30 syyskuuta 2019

WANHA SUOMI-PROGE #3 - Hamlet: Linnanherra

Olisitko valmis maksamaan otsikon levyn alkuperäisestä vinyyliversiosta 999 euroa ja 80 senttiä? Sellainen on päivän pyynti Discogs-sivustolla ja kohteena siis Hamletin Linnanherra (1977).

LP:tä on liikkeellä koko lailla pieni määrä, koska julkaisija Fonovox päätyi vetämään sen pois markkinoilta heti kohta markkinoille saattamisen jälkeen. Ratkaisuun johtivat jonkinlaiset erimielisyydet levy-yhtiön ja bändin välillä. Kaiketi riidan siemen tuli kylvettyä jo silloin, kun yhtiö "ehdotti" nimenvaihdosta Survivalista Hamletiksi ja sai tahtonsa läpi. Arvailla voi tuliko idea tämän päivän silmin rahtusen koomiseen kansikuvapukeutumiseenkin ylhäältä käsin.


Kaamoksen ja Scapa Flown albumien lailla (ks. Apulaissheriffin progesarjan aiemmat jaksot) myös Linnanherrasta saatiin Rocket Recordsin ansiosta CD-painos kuluvalla vuosikymmenellä. Hukkuneitten master-nauhojen takia päädyttiin tarkoitukseen hyödyntämään hyväkuntoista vinyyliä. Hifille harjaantumaton korvani ei kummajaisuutta noteeraa.

Musiikki on heavy-vivahteista progea ja puoltaa siten eräänlaisena kuriositeettina paikkaansa sarjassamme. Usean raidan kohdalla tulee väliin vahvemmin, toisinaan etäisemmin mieleen Black Sabbath. Jotain sinne päin kallellaan löytyy biisien rakenteissa sekä kitara- ja rumpusoundeissa, mielestäni. Oman mielipiteensä voi kukin muodostaa vaikkapa tarkistamalla omaperäisellä sanoituksellaan hyväntuulisia virnistyksiä kirvoittavan Korpireiska-rallin.

Reiska lähtee pankkia ryöstämään
suuret rahat sil on mielessään
pankin oven avaa innoissaan
kassaneiti valkeeksi valahtaa

Kaikkinensa levy on ihan hyvää keskitasoa, sellaista 3/5-osastoa, jolle on sijansa itseään parempienkin joukossa. Noustakseen korkeammalle tasolle kappaleisiin olisi ollut syytä lisätä aavistuksen enempi vaihtelua, kun ei juuri tämän äänitteen kaltainen tyylien yhdistely ja toteutus jaksanut minua lujemmin hetkauttaa. Suurin osa (etenkin nykyisin tehtävästä) musiikista on kuitenkin niin paljon vaivalloisempaa kuunneltavaa, että pakkasen puolelle ei sentään vajota. CD:n asema ei ole vaarannettuna levyhyllyni lähitulevaisuuden harvennustalkoissa.

Hamlet oli Linnanherralla pitkälti Nykterin veljesten yhtye:

  • Jouko Nykter, laulu
  • Hannu Nykter, kitara + laulu
  • Jouni Limingoja, basso + laulu
  • Harri Kannela, kitara
  • Kalle Kähkönen, rummut
  • Markku Suominen (vierailija), syntetisaattori
  • Juki Halttunen (vierailija), akustinen kitara

Niin kävikin, että bändin hajottua Nykterit yhdessä Kähkösen kanssa perustivat 50-lukua keskimääräistä tyylikkäämmin vetäneen Jam Rock Bandin.

Pekka Streng muuten antoi tekstitysapua lauluun Nuorena pakoon. Muuten tekijän krediitit menevät eri variaatioina Nykter-Nykter-Limingoja-piikkiin, Kannelan osallistuessa yhteen sävellykseen.

25 syyskuuta 2019

WANHA SUOMI-PROGE #2 - Scapa Flow: Uuteen Aikaan

Highland Park on kaikista kymmenistä skottiviskitislaamoista pohjoisin. Vain vajaan kilometrin etelämpänä sijaitsee Scapa, joka on rakennettu suojaisen Scapa Flown rannalle. Arvattavasti nyt tarkasteltava yhtye ei silti ole nimeään tätä kautta keksinyt. Todennäköisemmin tuo vesialue oli reilut 40 vuotta sitten Suomessa tunnetumpi entisenä brittien laivastotukikohdan sijoituspaikkana.

Apulaissheriffin kotimaista progea läpikäyvän sarjan kakkososassa on syynissä tekijänsä ainoa tuotos Uuteen Aikaan (1980).



Juha Rantala kuvailee CD-painoksen kansivihkosessa Scapa Flown kulkeneen "folkin ja progressiivisen rockin polkuja", mikä tulkintana ei yskähtele. Verrattuna sarjan avauksessa esiteltyyn Kaamokseen, ei vieläkään sukelleta kovin syvälle tyylilajin syövereihin. Meininki on - jos mahdollista - sitäkin kevyempää. Eli ei siinä siivet käryä, jos tämän pariin uskaltautuu.

Uuteen Aikaan tehtiin kokoonpanossa:

  • Ismo Järvinen, laulu + huilu + saksofoni
  • Pia-Maria Noponen, laulu + huilu + polymoog + flyygeli
  • Eero-Pekka Kolehmainen, kaiken maailman koskettimet
  • Timo Seppänen, kitarat
  • Asko Ahonen, bassot
  • Leevi Leppänen, rummut ja muut lyömäsoittimet

Siis huomatkaa: kaksi laulavaa huilistia. Tykkään siitä miten soitin istuu kokonaisuuteen ja värittää biisejä. Järvinen ja Noponen selvästikin tuntuvat hallitsevan instrumenttinsa. Poikittaisen pillin tunnetuimmalla edustajalla rock-piireissä, Jethro Tullin Ian Andersonilla huiluaminen vaikuttaa joskus hieman itsetarkoitukselliselta. Kaikki kunnia hänelle siitä huolimatta.

Piipareitten lisäksi voi kyllä huoletta kehua koko orkesteria. Hunajana teessä koko lätty on erinomaisesti sovitettu ja tuotettu.

Pitää vielä aivan erityisesti nostaa esille Timo Seppäsen kitarointi. Mies todistaa taitavansa monenlaista soittotyyliä ja voi pitää vääryytenä, että hän on jäänyt aika täydellisesti pimentoon suuremman yleisön keskuudessa. Myöhempien aikojen ansioluettelosta löytyy jazzia Antti Sarpila Swing Bandin riveissä sekä studiotyötä ainakin Mari Rantasilan ja Kojon taustalla. 

Valmiina heräämään käynnistyy Noposen verkkaisella laululla. Melko pian koko ryhmä alkaa rumpujen johdolla kerkeämmän kuljetuksen. Kitarasoolo loistaa sävykkään huilun säestyksellä. Kuoro kajauttaa ja urut raikaa. Kuten usein kunnianhimoisemman musiikin kohdalla, saattaa kappaleen avautuminen vaatia useita kuuntelukertoja. Tämä pätee koko levyyn.

