30 joulukuuta 2019

LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica

Elettiin 70-luvun puoliväliä. Isä oli ostanut Saloran Ortoperspekta-viritinvahvistimen yhdellä isolla ja kahdella pikkupöntöllä, Philipsin dekin ja 10 - vai oliko peräti 20 - tyhjää kasettia. Sen ajan radio-ohjelmista hän nauhoitti kasetit ilmeisesti pikavauhtia ja aika lailla valikoimatta täyteen sekalaista tavaraa, mitä tuli kossina jonkin verran kuunneltua.

Myöhemmin musiikin kuuntelusta kehkeytyi iso harrastus. Törmäsin pikku hiljaa lukuisiin esityksiin, joihin ensikosketuksen sain tuolloin, ajalla ennen parempaa tietoa näistä. Oli Sladea, Sweetiä, Mudia, Wigwamia, Beatlesia, Sleepy Sleepersiä, Rock'n'Roll Bandia, Ronski Gangia, Abbaa ja ties mitä.

Muuan outolintu oli eräs jännittävällä tavalla kuplinut ja polveillut instrumentaali, jonka esittäjästä en noin 30 vuoteen päässyt perille.

Rapiat kymmenen vuotta sitten se sitten napsahti. Proge oli alkanut kiinnostaa ja yhden alan puolipakollisen hankinnan kappale numero 2 oli minut täydellisesti yllättäen juuri tuo ihmeellisesti svengaava lurittelu. Kyseinen ostos oli Jukka Tolosen neljäs soolopitkä Hysterica (1975).


Apulaissheriffin mittapuulla Hysterican edeltäjä The Hook (1974) oli selkeästi Tolosen siihen mennessä paras aikaansaannos. Tasavallan Presidentti oli pistänyt pillit pussiin ja kitaravelho muuttanut Lontooseen. Ensimmäinen lapsi syntyi, minkä vuoksi Tolonen kieltäytyi tarjotusta pestistä Abbassa. Vissiin hyvä niin.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa matkattiin tutuksi tulleille Marcus Musicin studioille Tukholmaan kyhäämään jatkoa Hookille, joka ymmärtääkseni oli muodostunut lieväksi kaupalliseksi pettymykseksi. Paikalla oli Jukan luottomies Pekka Pöyrystä lähtien julma nippu ajan huippumuusikoita. Jälki oli mitä loisteliainta jazz rockia, painotus makuuni riittävästi rockin puolella. Tämä siis henkilökohtaisena mielipiteenäni.

Nimittäin maestro itse tuo vuoden 2004 CD-painoksen kansilehdellä esille aavistuksen toista kantaa. Viiden päivän nauhoitukset vedettiin läpi ilman harjoituksia. Ilmapiiri oli kuulemma stressaava ja albumista ei mukamas saatu "as solid as its predecessors".

Hyväksyn tietenkin mielipiteen, mutta en kuuna päivänä osta sitä omakseni. The Hook oli kyllä rahtusen monipuolisempi kokonaisuus, mutta Hysterica kapeammalla sektorillakin liikkuessaan omiin korviini vielä sitäkin miellyttävämpi.

Django ei välttämättä ole levyn kaikkein parasta antia. Kuuntelulinkin arvoiseksi sen nostaa jutun alussa kerrottu nostalgialisä. Toisaalta Tolonen samassa Petri Silaksen toimittamassa kansitekstissä kehuu juuri tätä biisiä. Sävellys syntyi Valamon luostarivierailun aikana ja on kunnianosoitus Django Reinhardtille, nuorena vuonna 1953 kuolleelle jazz-kitaristille, jonka tuotantoa en tunne.

Tunnetumpi tribuutin kohde on vielä nuorempana keskuudestamme poistuneelle, rock-kepityksen useaan otteeseen kruunatulle kuninkaalle omistettu pelinavaus Jimi. Mitä pitemmälle hieno kitaraveto etenee, sitä ilmeisemmiksi käyvät Hendrix-vaikutteet. Heikki "Häkä" Virtasen bassottelu tukee menoa erityisen nautittavasti. Ei tunnu kymmenminuttinen tämän parissa lainkaan liioitellun pitkältä.

