee tahtoen tai tahtomattaan. Niin myös ÄÄ:n tapauksessa.

Esimerkiksi Valheet esittelee Mark Knopfleriin vivahtavaa kuusikielisen käsittelyä ja voisipa melodiakin olla samasta osoitteesta.

Southern-annoksella maustettuna rokkina riuhtaistu Ei niin korkeaa vuorta sisältää soolon, joka voisi olla lähtöisin Slashin näpeistä. Tuononen näyttää alussa miten käy banjon soitto.

Soolo komeassa bluesissa Sodan jälkeen puolestaan on mahtipontisuudessaan lähellä Brian Mayn dramaattisimpia Queen-kepityksiä. Ylipäätään kitara soi tässä numerossa korkealta ja koskettavasti.

Vapaa pudotus nousee kokonaisuudesta esiin jo ensimmäisellä kerralla. En ole koskaan Uriah Heepissäni päässyt alkeita pitemmälle, eikä Deep Purplenikaan yllä kuin suppean kurssin oppimäärään. Tohdin silti arvata tämän jykevän jytänderin juurien olevan syvällä Heepissä ja Purplessa. Kertakaikkisen tanakkaa ja upeasoundista vääntöä.

Josta pääsenkin teknisen toteutuksen huomattavaan tasokkuuteen. Eipä heti uskoisi, että Kiivasta Elämää on äänitetty ja miksattu kotona ja treenikämpillä Ähtärissä. Pääsyylliseksi kansipahvi nimeää Viikerin. Vakuuttavaa.

Suosittelen ketä tahansa tarkistamaan mistä ÄÄ:ssä on kysymys. Musiikin himoharrastajille suositus on erityisen vahva. Jos maku vielä sattuu olemaan kallellaan juurevan, blues-pohjaisen remellyksen suuntaan, ei enää voi puhua suosituksesta. Siinä tapauksessa Apulaissheriffi määrää.

No en tietenkään määrää, mutta.

18 marraskuuta 2020

LEVYT - Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa

Käytetäänpä tovi sinällään tyhjänpäiväiseen kategorisointileikkiin. Jos unohdetaan valtaosa musiikinlajeista ja katsotaan yhdellä tapaa hyvin kapeaan, jää jäljelle rock ja pop. Sijoitun tällä keinotekoisella akselilla kuunteloissani selkeästi rokkilaidalle.

Kuka tahansa hiemankaan asiaa harrastanut tunnistaa vaivatta janan ääripäät, mutta keskikentälle jäävä harmaa alue menee enempi mielipidekysymykseksi. Kaikkea kun ei pysty yksiselitteisesti asettamaan asteikolla oikealle kohdalle.

Sitten puhutaan vielä pop rockista omana lajinaan. Löydän kyllä tuollaiseenkin genreen luettavaa huttua hyllystäni, joskin suhteellisen vähän.

Jonna Tervomaa (1998) istuu ajatuksissani aika tukevasti pop rock -laarissa. Kyseessä on pitkän linjan taiteilijan ensimmäinen tai neljäs albumi riippuen siitä, haluaako ottaa huomioon 80-luvun lapsitähtiajan. En nyt ota.


Artistin myöhempään tuotantoon verrattuna esikoinen on eniten rock, häviävän hetken verran jossain kohtaa peräti hard sellainen, siellä täällä alalahkoa grunge. Välillä tuntuu lähes soulilta. Luokiteltakoon tämä miksi vaan, niin niin hyvää tavaraa on koko tusina, että ansaitsee tulla kehutuksi.

Puolimatkan krouviin saakka painellaan pääosin - sanoisinko? sanon - keskitempoisesti. Julma maa hidastelee numero vitosena tuoden tähän vaihtelua. Eipä sillä, ei alkupuoliskolla muutenkaan tasapaksuuteen sorruta.

Aina tietenkin löytyy niitä, joitten mielestä kappaleet muistuttavat liikaa toisiaan. Väittäisin sellaista tuomiota tässäkin tapauksessa todennäköisemmin kuulijan laiskuudeksi kuin totuudeksi.