Ukkosen jyrähdyksistä huolimatta Salaisuuksien satiiniverhot on maltillisempaa menoa, jossa vokalistina toimii vuorostaan Järvinen. Kitarasta irtoaa ensin helkkyvä lyhyt ja sittemmin nautittava pitempi soolo (vai tuleeko toinen koskettimista?), välissä yksi huilulla liruteltu.

Ehkäpä parhaalla raidalla Mikä aamu koetaan yllättävä déjà vu. Ajassa 2:21 tunnelma muuttuu parin minuutin ajaksi, jolloin kuulostetaan 15 vuotta jälkeenpäin täysin suvereenisti musisoineelta Kingston Wallilta. Väkisinkin ajattelee Petri Wallin omiaan tehdessään olleen Scapa Flowsta perillä. Soolotilaa saa jakson kuluessa myös saksofoni.

Yllä kuvailtu kolmikko mahtui LP:n ykköspuolelle ja kestää vertailun mihin vaan. Kääntöpuolen alkuun Apulaissheriffi joutuu myöntämään tason laskevan. Uuteen aikaan pysyy pinnalla urkujen avulla, Tuuleen kaiverretut portaat on selkeästi välipala, mutta vain muuhun materiaaliin nähden.

Onneksi Koi nousee taas liitoon. Kyseessä on vetävällä ja erikoisella rytmiikalla varustettu kansanlaulumainen hölköttely, jos nyt näin voi lauluttomasta instrumentaalikappaleesta sanoa. Leppäsen rummut ovat tässä parhaimmillaan. Sen verran osaavasta rumpalista muuten on kyse, että jopa Pekka Pohjola kelpuutti hänet ryhmäänsä hiukan myöhemmin.

Askel ylöspäin loppukaneettina on huippua ja oiva päätös levylle.

Viikko sitten en vielä ymmärtänyt, mutta tätä juttua kirjoittaessa paljastui lopulta, että Uuteen Aikaan on aivan mahtava levy!

23 syyskuuta 2019

WANHA SUOMI-PROGE #1 - Kaamos: Deeds And Talks

Voiko suuria saavutuksia progressiivisen musiikin saralla odottaa orkesterilta, joka levyttää Matin ja Tepon yhtiölle? Tuntuuko uskottavalta progejätkältä, jos sittemmin tekee yhteistyötä Joel Hallikaisen tai Anna Hanskin kanssa? Tahi liittyy rumpaliksi niinkin jämäkkään ryhmään kuin Bogart Co.?

No minkäpä tähden ei voisi odottaa ja miksei tuntuisi. Kaikki tämä on tapahtunutta.

Turkulainen Kaamos perustettiin vuonna 1973 ja pääsi levytystudioon vasta neljä vuotta myöhemmin täysin alkuperäisestä vaihtuneella kokoonpanolla. Yhtään perustajajäsentä ei enää mukana roikkunut. Ensimmäisen ja samalla viimeiseksi jääneen albumin Deeds And Talks (1977) julkaisi M&T Production ja sillä musisoivat:

  • Johnny Gustafsson, rummut ja perkussiot + laulu
  • Kyösti Laihi, koskettimet ja syntetisaattori + taustalaulu
  • Jakke Leivo, basso
  • Ilpo Murtojärvi, kitara + taustalaulu

Sävellykset ovat kauttaaltaan peräisin Murtojärven kynästä, tekstit Jocke Sumeliukselta ja sovitukset on merkitty koko bändin nimiin. LP:n avattavan kannen maalauksen pensselöi taiteilija Tapio Kinnunen.


Levyn tyyliä ei sieltä progeasteikon häröimmästä päästä kannata etsiä. Itse asiassa voisi puhua mieluummin progressiivisesta popista kuin rockista.


Ajoittain Kaamos kuulostaa deep pop -kauden Wigwamilta, jolla tarkoitetaan aikaa jälkeen vuoden 1974 ja jonka tunnetuin aikaansaannos lienee seuraavan kesän Nuclear Nightclub.

Etenkin avausparivaljakolla Strife ja Are you turning sekä toiseksi viimeisellä When shall we know:lla yhtäläisyys korostuu. Gustafssonin ääni muistuttaa Jim Pembroken laulua niin paljon kuin on mahdollista olematta itse Pembroke. Yhtyeen keikkasetissä tiedetään Wigwam-lainojakin esitetyn.

Instrumentaali Barokki hakee nimensäkin mukaan vaikutteita 1600-1700-luvuilta. Alkuun pääosassa on Laihin kosketinsoitanta. Syntikallaan hän luo hyvinkin vanhanaikaisen tunnelman tuoden mieleen Antonio Vivaldin. Teoksen puoleen väliin saavuttaessa vastuu on siirtynyt enemmän Murtojärvelle, jonka kitara on ihan 1970-lukua ja soi sopusoinnussa alun klassisen kanssa.

Ehkä biisi yrittää kertoa, että lähtökohtaisesti kovinkin erilaiset musiikkityylit kuitenkin suuressa kuvassa ovat "samaa" musiikkia ja yhteen naitettavissa. Asianhan on suurelle yleisölle todistanut muiden muassa Ritchie Blackmore.

Klasarimielleyhtymät eivät ole kaukana myöskään Isabelle Dandelionissa. Hidastempoista laulua säestetään pianon ja akustisen kitaran voimin. Taustakuoron roolin hoitaa joukko minulle tunnistamattomia vesilintuja sekä juoksevan veden solina.

Linkin päähän tuon saataville päätöskappaleen Suit-case, joka rullaa kepeästi varsinkin sähköurkujen viedessä sävellystä eteen päin. Tässä, samoin kuin levyllä ylipäätään on tuotanto ja miksaus nasakasti kohdillaan. Soittimet erottuvat toisistaan eikä kokonaisuus puuroudu mitään sanomattomaksi mössöksi. Tämä koskee nyt ainakin CD-versiota.

Matkalaukku vaikuttaa kuuden minuutin liepeillä jo sulkeutuvan, mutta biisi jatkuukin vielä entistä ehompana. Parin minuutin maalilaukka muistuttaa hyvässä hollantilaisen Focus-orkesterin tekosia.

Kaiken kaikkiaan Deeds And Talks on hyvin helposti lähestyttävä tapaus. Jos jo mainittu Nuclear Nightclub on ollut ensimmäinen etappi tutustumisessa kotimaiseen progeen ja se on uponnut, voi huoletta jatkaa tällä Kaamoksen ainokaisella. Mikäli polku on vielä avaamatta, Apulaissheriffi suosittelee varauksetta Kaamosta ensikosketukseksi.

Yhteenvedoksi riittänee, että Deeds And Talks on aivan mahtava levy!

Mitäpä muut kirjoittaa?