Merkille pantavaa Hystericassa on se, että Tolonen malttoi ensi kertaa soolotuotannossaan pitäytyä pelkästään kuusikielisen varressa ja jättää koskettimet Esa Kotilaisen hoitoon. Totta kai sävellykset tulivat yksin häneltä.

Sovitusten osalta on vaikea uskoa, etteikö muulla orkesterilla olisi lainkaan näppejään pelissä. Sen verran kovaa ryhmää tässä taustalla hääräsi. Samaan hengenvetoon pitää nämä muusikot tunnustaa niin ammattitaitoisiksi, ettei valmiiksi sovitettukaan materiaali ongelmaa ole voinut tuottaa. Tiedä häntä kuinka meni.


Jos se paras otos kiekolta pitäisi nimetä, taitaisi palkinnon saada Tiger. Se alkaa muikeasti Pekka Pohjolan basson kuljettamana. Tolosen kitara, Rosnellin rummut ja Kotilaisen vehkeet yhtyvät pikku hiljaa soittoon mukaan. Sakari Kukkokin antaa osansa kokonaisuuteen saksofonin ja huilun voimin.

Mainitsin jo aiemmin adjektiivin jännittävä. Tigerista syntyi teos, jota luonnehdinta kuvaa poikkeuksellisen hyvin. Toimisi uskoakseni jos jonkinlaisen elokuvakohtauksen tai jopa kokonaisen lyhytfilmin taustalla. Lopun lähestyessä Jukka
 repii esiin ensin hienovaraisia Kuningaskobra-viittauksia, kunnes finaalissa päräyttää lyhyehkön, suoran lainan, joka kulkee lumoavasti eri tahdissa muuhun soitantaan nähden.

Turhan yksiulotteisesti tuossa sijoitin levyn jazz rock -laariin. Onhan Hysterica muutakin. Windermere avenue viimeisenä edustaa varsin kevyttä popahtavaa tunnelmointia, jossa Pöyryn puhaltelu on avainasemassa.

Edeltävä Silva the cat on ehkä eniten jazzia. Samalla kappale pomppii niin mukavan rytmisesti, että kuvittelisin tanssista pitävien viihtyvän lattialla sen tahtiin disco-henkisesti nytkytellen.

Nimiraita hölkyttää rumpulähtöisesti ja tässäkin Pöyry ottaa isoa roolia saksofonilla. Tolonen tyytyy pääasiassa taustoittamaan, mutta sooloilee puolivälin krouvista eteen päin maukkaasti. Kotilainen saa perään oman vuoronsa parrasvaloissa.

Olen jyrkästi sitä mieltä, ettei mikään kuunteluhyvyys synny puhdasoppisesta, teknisesti virheettömästä ja musiikin teorian mukaisesta suorittamisesta. Yksinkertaisillakin elementeillä ja/tai vähäisemmällä soitto- tai laulutaidolla voi syntyä maksimipisteisiin oikeuttavaa tuotantoa.

Mutta yhtä lailla huippua voi tehdä taitavastikin ja tämä toteutuu melko täydellisesti nyt hehkutettavalla levyllä. Kuusi esitystä, kuusi erinomaista biisiä. Kaikinpuolinen huonous ja heikkous missä lie.

Kansi on monitaituri Mats Huldénin käsialaa. Tuotannosta vastasi Otto Donner.

Nämähän on ollut tapana lopettaa siten, että Hysterica on aivan mahtava levy!

20 joulukuuta 2019

LEVYT - Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster

Etelän kalliota pidän pääasiassa laadukkaana. Kova kalliokin on monesti perin kovaa. Yhdistelmänä etelän kovan kallion täytyy siis lähtökohtaisesti sijoittua paremmistoon.

Ja niin tekeekin. Lajityypin ilmeisimpiä edustajia lienee Molly Hatchet, 70-luvun alussa Floridassa kasattu southern rockia tavallista kovemmalla ja raskaammalla otteella veivannut jytäpumppu.

Yhtye julkaisi itsensä mukaan nimetyn, ensiluokkaisen ensilevyn vuonna 1978, jolloin Martti Vainio riuhtoi kympin kultapallille Prahan EM-kisoissa. Vainiolle kävi miten kävi Los Angelesissa 1984, jolloin sattumalta myös Molly Hatchetin tähti kääntyi laskuun ukkojen suunnatessa kaupallisemmille linjoille. Tuon vuotinen The Deed Is Done on aika vaivaannuttava tapaus, kun hyvän peruslinjan sekaan ujutettiin karmea yliannostus aikakauden popheviä.