Biisien toteutuksen lisäksi myös sanoitukset elävöittävät kuvaa. Tervomaan tekstit ovat kauttaaltaan hienoja. Niitä ei ole pilattu leväperäisillä ja helpoilla ratkaisuilla. Kaikesta huomaa, että riveihin on pistetty enemmän ajatusta ja sydäntä kuin pop-maailmassa keskimäärin. Takana olleeseen kokemukseen nähden tuo on arvostettavaa. Ei ollut hän kynän kanssa Keskeneräinen.

Apuja tuli kolmasosaan lauluista, Tuure Kilpeläiseltä (3 kpl) ja Lasse Kurjelta (1). En osaa sanoa kuinka paljon.

Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi Tarkkailen sua, jossa kertoja hairahtuu turhan kiinteään naapuriseurantaan. Tälle oli keksitty joku vierasperäinen nykytermi, jota en tähän hätään onneksi muista.

sun riisilampun valo loistaa
oot hereillä taas
odotan ja zoomaan tuttuun paikkaan
sä tuut ikkunaan
sä käännät kohti sun pään
muttet minua nää

Saman tarinan jatkosta kävisi Palvomaan sua, jonka minä on mennyt ihailussaan ehkä jo liian pitkälle.

mullon laatikossa susta
polaroid-kuvia
ne on ainoat ikonit
joista saan huvia
ei mikään saanut mua
polvistumaan
eikä mikään saanut mua
kumartamaan
siksi päätin ryhtyä
palvomaan sua

Olisi hauskaa, mutta luultavasti väärin ajatella, että menussa noitten väliin jäävä Likainen mies päättäisi kertomuksen. Tarkkailun ja palvonnan kohde asuisi samassa huushollissa ja totuus olisi valjennut.

tää pää ei ees yritä ymmärtää
mikä sinussa mättää
tää pää sinut ulos ja pois heittää
sulle ovea näyttää
tää pää ei ees yritä ymmärtää
sinut muistista hävittää

Musiikkiin palatakseni, loppupuolisko pitää sisällään hyvinkin monenlaista tavaraa.

Jo esiin nostamani Likainen mies ja Palvomaan sua ovat ne kaksi, jotka tuossa järjestyksessä kilauttivat päässäni soul- ja hevikelloja. En sijoittaisi kumpaakaan kokonaisuutena mainittuihin lokeroihin, kunhan sain etäisiä vaikutelmia.

Stop hyppelehtii iloisena vauhditteluna Housemartinsin tyyliin. Varmuudella en muista, mutta tämä saattoi olla jonkun TV- tai radio-ohjelman tunnarina tai mainoksessa tai jossain muussa normaalista poikkeavassa yhteydessä soitettu. Miten mä voin tietää, johdanko nyt hatarine mielikuvineni harhaan?

Levyn varsinaisena hötkötysrallina toimii mainio Väärällä jalalla. Sen jälkeen ilmapiiri muuttuu radikaalisti ja pari viimeistä viedään hitaan hämyisissä merkeissä.

En sinulta rauhaa saa johdattaa mojovine kaiutuksineen ajatuksia Twin Peaksiin. Tervomaan debyytin hännillä Etsii on riisutun kaunis, unenomainen tunnelmointi.


Tärkeimpänä aisaparina esikoista koosti Jussi Jaakonaho, josta tuli luottokumppani vuosiksi eteen päin. Jaakonaho tuotti ja sovitti, oli vielä säveltämässä yhtä biisiä. Kaiken päälle hän soitti kitaroita ja pianoa sekä aikaansai orgaanisia ja ohjelmoituja lyömäsoitinääniä.

Varsinaisina säveltäjinä esitettävää kirjoittivat Kilpeläinen (4 kpl), Kurki (4), Mikki Kauste (2), Tommi Lattunen (1) ja Markus Nordenstreng (1). Kukaan näistä ei ole muilla tekemisillään juuri tullut ilahduttaneeksi Apulaissheriffin maulla varustettua kuluttajaa. Silti parivaljakko Jonna + Jussi teki muutaman muun avustuksella hienoa jälkeä heidän nuoteistaan.

Minulle tämä on monien joukossa yksi osoitus siitä, että musiikissa sävellys on sittenkin aika pieni osa lopullista teosta. Sovitus, soitto, tuotanto ja jopa miksaus vaikuttavat lopputulemaan sen verran isosti. Unohtamatta vokalistin ääntä ja tulkintaa.

Jonna Tervomaa on hyvä tulkitsija ja Jonna Tervomaa on aivan mahtava levy!