Tässä on hyvä paikka tuoda julki pari laadukasta pitkän linjan musiikkiblogia, joitten seuraaminen on Apulaissheriffillä alkutekijöissään. Laadun todisteena en tässä kohtaa pidä sitä, että toisistamme riippumatta on näköjään eri aikoina päädytty samanlaisiin havaintoihin (vertailun kohteina Focus, Wigwam, Pembroke).

Retrokkiblog käsittelee aihetta useammassakin kirjoituksessa.

Musasto haastatteli Ilpo Murtojärveä levyarvostelun ohessa vuonna 2010.


22 syyskuuta 2019

WANHA SUOMI-PROGE - Tulossa...

Suurimmalle osalle otsikon tyylilaji tuo mieleen pelkästään Wigwamin ja Tasavallan Presidentin, jos niitäkään. Mahdollisesti jonkun noissa järkäleissä vaikuttaneen muusikon soolotuotantokin voi olla tuttua hieman pidemmälle edenneille. Tällöin puhutaan lähinnä Pekka Pohjolasta ja Jukka Tolosesta. Tabula Rasaan on satunnainen kuuntelija törmännyt Heikki Silvennoisen kautta tai muuten vaan.

Yhteistä koko sakille oli kuuluminen Love Recordsin talliin niin kauan kuin yhtiö hengissä säilyi.

Sanon minä hohtimet ja haarapersevasara! Kyllähän Suomessa ennen vanhaan kelpo progressiivista rockia tehtiin muuallakin.

2000-luvulla on kiitettävästi julkaistu uudelleen ei-niin-eturivin vanhaa kotimaista progea pääasiassa Rocket Recordsin, mutta myös muiden toimesta. Enkä itse asiassa nosta yllä mainittuja lovelaisia yhtään tämän niin sanotun kakkosketjun yläpuolelle.


Apulaissheriffi tulee seuraavan parin viikon aikana esittelemään puolenkymmentä suhteellisesti vähemmälle huomiolle jäänyttä kotimaista progelevyä. Mitä ne ovat? Ainut tapa päästä jyvälle on pysyä kanavalla.

19 syyskuuta 2019

UUTUUSLEVYT - Pate Mustajärvi: Teillä Oli Nimet, Ja Kerran Te Kuljitte Täällä

Väite: Pate nyt on tuommoinen keskinkertainen iskelmälaulaja, joka viime vuosituhannella teki hyvääkin musaa ja rokkasi Popedassa jonnekin 80-luvun puoliväliin asti? Juu, onhan tuossa hiven perää. Viimeaikaisten levytysten seurauksena ei hurraa-huutoja ole tarvinnut taajaan kajautella. Hieman on ollut sanoisinko tasaisen tylsähköä.

Toinen väite: Kyllä Pate laulaa osaa, mutta ylitulkitsee kaikenlaisilla rivin loppunousuilla ja karjahduksilla? Vailla totuuden siementä ei ole tämäkään. Kyllä on Apulaissheriffi useaan otteeseen ihmetellyt miksi niin komealla ja omaperäisellä äänellä varustettuna pitää sortua moisiin. Ääni kun itsessään kantaisi vaikka mihin ja paikkaa ykkösväitteen ongelmaa.

Fakta: Pauli Antero Mustajärvi julkaisi muutama päivä sitten kahdennentoista albuminsa Teillä Oli Nimet, Ja Kerran Te Kuljitte Täällä (2019).

Tällä kertaa ei ollut montaa kymmentä ulkopuolisten tekemään biisiä, joista sisältö valittaisiin. Nyt kaikki kappaleet ovat Ari Kankaanpään säveltämiä ja yhtä vaille Paten tekstittämiä. Erään haastattelun mukaan olisi tehty pitkästä aikaa sellaista materiaalia, jonka takana voi seistä nikottelematta ja joka kuulostaa Pate Mustajärveltä.


Tuo edellisessä lauseessa kerrottu nyt voisi olla kenen tahansa artistin minkä tahansa julkaisun yhteydessä lausumaa liirumlaarumia. Jätin sen kuitenkin tuonne faktaksi, koska levyn muutamaan kertaan kuunteltuani uskon asian.

Nimittäin, nyt on oikeasti tarjolla sen verran hyvää, että vastaavaa löytääkseen pitää mennä taakse päin aina vuoden 1988 Lago Neroon saakka. Kyseessä voi jopa olla herran paras soolokiekko kautta aikain.

Parin ensimmäisen kappaleen aikana alkaa vaikuttaa siltä, että alun väite 1 pitää sittenkin jälleen kutinsa. Vähän yskii kone. Onneksi kolmonen Hermanni kääntää suunnan ja siitä lähtien kaikki on kuten pitääkin olla. Ylitulkintaa havaitaan kiitettävän vähän ja kun (jos) sitä kuulee, se istuukin lauluun oivallisesti. Yli-etuliitteen voi siis suosiolla jättää pois.

Mustajärven aiemmilla sooloilla on ollut nollasta viiteen hänen omaa tekstiään per levy. Syystä tai toisesta mies tosiaankin äityi nyt sanoittamaan lähes kaiken mitä lauloi. Apulaissheriffi kiittää.

Luulen useankin haastattelun jatkossa paljastavan kuinka omakohtaista sanomaa lauluissa on ja kuinka paljon. Itse en lähde arvailemaan, sillä niin mainiolta vaikuttaa kauttaaltaan, oli miten oli. Tällä saralla helmeksi kohoaa sumeilemattoman tunteellinen päätösnumero Veljeni Anton, jonka tarinaan paneutuminen kyllä liikuttaa kovapintaisintakin jäärää. Niin, se yksi sanoitus tuli tytär Jenniltä.

Antonin lisäksi parhautta edustavat tässä vaiheessa ainakin Käärmeensyöjä KoivunenRisto sekä Petteri, isä ja minä. Kokonaisuutena levy yllättää iloisimmalla mahdollisella tavalla. En olisi uskonut Pate Mustajärveltä näin vahvaa näyttöä kuulevani. Sijoitussuositukseni on vankka "osta".

Bändissä on mukana niin monessa muussakin mukana ollut Pekka Gröhn.

17 syyskuuta 2019

KIRJAT - Antti Tuuri kalassa

Maan tuotteliaimpiin kirjailijoihin kuuluva Antti Tuuri on kalamiehiä. Ei ihme, että hänen kalastuskertomuksiaan löytyy painettuna kolmen ohkaisen kirjan verran. Nämähän piti käydä läpi kerralla putkeen, kun aiemmin olin lukenut kaikki kertaalleen, vuosien ajalla ja satunnaisessa järjestyksessä.


Perhokalastuksen alkeet (Otava, 1978; kuvitettu laitos 1991)


Ensimmäinen kolmesta kertoo miten Tuuri kulki pyynnissä ympäri Suomea ja Norjassakin. Perhovavan käyttöä hän vasta mietiskeli ja opetteli. Kerronta ei ollut vielä yhtä mukaansatempaavaa kuin mihin myöhemmin on totuttu. Taisi olla harjoitteluvaiheessa sekin puoli vielä. Alkeet kannattaa silti lukaista pohjaksi ihan jo senkin takia, että tietää miten toimia metsässä kohdatun karhun kanssa.