Vaan ei kait tässä valittamassa olla, joten palataan hyvyyden äärelle. Kakkoslätty Flirtin' With Disaster (1979) soi edeltäjäänsä rouheammin. Hard rockia ripoteltiin soppaan vielä runsaammalla kädellä kuin ykkösellä. Tuloksena syntyi tyylilajin klassikko, jonka muhkeita soundeja kuunnellessa voi toivoa, että tehtäisiinpä nykyäänkin useammin näin.


Paketti koostuu kymmenestä enemmän tai vähemmän vauhdikkaasta rallista. Työn jälki on hyvin riffivetoista ja sehän toimii kuin pipo pakkasella, kun kolmella kitaralla paahdetaan. Raskasmetallia on mukana vaihtelevasti. Kuuntelukokemukseensa suvantokohtia t
arvitsevien kannattaa miettiä kahdesti onko Flirtin' With Disaster heitä varten.

Keveämmän laidan edustajista käyvät vaikkapa rennot renkutukset Jukin' city, Gunsmoke ja loppuun ankkuroitu Let the good times roll. Viimeksi mainitun nimisiä kappaleita on maailmassa tekaistu useampiakin, mutta tässä on kyseessä täysin orkesterin oma tuotos.

Ainoa lainabiisi on peräisin Womackin veljeskaartilta. Valentinos-yhtyeelle alun perin kynäilty ja sen levyttämä It's all over now tunnetaan luultavasti laajimmin Rolling Stonesin versiona.

Omiin korviini Molly Hatchetin sovitus ei ole viimeisen päälle onnistunut. Niin Valentinosin originaali kuin Stonesin hienokseltaan valkaisema rhythm and blues vipisyttävät punttia huomattavasti ketterämmin. Sujuvampi näkemys aiheesta tallentui myös Johnny Winterin konserttiäänitteelle Captured Live! (1976).

One man's pleasure on kiehtovaa etelän kantrihumppaa, missä koukuttava kitarakuoro pitää tunnelmaa yllä. Rytmitys sopisi ilmeisen siedettävästi rivitanssin taustaksi. Toteutus on hyvä esimerkki muuallakin toistuvasta sangen kekseliäästä kepityksestä. Kuusikielisillä viskatut kuviot ovat leimaa-antavasti southern rockilaisia, vastapainona ns. normaalissa hard rockissa tyypillisimmin käytettyihin.



Räväkimmät rypistykset koetaan vinyylisti ajatellen paraatipuolen keulilla ja hännillä. Whiskey man jyrää
 täysperävaunurekan lailla ollen silti yllättävän lupsakkarytminen, etten sanoisi jopa rento sävyltään. Eittämättä southern rockin tyyppiesimerkki parhaasta päästä.

Albumin ykköstykkinä mouruaa suurenmoinen Boogie no more hevialkuineen. Ensin painellaan laiskahkosti, mutta vääjäämättömällä voimalla reilun minuutin verran. Sen jälkeen tempoa pikkasen nostetaan. Laulaja Danny Joe Brown tähdentää vielä muutamaa pointtia, kunnes antaa estradin muitten haltuun.

Viimeiset nelisen minuuttia on yhtä kitaramusiikin juhlaa. Dave Hlubek, Steve Holland ja Duane Roland lankkuineen revittävät biisiin sellaisen pitkän finaalin, että oksat pois. Free Birdiä ei voi olla pohtimatta, eikä tuolle Skynyrd-jalokivelle kyllä mielestäni hävitä senttiäkään.

Jo kerrottujen lisäksi kokoonpanossa vaikuttivat rumpali Bruce Crump sekä basisti Banner Thomas. Samalla porukalla oli saatu aikaan myös debyytti-LP, mutta Disasterin jälkeen alkoi miehitys elää. 90-luvun puoliväliin mennessä Molly Hatchetin muodostivat ihan muut heput. Hlubek palasi vielä ja soitti bändissä 2017 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Tänä päivänä jengistä ei ole elossa enää muita kuin Holland, joka ehti jättäytyä pois ennen -84 notkahdusta. Brown menehtyi vain 53-vuotiaana diabetes-peräiseen munuaiskomplikaatioon. Rolandin lähdön aika koitti samanikäisenä. Crump oli kuolleessaan 57, Thomas 63 ja Hlubek 66. Keski-ikä ei siis kovin korkeaksi ole päässyt nousemaan. Päihteillä saattanee olla osuutta asiaan.