Perhokalastus Pohjanmaalla (Otava, 2006)


Jos alkeissa yskähteli teksti ja perholla pyytäminen, niin kakkososa esittelee molemmat alat jo mainiosti hallitsevan kertojan. Sitä herkästi ajattelee Pohjanmaan lakeuksien läpi virtaavien jokien olevan aika epätodennäköisiä perhostelupaikkoja. Tämän tekevät selväksi myös useat ympärillä pörräävät sivuhenkilöt. Näitä Tuuri on pitkälti sepittänyt mukaan juttuja elävöittämään, eikä saaliittenkaan todenperäisyydestä teoksen takalehdellä anneta takeita.

Toden ja keksityn yhdistäminen on oivallinen ratkaisu. Vanhojen vitsien mies ja Lihava lapualainen muiden muassa ovat mehukkaita hahmoja, joita kalastaja koittaa suhteellisen hyvällä menestyksellä sietää.

Vakavana kannanottona voi pitää suhtautumista Lapuanjoen alajuoksun heikkoon tilaan. Tuurille tyypillisestä huumorista taas käy vaikkapa oheinen kuvaus pohjalaisesta kotiseutuylpeydestä:

... lapualaiset vaativat muita pohjalaisia tunnustamaan julkisesti, että lapualaiset olivat yksin voittaneet vapaussodan, ja jonkinlainen tunnustus siitä heille oli jouduttu muilutusten pelossa antamaankin, ja kuinka venäläiset olivat aivan talvisodan alkupäivinä pommittaneet Ylistaroa, mutta ylistarolaiset eivät olleet uskaltaneet siitä kertoa, koska olivat pelänneet lapualaisten suuttuvan siitä, ettei heitä ollut pommitettu ensimmäisinä.

Tarinoista keksityimmänoloiseksi ja samalla luettavimmaksi nousee kirjan päättävä Järviseudulla. Päähenkilön mukana roikkuu kaksikko Melleri ja Antti Himmeli. Viimeiset perhonheitot tehdään Vimpelin Saarikentällä (!), jossa seuraan lyöttäytyy vielä Vihriälä, Vedon mestaripesäpalloilija vuosimallia 1965. Novelli on hieno muistokirjoitus tovin ennen sen kirjoittamista kuolleelle runoilija Arto Mellerille, syntyjään lappajärviselle. Himmelin henkilöllisyyttä voi vain arvailla.

Tenoa soutamassa (Otava, 2009)


Kolmikon tuorein teos tutustuttaa lohen narraukseen Tenojoella, pääosin soutamalla. Tuuri hurahtaa joen lumoihin siellä kerran käytyään. Reissuja tulee sittemmin vähintään yksi kesässä.

Pienestä toistosta huolimatta mielenkiinto pysyy hyvin yllä, ei vähiten tärkeäksi sivuhenkilöksi nousevan Mauri Kaitsalon vuoksi. Kyseisestä ammattikalastusoppaasta ja turistista tulee rivien välistä lukien ystävykset, kun Tuuri vuodesta toiseen palaa maisemiin ja aina nimenomaan Kaitsalon asiakkaaksi. Arvatkaapa miksi tämä kurvaa aina norjalaisten lohipadolle, kun veneellä ohi ajaa?

Sivujuonteena paheksutaan pyydä ja päästä -kalastusta. Apulaissheriffinkin mielestä periaatteena pitäisi olla, että se mitä saadaan myös syödään.

13 syyskuuta 2019

HÖPINÄÄ - Ei pekkaa pahempi orkesteri

Muutamassakin paikassa Apulaissheriffi on törmännyt väitteeseen, että blogin täytyy ratkaista ihmisten ongelmia tullakseen suosituksi. Pelkkä mielenkiintoisista asioista kirjoittaminen ei ole mitään. Kirjoittajan kanssa samoista asioista kun on kuitenkin kiinnostunut maksimissaan neljä ihmistä, joista yksi on luultavasti lukutaidoton ja toisella todennäköisesti vaikeuksia tietotekniikan kanssa. Ei kai siinä, uskotaan ja otetaan sivuhyppy ongelmanratkaisun maailmaan.

Tajusin nimittäin juuri, miten valtavat ihmismassat tahoillaan miettivät päivästä toiseen yhtä ja samaa asiaa. Kyseessä ei ole ilmastonmuutos, pysyvä rauha Lähi-itään tai edes sen varmistaminen, että pyykkikoneeseen menee ja sieltä tulee ulos aina parillinen määrä sukkia.

Pulma, johon nyt paneudutaan on astetta vakavampi. Suomessa ei ole riittävän tasokasta yhtyettä, jossa vaikuttaisi pelkkiä Pekkoja. Näin ollen semmoinen on syytä kasata pikimmiten.

Rajataan suosiolla pois laadukkaat yläkerran orkesterilaiset Pekka Pohjola (basso), Pekka Pöyry (saksofoni) ja Pekka Myllykoski (laulu). Olisipa tuolta puolen ollut tarjolla myös Albert Järvinen (kitara) ja Topi Sorsakoski (laulu, kitara), jotka molemmat olivat oikeasti Pekkoja.

Määritellään laveasti, että perustetaan jonkinlaista rytmimusiikkia soittava bändi. Tarvitaan nähtävästi rumpali. Vähällä etsimisellä pallille istutetaan Vando Suvanto, joka on oikeasti Pekka. Perusteeksi riittää, että tämä on kompannut Pelle Miljoonaa ja Badding Somerjokea. Muitakin meriittejä löytyy riittävästi.

Rumpujen seuraksi pitää yleisen käsityksen mukaan saada basso. J.Karjalaisen, Sakari Kuosmasen ja Mikko Kuustosen uskoakseni suosittelemana mies tähän tehtävään on Ajokoira Lehti, joka hänkin on oikeasti Pekka. Valintaa tukee taito soittaa tarvittaessa myös läskibassoa.

Jatketaan tyylin hakua ja päädytään tavanomaisesti johonkin rock/pop-maastoon. Tällöin ei voi välttyä vähintään yhden kitaristin pestaamiselta.

Jonoa näyttää kertyvän sen verran, että tempaistaan mukaan Rekku Rechardt (mm. Wigwam, Lapinlahden Linnut), Puka Oinonen (mm. Freud Marx Engels & Jung, Leningrad Cowboys, Lapinlahden Linnut) sekä Costello Hautamäki (mm. Sensuuri, Popeda, Sleepy Sleepers). Nämä sankarit ovat oikeasti Pekka, Veli-Pekka ja Vesa-Pekka. Eikä haittaa lainkaan, että Rekku ja Puka olivat Linnuissa eri aikaan; nythän pääsevät samaan kokoonpanoon.

Jahas, bändissä on nyt kolme kitaraa, mikä viittaa vahvasti lynyrdskynyrdiseen southern rockiin. Piano olisi siis hyvä. Tai sähköurut nyt ainakin. Paikka kuuluu itseoikeutetusti Pekka Gröhnille, joka on oikeasti Timo-Pekka. Hänkin on säestänyt J.Karjalaista sekä muiden muassa Kauko Röyhkää.

Aasinsiltaa käppäillessä mieleen tulee luonnollisesti napata Röyhkä laulusolistiksi. Onhan hän oikeasti Jukka-Pekka. Kauko ei tarvi suosituksia kenen kanssa tai missä yhtyeissä, koska hänen kanssaan soittelu on suositus sinällään.

Näyttääpä lujasti siltä, että ongelma tuli ratkaistuksi. Meillä on kasassa etelän rokkia veivaava superyhtye Pekkas (vrt. Jormas), jonka tulevan Euroopan kiertueen junaillee eurokansanedustaja Pekkarinen, joka on oikeasti Mauri, ja josta kertovan elokuvan ohjannee 20 vuoden kuluttua Pekko Aikamiespoika, joka on oikeasti Timo.

12 syyskuuta 2019

LEVYT - Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo

Apulaissheriffi nappasi blogilleen nimen Kari Peitsamon Skootterin Hämeen Nopeimmalta (1988). Tuollaista valintaa ei tietenkään tehdä perusteetta.

Peitsamon mittava ja makuuni laadukas levytysura alkoi jo vuonna 1977. Siitä lähtien on saatu nauttia hänen aikaansaannoksistaan tahtiin keskimäärin noin 1,3 LP:tä vuodessa. Ja huomatkaa, tuohon lukemaan päätyvistä laskelmista puuttuu vielä aika liuta kokoelmia, muutama EP ja yli 30 singleä. Niiltäkin löytyy melko lailla normiälppäreiltä puuttuvaa.

Mutkia suoraksi oikoen koko tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan. On yhtäältä Karin soololevyjä, toisaalta bändilevyjä. Niin paljon kuin ensin mainittuja arvostankin, nousevat jälkimmäiset sittenkin korkeammalle Apulaissheriffin rankingissa.

Nyt keskitytään erääseen parhaista yhtyeen nimissä julkaistuista, sillä käsittelyyn pääsee Kari Peitsamo Road Hogsin Rautahepo (2012).



Kait sitä voi pitää jonkinmoisena meriittinä muusikolle, kun yli 50 albumia ja 35 vuotta esikoisen jälkeen saa meiningin kuulostamaan näin tuoreelta ja innostuneesti tehdyltä. Rautahevon monipuolisen materiaalin peruskivenä on laaja amerikkalaisen musiikin perinne, jonka Peitsamo on aikojen saatossa kiitettävästi omaksunut. Biisien takaa on havaittavissa kolmen soinnun perusrytkeen lisäksi ainakin folk-, kantri-, blues- ja gospel-vaikutteet; joitain enemmän, joitain vähemmän. 

Oikeastaan minun on ihan turha puhua soinnuista, kun en niitä kumminkaan tunnista. Karin kitarointi on - sointumääristä viis - nautittavaa kuultavaa. Kaikua on käytetty väliin roppakaupalla ja epäilen vahvasti, että myös muita efektinappuloita ja -namiskuukkeleita on joissakin kappaleissa väännelty. Lopputulos miellyttää, yhtä kaikki. 

Rautahevolla rummuista vastaa Sande Vettenranta, jonka CV:stä löytyy vankka nippu pestejä suomalaisen rockin eturivistä, mm. Clifters ja Havana Blacks. Basistina toimii minulle oudossa Vanity Inkissä aiemmin soittanut Miki Peltola.

Vaikka Rautahepo oli vasta toinen Road Hogs -levytys, oli kyseessä silti jo kolmas kokoonpano samalla nimellä. Peitsamon kohdalla orkesterin nimen ja miehistön välillä ei olekaan aina tiukkaa korrelaatiota ollut. Julkaisihan hän esimerkiksi lähes soolona tekemänsä Natural Boogien (1993) Kari Peitsamon Skootterina.


Kaikkiaan 17 biisiä sisältävältä kokonaisuudelta nostan huipuksi jyhkeän, yli viisiminuuttisen spektaakkelin Holkki huuleen. Meno on kuin CCR:n Bayou Countrylla. Pitkin matkaa kitarasooloja kajautetaan kaksin kappalein ja juuri, kun luulee kolmannen jatkuvan pidemmällekin, saatetaan homma loppuun. Tekstissä viitataan tyylillä Doorsin klassikkoon Break On Through.

norsunluinen holkki
pyhä holkki on
puinen holkkikaan ei arvoton
mutta toisella puolen
holkit on kultaa
sinne murtaudun
perässäni tulkaa

Jossei tuossa ollut tarpeeksi Creedenceä, niin seuraava Kuulehan on sitä itseään: kuin Bootleg jo mainitulta LP:ltä. Tämäkin on Peitsamon tuotannossa usein toistuva ilmiö. Suoria tai vähemmän suoria lainoja harrastetaan ronskisti joskus musiikin, joskus tekstien kohdalla.

Apulaissheriffiä kuuntelijana tämä ei häiritse millään muotoa. Jos miettii vaikkapa vanhoja ja uudempiakin blues-muusikoita, niin tapa on aika yleinen. Kiinalaisen kiristäjän kioski muuten muistuttaa paljon Karin omaa, seitsemisen vuotta vanhempaa rallia Peer Günt ei saa lopettaa.

Nimikappaleen sanoitus vilkuilee Christien Iron horseen, taustat päivittävät alkuaikojen Johnny Cashiä nykypäivään. Vain rock'n'roll ikuista on nostaa nimeltä mainiten hattua Kari Tapiolle ja muutamalle muulle nyt jo keskuudestamme poistuneelle tähdelle, Rock show Hanoi Rocksille.

kuka on tuo mies
keskellä lavaa
uhmakkaana soittaa kitaraa
ei jumankauta
sehän on itse Andy McCoy
Hanoi Rocks on koottu uudestaan

Peitsamon lyriikat ovat kautta aikain erottuneet muista ja tehneet sen edukseen. En väitä ymmärtäväni aina mitä miehellä on sanottavana, mutten myöskään koe sen olevan välttämätöntä. Kunhan sanat antavat ajateltavaa tai sitten yksinkertaisesti viihdyttävät tai jopa huvittavat kuulijaa. Pieni kahvio Lahdessa kuuluu huviosaston aateliin.

saavuin pieneen kahvioon Lahdessa
myyjä oli kuin Pamela Anderson
kysyin missäpäin on vessa
hän näytti tien hän sanoi
sut sinne vien

Epätodennäköisimmän laulun nimen tittelin ansaitsee tällä kertaa Juovaton Telefunken, joka naamioi rakkaustarinan televisioteemaan.

Erikoisin veto musiikillisesti on Valkoakaasiat, joka on Sanden puolitoistaminuuttinen rumpusoolo. Sellaisen sisällyttäminen Sir Peitsamon levylle on jokseenkin yllättävää, mikäli mitään hänen tekosiaan voi enää yllättävänä pitää.