Todettakoon loppuun, että tulin tapojeni vastaisesti vaahdonneeksi levystä, jota en edes omista. Puolustuksekseni luen, että vinyylinä se minulla aikoinaan oli ja että on se minulla nytkin osana isompaa laatikkoa.

Sony Music paketoi bändin viisi ensimmäistä pitkäsoittoa kevytboksiksi Original Album Classics -sarjan piikkiin. Pakkaus on puolitoista kertaa muovisen jewel casen paksuinen ja sisältää levyt ohuissa pahvikuorissa, joihin on ymmärtääkseni kopsittu alkuperäisten vinyylien kannet sellaisenaan. Seurauksena kansiteksteistä osaa ei kykene erkkikään lukemaan.


Joo, Flirtin' With Disaster on aivan mahtava levy!

17 joulukuuta 2019

LEVYT - Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan

Love SPEP 001 (-77)


1977 Love Records julkaisi eri esittäjien kokoelma-EP:n Stadin Spartakiadit. Yksi neljästä sille purkitetusta esityksestä oli Hande Nurmion lauluksi säveltämä, maailman tuotteliaimman musiikintekijän (Trad.) runo Oi mutsi mutsi. Orkesterin nimi oli Dusty Ramblers.

Love LRS 2230 (-79)


1978 Tuomari Nurmio nauhoitti yhdessä lovelaisten (mm. Hasse ja Pedro) kanssa pari numeroa bändinimellä Orpojen Tuki. Näistä Valo yössä pääsi singlen takapuolelle seuraavana vuonna. Etusivulle vedettiin uusintaotoksena mainittujen sessioitten jäljiltä hylätty Kurja matkamies maan. Nyt asialla Köyhien Ystävät, johon palaamme.

Love LRS 2258 (-79)


Ensimmäinen kokonaan nimellä Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät julkaistu seiskatuumainen oli niin ikään 1979 satoa. Tällä kohtaa ilmestyi Hän on täällä tänään, jonka kääntöpuolelle pantiin Älä itke Iines.

Love LRS 2261 (-79)


Tällä välin Valo yössä oli hivuttautunut odottamatta isoksi hitiksi. Harmittavasti sinkun A-puoli oli vanhana Malmivaaran virtenä, vinksautettuine sanoituksineen pari piirua liian rajua tuon ajan Suomessa. Niinpä Orpojen Tuki eri miehityksellä pakersi sen tilalle version numero 2 slangilaulusta Oi mutsi mutsi. Tämän jälkeen kehdattiin jo jaella uutta pikkumustaa baareihin, RAY:n jukebokseihin. Rahvas sai toivomansa valon yöhönsä.

Asiaan...


Tässä vaiheessa Nurmiolla oli plakkarissa viisi julkaistua kappaletta. Niistä yksi kahtena eri tulkintana, toinen kahdesti samanlaisena. Oli LP:n vuoro. Vaikka kasassa oli jo liki puolet tarvittavasta materiaalista, ei mitään jo tehtyä kelpuutettu sellaisenaan. Koko viisikko kyllä otettiin mukaan, mutta uusina sovituksina.

Suurin mahdollinen hiljaisuus, hyvät naiset ja miehet: eräs kaikkien aikojen esikoisalbumeista Kohdusta Hautaan (1979).


Nurmion levytystaipaleen alku oli olevinaan sen verran monimutkainen hässäkkä, että otti hetken tonkia mitä, milloin ja kenen kanssa todella tehtiin. Kolmikko Lindfors-Salo-Pesonen saa ison kiitoksen Dumari-kirjasta, jota pääasiallisena oppaana käyttäen luulisin tavoitteen saavuttaneeni.

Jos kattavan kuvan Nurmion uransa aikana uudelleen levyttämästä haluaisi, joutuisi penkomaan vielä pitkän tovin. Varsin mittavasti on herra näet omansa kierrätystä harjoittanut 40 vuodessa.