Täytyy vielä erikseen antaa tunnustusta kannen veturivalokuville, jotka CD-formaatissakin näyttävät oikein hienoilta.


Niinpä niin, Rautahepo on aivan mahtava levy!


09 syyskuuta 2019

VÄLIPALAT - Pauli Hanhiniemi toisaalla

Miehen tietää kaikki, osan tuotannostaankin. Vaan kun maailma ei ole pelkästään hyvää ja kaunista.

Kuvan taulu Paula Saari

Hanhiniemi on ollut mukana erinäisillä teema- ja tribuuttilevyillä, jotka usein ovat spontaaniudessaan ja rentoudessaan hyvinkin kuunneltavia. Tässä joitain:



Vastikään edesmenneen Jukka Virtasen kunniaksi Apulaissheriffin valinta Paulin vierailuista olkoon kantri-iskelmä Maalaismaisema. Kukapa tuon paremmin tulkitsisi.

06 syyskuuta 2019

LEVYT - Kolmas Nainen: Paha Minut Iski

Alavudelta pläjähti 1980-luvun puolivälin jälkeen saataville niin kova levykolmikko, että vieläkin hengästyttää. Debyytti Kolmas Nainen (1986) oli loistava, kuten myös kolmonen Hikiset Siivut (1989). Välissä ilmestynyt Paha Minut Iski (1987) osoittautuu etenkin jälkeen päin tarkasteltuna ketjun vahvimmaksi lenkiksi.


Karun koruttomine etukansineen LP on alusta loppuun rouheaa, toisinaan raskastakin kitarointia. Soitanta kuulostaa siltä, ettei äänityksiä tehdessä ole turhaan pysähdytty miettimään ja hieromaan, saatika värittelemään ylimääräisillä sovituskiekuroilla. Riku Mattilan tuotannossa albumista (samoin kuin noista parista muusta mainitusta) saatiin aidon - ei tekemällä tehdyn - kuuloinen.

Kolmelle ensimmäiselle Kolmas Nainen -levylle yhteistä on myös Timo Löyvän kitara Sakari Pesolan rinnalla. En tiedä kuinka iso osuus vaihdoilla Löyvästä Timo Kivikankaaseen ja Mattilasta Mikko Karmilaan oli bändin lopulta melko nopeaan tyylin muuttumiseen 1990-luvulle tultaessa. Osansa käänteeseen ne eittämättä toivat.

Nyt ei pidä missään nimessä ymmärtää väärin. En moiti myöhempääkään tuotantoa, mutta Apulaissheriffin korvissa Kolmas Nainen oli kyllä musiikillisesti huipulla uransa alkutaipaleella ja varsinkin nyt käsiteltävällä kiekolla.

Suuri yleisö, levy-yhtiö(t) ja mitä ilmeisemmin myöskään yhtyeläiset eivät tätä mielipidettä jaa. Asian voi todeta vaikkapa käymällä läpi myöhäisempien Kolmas Nainen -kokoelmien sisältöä. Paha Minut Iski ei kovin monilukuista kappalemäärää niille ole saanut.

Puhelin soi käynnistää kekkerit rullaavalla rokettirollilla. Kertoja pyristelee vastaan liian innokkaasti seuraan pyrkivää kaveriaan.

tahdot mut mukaasi
mä en lähe mihinkään

Takametsien Travoltassa vauhti kiihtyy ja pääosan saa sinnikkäästi vastakkaisen sukupuolen seuraa etsivä maakunnan nuorimies. Tämän jantterin tanssiminen on vimmattua, ei trimmattua kuten jotkut netin lyriikkasivustot väittävät.

hän lähtee matkaan illansuussa
hangen halki tarpoen
itseksensä jupisee
perkele periks anna en
isken naisen
vaikken suuta soittaa osaakaan
vimmatusti tanssimalla
heidät puolelleni saan

Hitaampitempoista nimikappaletta voisi kuvailla hard rockin ja bluesin risteytykseksi. Laululyriikan sisään en ole päässyt, mutta hyvältähän sanat kuulostavat siitä huolimatta. Seuraava U.S.A. on menoltaan jälleen reippaampi kertoen Amerikan läpiajelusta, jollaisen osa bändistä oli tehnyt.

Avausraidan musiikillinen lähisukulainen Kaunis olet, olet ihana kertoo ihastumisesta. Ykköspuolen päättävä Eihän edellisessä elämässäkään sijoittuu saman teeman toiseen päähän. Vahvalla tarinalla ja oivaltavalla kitaroinnilla varustettuna tämä on eräs levyn kohokohdista. Hieman jää kuulija epävarmuuden valtaan, onko ihastumisesta eroon kulunut yksi vaiko tuhat yötä.

eihän edellisessä elämässäkään
saatu toisiamme
kun se ehti päättymään
odotetaan taas seuraavaa

Kuten ehkä on käynyt ilmi, Apulaissheriffi pitää Pauli Hanhiniemen sanoituksia varsin suuressa arvossa. Tämä pätee herran koko tuotantoon Perunateatteria ja myöhempiäkin vaiheita myöten, poissulkematta muille tehtyjä tilaustöitä.

Suurennuslasin alla olevan levyn teksteistä eri järjestyksiin aseteltuina pystyy mielessään yhdistelemään monenkinlaisia kertomuksia, joissa kaikki tapahtuu muutamille henkilöille. Kyllä näihin pohjautuvasta käsikirjoituksesta vissiin toimivan elokuvan saisi. Juttuun upotetut tekstiotteet on julkaistu sanoittajan luvalla.

Hanhiniemen lauluääni hakee vertaistaan Suomesta ja miksei muualtakin. En halua esittää mitään ehdotonta järjestystä tai väittää jonkun olevan paras. Sanotaan nyt vaikka niin, että ihan kärkikaartissa ollaan kaikki tyylilajit ja aikakaudet mukaan lukien.

Tuntuu jälkikäteen huvittavalta kuinka ensimmäisen kerran hänen tulkintaansa (Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita linja-auton radiosta pienellä volyymillä) kuullessani ajattelin, jotta nytpäs on Popedalta tullut vallan mainiota tavaraa.


Palataan sisältöön. Alkuperäisen vinyylin kääntöpuoli eli numerot 7-12 yllä näkyvällä listauksella on on on niin rankkaa ja nautittavaa vääntöä, että liki sanattomaksi vetää.

Keikkabravuuri Liity meihin revittelee homman käyntiin muikean railakkaasti. Laulun teeman voi nähdä kovinkin pohjalaisena, ellei jopa perisuomalaisena: kyllä mää tään ite klaaraan, ei tartte tulla puuttumaan ja repimään joka paikkaan.

tietäjää, kaiken taitajaa
perä perään käy neuvomaan
suksikaa kuuseen
kuuseen ideoineen
kuuseen
kai sentään tiedän mitä mä teen

Kiskot ja maantie, sen jälkeinen Hyvä valehtelemaan sekä Vuosisadan kanuuna, edelleen aivan järjettömän tiukkaa musisointia. Näille on hankalaa löytää mitään vertailukohtaa. Silloin joskus puhuttiin Dr.Feelgoodista, mikä vertaus on jäänyt elämään. Omakohtaisesti on vaikea tunnistaa yhteneväisyyttä sinne päin tämän tai ykköskiekonkaan kohdalla. Jotenkin kuulostaa vaan niin perusrokilta ja kuitenkin on niin omaperäistä ja tunnistettavaa.

Hitaampi päätösnumero Asserin kapakkaan mahtanee olla joukon tunnetuin. Kyseessä on hieno sävellys ja  tunnelmallinen kunnianosoitus alavutelaiselle keskikaljabaarille helposti omaksuttavalla juomalaulun tekstillään.

Yhtä vaille, huomaavat tarkkaavaisimmat. Albumin helmeksi saa kunnian tulla nimitetyksi jylhän kuuloinen Kiiski ja iso kala. Sävellys sen kummemmin kuin esityskään eivät erinomaisesta kokonaisuudesta nouse muitten yläpuolelle, mutta sanomaltaan kiiski osuu ehkä parhaiten Apulaissheriffin ajatusmaailmaan.

yksi isoo kalaa kalastaa
toinen onnellinen on
kunhan kiisken saa
se on yhteistä ainoastaan
että jokaisen on pakko
jotain nakertaa

Paha Minut Iski sai aikanaan sen verran huonon vastaanoton, että se julkaistiin ilmestymistään seuraavana vuonna uudelleen. Toinen painos sai uudet kannet ja mukaan ympättiin sinkkubiisit Maanantai ja Raatona maantiellä, ensin mainittu peräti A-sivun alkuun ja toinen B:n loppuun. Tuota en maailman parhaana ratkaisuna pidä.

Sen sijaan vuoden 2004 tupla-CD puoltaa paikkaansa. Se sisältää alkuperäisen levyn jälkeen samat lisäykset kuin kakkosversio plus toisenkin singlen kappaleet plus yhden ennen julkaisemattoman plus kesän 1987 Provinssirock-keikan. 

Vähemmälläkin varmaan olisi tullut selväksi, että Paha Minut Iski on aivan mahtava levy!

03 syyskuuta 2019

KIRJAT - Juho Ovaska: Mauno Koiviston idänkortti

Mauno Koivisto oli Apulaissheriffin nuoruuden ajan presidentti. Varmaan sen vuoksi hänestä suoraan tai välillisesti kertovia kirjoja on tullut luettua enemmän kuin ketään muuta poliitikkoa käsitteleviä. Mukaan mahtuu esimerkiksi Koiviston itsensä ja hänen luotettunsa Seppo Lindblomin muistelmia samoin kuin hänet totaalisesti maan rakoon syystä tai toisesta nuijivan Juhani Suomen tutkimuskirjallisuutta.

Juho Ovaskan väitöskirjatutkimukseen liittyvä Mauno Koiviston idänkortti - Sotamiehestä presidentiksi (Otava, 2017) on yllä mainittuihin verrattuna ilahduttavan neutraali teos. Tutkimuksen kohteena on ollut Koiviston suhtautuminen ja yhteydet Neuvostoliittoon molemmista suunnista tarkasteltuina. Lähdemateriaalina on kotimaisen aineiston ohella käytetty jossain määrin myös neuvostokirjallisuutta ja -sanomalehtiä.

Näin spesifiseen aiheeseen uppoutumista helpottaa, jos on perehtynyt yleisemmin 1950-80-lukujen kotimaiseen historiaan ja mahdollisesti lukenut jotain avauskappaleessa esiteltyä.


Urho Kekkosen ajan lopun vääjäämättömästi lähestyessä päätöstään Suomessa spekuloitiin laajalti kenestä seuraaja. Ainakin kulisseissa näihin pohdiskeluihin kuului olennaisena osana se kenet YYA-sopimuskumppani virkaan hyväksyisi.

Koivistosta on syntynyt kuva itänaapurin karsastamana ehdokkaana. Tämä saattoi olla eräs syy hänen ylivoimaiseen kansansuosioonsa. Suomalaiset olivat kyllästyneitä talutusnuorassa kulkemiseen ja ehkä halusivat näyttää omaakin tahtoa löytyvän.

Osin uudenkin tutkimustiedon valossa Ovaska tuo esille toisenlaisen kuvan asioista. Hän pyrkii osoittamaan vääräksi luulot, joiden mukaan Koivisto olisi ollut neuvostonäkökulmasta epäsopiva presidentti luotettavan Kekkosen jälkeen.

Tämä johtoajatus tekee lukemisesta kiinnostavaa. Tietenkin aina historiallisen kirjallisuuden kanssa joutuu kyseenalaistamaan ja ajattelemaan mikä on toisaalta kirjoittajan, toisaalta käytettyjen lähteitten "totuus".

Lukijan tulkinta


Varsin uskottavasti Ovaska asiansa esittää. Minulle jäi käsitys, että neuvostoliittolaiset olisivat jo varhain - vähintäänkin vuosia ennen Kekkosen eroa - todenneet tilanteen: Mauno Koivisto tulisi olemaan todennäköinen Tasavallan Presidentti lähiaikoina. Tosiasiat tunnustaen naapurissa olisi tämän jälkeen alettu valmistautua Koiviston aikaan ja jätetty aiempien suosikkien (Ahti Karjalainen, Kalevi Sorsa) tukeminen vähemmälle.

Valmistautumisen voi halutessaan tulkita sisältäneen potentiaalisen seuraajakandidaatin hienovaraisen ohjailemisen kohti suurempaa ulkopoliittista oikeaoppisuutta. Suurvallan kannalta katsoen tämä olisi ollut varsin ymmärrettävä toimintatapa.

02 syyskuuta 2019

LEVYT - Melrose: Trio


Yllä näkyvä CD:n kansipaperille painettu lausunto antaa osviittaa mistä on kyse Melrosen viitosalbumilla Trio (1996). Hieman tuo johtaa harhaan, sillä kyseisenä Aleksis Kiven päivänä nauhoitettiin "vasta" pohjat kolmikon Tokela-Roger-Jami toimesta. Jälkikäteen on tehty lisäyksiä ja ilmeisesti koko laajahkon vierailijakaartin osuudet.

Minulle on epäselvää kuinka paljon lopullisen äänitteen laulussa ja kitarassa on tuon päivän satoa ja paljonko jälkiäänityksiä. Mutta toisaalta väliäkös hällä. Tulos on yhtä kaikki parasta Melrosea Apulaissheriffin makuun.

Kuten trio-kokoonpanot usein, pyörii Melrosekin vahvasti lauluntekijä-laulaja-kitaristin ympärillä. Kuitenkin vielä 1980-luvun alussa Tokela (Mika Tuokkola) hoiteli pelkästään kitaran. Tällöin vedettiin kvartettina. Vuosien saatossa miehistö vaihteli ja jossain kohtaa Tokela siirtyi mikrofonin eteen.