Valo yössä oli siis noussut kansan suosioon. Orpojen Tuen singlesovitus kallistui jazziin päin ja sisälsi muitten instrumenttien lomassa viulua ja haitaria. Köyhien ystävien käsittelyssä ralli sai osakseen hyvin perinteisen rautalankahenkisen kohtelun. Uudelleen nimettynä se kuului Valo yössä twist.

Oi mutsi mutsi ei samaisessa prosessissa muuttunut aivan yhtä radikaalisti. Tosin sekin menetti orkestraatiostaan viulun ja hanurin, tässä tapauksessa slaavilaista väriä tuovatMakuasioihin mieluusti sotkeentuvaan Apulaissheriffiin tehoavat tänä päivänä paremmin Orpojen Tuen tulkinnat. Ja kokoelmillahan niittenkin makuun pääsee, esimerkkinä mainio 24 Karaattia (1990). Koosteen arvoa nostaa sekin, että se pitää sisällään myös LRS 2258:n puoliskot Hän on täällä tänään sekä Älä itke Iines.

Huolimatta parin kappaleen subjektiivisesti arvioidusta tason laskusta Kohdusta Hautaan on saamansa runsaan ylistyksen arvoinen. Nurmion muista erottuva ääni ja paikoin jopa nerokkaat tekstit ovat merkittäviä tekijöitä tässä. Mutta niin on myös taustaryhmä. Köyhien Ystävät oli tyylitietoisuudessaan ja sen toteuttamiskyvyssä ainutlaatuinen trio.

Etenkin maestro Esa Pulliainen on musiikkimaailmaa seuraaville kyntensä näyttänyt ja taitonsa todistanut. Hän kuuluu kiistatta Suomen kitaristien eturiviin, kevyesti vähintäänkin kärkiviisikkoon. Samoin, täysin vailla moitteen sijaa toimivat Hans Etholén bassossa ja Juha Takanen rummuissa.


Yhtyeen laatimat sovitukset - Tuomarin komennuksessa ja Pulliaisen luotsaamana - esittelevät rautalangan lisäksi ainakin kantria, rockabillyä, bluesia, kotimaista mollimelankoliaa ja itämaista tunnelmaa. Hyvin vakuuttavalla tavalla tätä kaikkea. Kurjuuden kuningas kuulostaa etäisesti varhaiselta Dire Straitsilta, mikä osoittanee Knopflerin kolunneen paljolti samoilla laareilla vaikutteita ammentamassa.

Jos nyt vielä hiukan haluaa yksityiskohtiin pureutua, niin muutaman täsmänoston voisi tehdä. Ensin Aavaa preeriaa, jossa on perjantai-iltapäivä, pomo jakaa intiaanityöläisille rahaa.

viimeisen tilin jotkut saa
tukat kammataan
pirssillä pakoon pääsee
grilli Mustaan Mölyapinaan
tulilientä tappavaa
kuivat kurkut lutkuttaa

"Kuivat kurkut lutkuttaa"! Olisikohan siinä kaikkien aikojen hienoimmat lauletut kolme suomen kielen sanaa? Kenties.

Toiseksi virsimuunnelma Kurja matkamies maan, josta Köyhien Ystävien myllyssä muovautui juureva folk blues. Singleversio on mukana vuoden 2000 CD-painoksella. Olisikohan siinä kaikkien aikojen hienoin kotimainen blues-veto? Mahdollisesti.

Kolmanneksi Makasiinin luona, joka on suomennos Jimmie Rodgersin ikivanhasta (1928) kantriballadista Waiting for a train. Melko mellevästi taittui sinällään aiheeltaan universaali kertomus härmäksi. Olisikohan siinä levyn kovinta antia? Ehkä.


Love meni konkkaan, mutta seuraajansa Johannan ensimmäisestä pitkäsoitosta voi poikkeuksellisen hyvällä syyllä kirjoittaa, että Kohdusta Hautaan on aivan mahtava levy!

10 joulukuuta 2019

LEVYT - Eppu Normaali: Tie Vie

Jopa kyllästymiseen asti on eri tuuteista tullut tutuksi Martti Syrjän tarina siitä kuinka hän loi tekstin ironiseen masenteluklassikkoon Murheellisten laulujen maa. Melko lailla yliannostuksen verran sai aikoinaan myös itse laulua.

Vuosien jälkeen, pölyn laskeuduttua se on palautunut ihan nikottelematta kuunneltavaksi. Tämä lienee osoitus siitä, että megahittiydestään huolimatta siinä jotain musiikillista koukkuakin löytyy.

Ja sitä koukkua bändi Pantse Syrjän johdolla totisesti sai ylen kiitettävästi ympättyä albumin muuhun materiaaliin. Tie Vie (1982) on heittämällä Eppu Normaalin monipuolisin (fakta) ja mielenkiintoisin (mielipide) pitkäsoitto.


Murhelaulun sanoituksellisena vastapainona levyllä on ääripositiivinen Jackpot. Sen mukaan mikään tuskin voisi paremmin olla. Polveileva laulumelodia on  yksinkertaisesti hieno. Kitaraa on mukana epänormaalin nuukasti, Safka Pekkosen kosketintaidetta sopivasti. Basso ja rummut kannattelevat biisiä yllättävänkin paljon ajatellen, että kyseessä on sentään hidas balladi, Apulaissheriffille varmaankin kaikkien aikojen Eppu-sellainen.

Jos Pantsen on jostain saavutuksestaan tarve jälkikäteen rintaansa röyhistää, olisi Jackpotin sävellys- ja sovitustyö täydellinen paikka aloittaa.

Sitä seuraava Jumalan poika pitää lyömätöntä tasoa yllä. Kitarat soivat edellistä runsaammin ja niin kovin nautittavasti. Kertoja kokee kännihuuruissaan seuratantereella ainakin osittaisen raitistumisen. Nestelähtöisen humalan korvaa siinä paikassa päihtymys uskosta.

siellä oltiin aivan sekaisin
horjuin yhteen telttaan
jossa Jeesus puhui äänin taivaisin
se meni suoraan helttaan

Tuohon tapaan kääntynyt tosin toivoo Herran myöhemmin käyttävän viinaa, jos hukuttamispuuhiin aikoo ruveta. Ristiriitaiselta haiskahtavan kontrastin voisi koettaa solmia auki vaikkapa suvaitsevaisuuteen liittyvänä. Yksi Martin lyriikoiden hienouksista on juuri tällainen ymmärrystä yrittävän jääminen usein epätietoiseksi mitä tarkoitettiin vai tarkoitettiinko mitään.

Kolmas jalustalle nostettava otos Tie Vieltä on Vahantajoki, nostalgiaa tihkuva muistelo poikien nuoruudesta koivunlehtisätkineen ja siitä johtuvine vahinkokulotuksineen. Musiikki kuplii rennosti ja vaivattomasti. Jos joku janoaa todistetta väittämääni, ettei kitaransoiton hyvältä kuulostaakseen tarvi olla monimutkaista ja täynnä teknisiä temppuja, niin tässä oiva vahvistus sille. Kuunnelkaa kuinka Pantsella ja Juha Torvisella homma pelittää.

Yllä ohimennen jo puutuin Martin sanoituksiin. Tie Vie oli tunnetusti hänen ensimmäinen isompi urakkansa sillä saralla.

Vielä vuonna 1982, ja ilmeisesti jossain mitassa sen jälkeenkin Pantse toimi myös sanojen osalta ylimpänä hyväksyjänä. Syrjät ovat paljastaneet hänen asettaneen vaatimuksen, jotta tavujen täytyy osua melodiaan just eikä melkein. Pikkuveli teki työtä käskettyä, mikä palveli mainiosti koulutustarkoituksessa tehtävään, josta hänelle tuli eläkevirka Eppu Normaalissa.

Tunnustan, että Martin kynäilemät tekstit edustavat itselleni ehdotonta kotimaista huippua. Samaan hengenvetoon joudun valitettavasti myöntämään tämän pitävän paikkansa ainoastaan tiettyyn rajaan. Eput nimittäin siirtyivät 80-luvun puolivälissä harkitusti pääasiassa ihmissuhdetematiikan käsittelyyn, jolloin taso vaaksan verran tipahti.

Olisin mielelläni suonut orkesterin paitsi lyriikoissa, myös musiikillisesti jatkavan Tie Vien tiellä. Kaupallisesti sellainen polku ei tosin olisi todennäköisesti kantanut.