Vuoden 1986 ensilevyyn tultaessa porukka oli vakiintunut kolmihenkiseksi. Tuossa vaiheessa bassoa soitti alun perin kakkoskitaristina toiminut Repa (Reijo Nurmi), jonka Roger (Nieminen) korvasi  vuoden 1991 lopulla. Rumpupallilla on koko levytysuran ajan istunut Jami (Jarmo Haapanen).

Muistan vuonna 2015 hiihtolomareissulla kuulleeni autoradiosta juttua Melrosen viimeisimpään Got It Made -julkaisuun liittyen. Juontaja kehui vuolaasti Tokelaa todeten jotensakin, että herran noustessa lavalle tämän ympärillä ikään kuin pyörii jonkinlainen tähteyden aura tai jotain vastaavaa (en luota muistiini ihan 100%).

Tuo lyhyt ylistyspuhe virnistyttää, kun katsoo Juice Leskisen tekemää Melrose-haastattelua jostain vuodelta 1987. Orastava tähteys välähtää muuten ujolta vaikuttavan muusikon esiintymisessä, kun hän ei enää voi vastustaa ilmiselvää tupakan tuskaa, vaan viimein pummaa yhden suomirokin kummisedältä. Joka tapauksessa yhdyn tuntemattomaksi jääneen radiotoimittajan mielipiteeseen. Kyllä jätkässä vanhemmiten tiettyä karismaa löytyy.

Trio alkaa vakuuttavasti tykitetyllä menopalalla Road is the light. Tarinan mukaan biisin varhaisesta treeniversiosta olisi yhtyeen roudari tykännyt siinä määrin, että nimi oli alkujaan Roadie's delight. Toisena kuultava Carry on lienee saanut vaikutteita Stonesilta, sen verran lujasti kitarariffi soi Keith Richardsin tapaan.

Barnyard boogie paradise on alussa nopea kantriin kallellaan oleva intrumentaali Olli Haaviston genrenmukaisella steel-kitaralla höystettynä. Kolmen minuutin jälkeen vaihdetaan pienemmälle vaihteelle ja loppu on jotain ihan muuta, lähes mystistä menoa. Jo kolmen ensimmäisen kappaleen tyylikirjo pitää sisällään aika laajan skaalan, eikä kiekon parissa myöhemminkään pääse kyllästymään.



Seuraava raita Shove it! on levyn ehdoton helmi, avausnumeron tapaan funk rockia parhaasta päästä. Nyt ei voi välttyä ajatukselta, että tässä soittaa yksi maamme parhaista kitaristeista. Roger ja etenkin Jami taustalla antavat mennä niin, jotta istualtaan koneella kuunneltuna alkaa nilkat tuolin alla vippasemaan, sormet takomaan hiirimattoa ja niska nyökkymään. Esa Niiva töräyttelee väliin sopivan säästeliäästi saksofonilla ja huuliharpulla.

(Right there) beside you merkkaa jonkinlaista suvantokohtaa albumin puolivälin tienoilla. Muuan Youngin veljesten bändi tulee ajoittain kitarasoundeista väistämättä mieleen, mutta biisi kokonaisuutena on sävykkäämpi kuin heillä konsanaan noin keskimäärin.

Samankaltaisissa tunnelmissa, mutta ilman havaittavia AC/DC-vaikutteita jatketaan Riff & rhymellä puhaltimien (Niiva edelleen sekä Pemo Ojala, trumpetti) ja Hammondin (J.P.Virtanen) värittäessä kappaleen monipuolisemmaksi.

Tokela muuten vieraili 1990-luvun puolivälissä lyhyesti Leningrad Cowboysin riveissä. Samaan aikaan Roger roudasi bändiä, mitä hommaa hän on harjoittanut myös ainakin Ismo Alangon mukana.

Tuolta kaudelta on peräisin The chief, joka alun perin kirjoitettiin nimenomaan Cowboysia varten. Kun Mato ja kumppanit eivät sitä halunneet levyttää, päätyi se Melroselle. Trion ilmestymisen aikoihin Päällikköä soitettiin jonkin verran radiossa. Ja kyllähän se koko kattauksen huomioon ottaen on niin sanotusti yleisöystävällisin ralli, sellaista aika suoraviivaista torvirokkia.

White storm alkaa taas niin makoisalla kitaroinnilla, että oksat pois. Jätän nyt mainitsematta kuka ehkä on Suomen paras kepittäjä, ettei vaan aleta fanittamisesta syyttämään. Biisi venyy liki kuusiminuuttiseksi olematta missään vaiheessa lähelläkään pitkästyttävää. Niin monimuotoinen kun kielemme onkaan, löytyy vaikeasti suomeksi väännettäviä sanoja. Juuri sellainen on tätä kappaletta Apulaissheriffin mielestä parhaiten kuvaava englannin termi "groovy".

Niin kuin ei tyylirikkautta tähän mennessä jo vaativampaankin makuun olisi tarpeeksi kuultu, rävähtää Feel like walking korville kuin 1970-luvun ja erityisesti Degüellon (1979) ZZ Top. Muikean bluesahtavaa boogie rockia Texasin malliin.

Häkellyttävän hyvän kokonaisuuden loistavaksi lopuksi Earth Blues tarjoilee psykedeelistä sähköistä bluesia. Siinä loppuaikojen Jimi Hendrix kohtaa 1990-luvun alun Cultin.


Liveorkesterina Melrose on kiistatta Suomen parhaimmistoa. Apulaissheriffi on lukuisien YouTube-pätkien ohella päässyt kerran todistamaan väitteen todenperäisyyden paikan päällä ryhmän vieraillessa Oulun Rauhalassa kesällä 2015 (?).

Studiotuotoksissa taas on aika lailla laatuvaihtelua. Yleisesti ottaen taso on sentään varsin kova enkä merkittävästi pahoittaisi mieltäni, vaikka seuraava levy ilmestyisi jo, pikemminkin päinvastoin. Tiedossani ei tokikaan ole onko sellainen suunnitelmissa.

Henkilökunnasta ja roolituksesta tulkoon listatuksi vielä seuraavaa (enemmän levyn kansivihkossa):

  • sävel & sanat: Tokela
  • sovitukset: Melrose
  • tuotanto: Fats Murdogh, Jani Viitanen & Melrose
  • J.P.Virtanen, Hammond + piano (2, 3, 5, 6, 9)
  • Esa Niiva, saksofoni + huuliharppu + taustalaulu (2, 4, 6, 7, 8, 9)
  • Pemo Ojala, trumpetti + taustalaulu (2, 6, 7, 8, 9)
  • Sanna Salmenkallio, viulu + sähköviulu (2, 10)
  • Riikka Lehtimäki, viulu (2)
  • Jouni Rissanen, alttoviulu (2)
  • Olli Haavisto, lap steel (3)

Loppujen lopuksi on lähes välttämätöntä mainita, että Trio on aivan mahtava levy!