Ei nyt mennä kuitenkaan siihen. LP:n viimeiseksi raidaksi prässättiin nimittäin ovela Terve vaan ja onnea. Noihin aikoihin suomalaiset vasemmistohenkiset taiteilijat kampanjoivat Rauhanjunalla, joka ajeli ympäri maata ohjelmineen. Eput pitivät tätä siinä määrin kornina, että aiheesta väännettiin ironinen ralli. Santtu Luodon kirjassa Tiimalasin santaa Martti kertoo: "mitäs jos joku ilkeä individualisti päättääkin, ettei hän halua olla mukana tällaisessa? Sehän tuomitaan!"

Eipä vähän kuulosta nykypäivältä järjettömine vastakkainasetteluineen. Jos et tänään esimerkiksi ole täysin sydämin mukana tukemassa pride-kulkuetta, olet homofobinen. Jos et julkisesti tuomitse jokaista terrori-iskua, kannatat terrorismia. Tai kuten Mikko Saarela sen Epuissa muotoili Aknepopin (1978) aikaan: "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan".

Rauhanjuna maailman
lähdössä on
joka siitä myöhästyy
on presidentti kelvoton
...
jos en ehdi ajoissa
minä Rauhanjunaan
Paasikiven-Kekkosen
linjan mä munaan

Mitä tulee musiikin monipuolisuuteen, levyllä on jopa progahtavia sävyjä. Argentina esimerkiksi on rytmiikaltaan ihan muuta mihin myöhempien aikojen fanit ovat tottuneet. En tunnista, mutta vahva latinalaisamerikkalainen tuntu tuosta välittyy. Soulahtava Näinä päivinä kävisi varauksetta TTK-lattialle ja tietenkään en taaskaan tunnista tyylilajia.

Tahtilajivaihtelujen värittämä Pahan puun metsä taitaa olla kauimpana Eppujen perusmeiningistä, jossa rumpali naputtaa metronomin tarkkuudella samaa komppia koko ajan. Kiva, että Aku Syrjä pääsee tällä levyllä hieman irrottelemaan. Sekin kun häneltä tuntuu käyvän.

Viihteen kuningas jazzaa viihteellisesti. Safkan piano ja Mikko "Vaari" Nevalaisen basso ovat suuresti syypäinä vaikutelmaan. Vai vetiköhän Pantse sittenkin bassonkin? Sarjassamme "olin unohtanut tai en koskaan huomannutkaan": lopussa kumarretaan Liverpoolin suuntaan. Jee jee jee nyt ei voi jäädä havainnotta, mutta she loves you välissä oli jotenkin mennyt ohi.

Ja sitten siellä on vielä kaksi erinomaista ja toisiaan hieman muistuttavaa kappaletta Kuulen parran kasvun sekä Tie vie.

Sanon mie, totta vie, että Tie Vie on aivan mahtava levy!

02 joulukuuta 2019

KIRJAT - Kauko Röyhkä: Marjatan poika

Vuonna 1980 Kiinan väkiluku ylittää miljardin. Ove Aunli häviää Lake Placidissa 15 km hopean 30,98 sekunnilla, kun kultaan olisi riittänyt 31 sekuntia rivakampi sivakointi. Loirin Huilumies jää 6 pisteellä eurovision laulukilpailussa hännille. Väyrysestä leivotaan Kepun puheenjohtaja, Saddamista Irakin presidentti. Iltalehden ensimmäinen numero ilmestyy. Lennon murhataan.

Positiivistakin samana vuonna tapahtui, sillä silloin tulivat ulos sekä Kauko Röyhkän ensimmäinen LP että ensimmäinen romaani. 21-vuotias ylioppilas oli lopettelemassa vuoden kestäneitä opintojaan Turun yliopistossa.

Tähän asti päästään miehen muistelmien ensimmäisessä osassa Marjatan poika (Docendo, 2019). Tasaisen vauhdin taulukon mukaan vielä kaksi, niin nykyisyys on saavutettu. Tämä olettaen, että jatkoa seuraa piakkoin.

Miksiköhän Röyhkästä kasvoi yksi valtakunnan omaperäisimmistä ja tinkimättömimmistä taiteen tekijöistä, joka noista ominaisuuksista huolimatta elättää perheensä taiteellaan ja pärjää ymmärtääkseni ihan kivasti? En vastaa kysymykseen. Kukin voi muodostaa oman käsityksensä lukemalla Marjatan pojan. Paljon ratkaisevaa on kaiketi tapahtunut sen kattamana ajanjaksona.


Jukka-Pekka "Välde" Välimaa eli yksinhuoltajaäitinsä kasvattamana. Kauko Käyhköä ulkonäöltään muistuttanutta isäänsä hän ei koskaan kunnolla tavannut. Äidin ja pojan välinen suhde onkin merkittävässä roolissa kirjassa. Lapsuus ja nuoruus kuluivat Oulun Tuirassa ja myöhemmin Puolivälinkankaalla.

Lisäksi - ja tämä on minusta erityisen tärkeää - loma-aikoja vietettiin paljolti Pellon mummolassa Länsi-Lapissa.

Paluu hullujen ja hauskojen ihmisten Pellosta Oulun yksinäisyyteen tuntuu joka kerta yhtä masentavalta. Istun linja-autossa, ja matkan edetessä sieluni tuntuu metri metriltä köyhemmältä.
...
Rautatieasemalta otamme taksin. Auton ikkunasta näen Koskitien KOP:n talon tupakkavalomainoksen, joka syttyy asteittain
...
Valomainoksen näkeminen merkitsee sitä, että kaikki kiva loppuu. Huomenna alkaa taas koulu ja illat tv:n ääressä.

Lapin käynneiltä retkeilyineen ja vaelluksineen Jukka-Pekan reppuun jäi muistakin yhteyksistä saamani käsityksen mukaan terve luontosuhde. Vesurikaan ei ole jäänyt työkaluna vieraaksi. Lukioiässä Pello alkoi jäädä vähemmälle.

Ulkopuoliseksi itsensä tunteneen nuoren Välden elämään kuului viljalti taideharrastuksia: ikäisiinsä verrattuna aika lailla erilaista kirjallisuutta, musiikkilehtiä, levyjen kuuntelua, valokuvausta, maalausta sekä pienlehtitoimintaa. Hitusen jälkiviisaana voi ajatella olleen pelkästään ajan kysymys koska hän perustaisi oman bändin ja/tai alkaisi vakavin mielin kir
joittamaan. Näin kävi ja taiteilijanimelle tuli käyttöä.

Ensiaskelia näillä saroilla ottaessaan päähenkilömme voittaa Oulun taidetoimikunnan järjestämän romaanikilpailun ja yhtyeineen avaa Tuomari Nurmion konsertin kotikaupungissaan. Heinäkuun neljäntenä 2008, niin ikään Oulussa Kauko Röyhkä & Riku Mattila esiintyy Rotuaari Piknikin yhden illan pääaktina lämmittelijoinään Martti Servo & Napander sekä - niinpä - Tuomari Nurmio & Hunajaluut. Apulaissheriffi on todistamassa Rotuaarin keikkaa.

Facebook-kirjoituksia koonneen teoksensa esipuheessa Röyhkä vihjaisi taannoin, että "tarinan mehevöittämiseksi kannattaa vähän valehdella." Tämän koetin pitää mielessä nytkin, joskaan en kyllä osaa nykyään juuri mitään pureksimatta niellä, olipa käsillä kuinka dokumentaarista aineistoa tahansa.

Jokunen kytkös laajemmalti tunnettuihin tapauksiin pani arvelemaan, onko yhteys tosiasiassa ollut olemassa. Ei minulla toisaalta ole kanttia väittää, etteikö viisivuotias Jukka-Pekka olisi ollut paikalla, kun Eero Mäntyrantaa tuotiin helikopterilla olympialaisista kotiin. Enkä edes kaipaa satavarmaa faktaa sen tai muunkaan esitetyn osalta.

Yhden asiavirheen hokasin. Kauko muistelee miten oli päätymäisillään Hilse-levylle ja mainitsee ensimmäisen Hilse-kokoelman Pohjalla. On kuitenkin niin, että Pohjalla oli Love Recordsin kokoelmalevy. Hilse oli eri levymerkki, jonka alla julkaistiin pari muuta samanhenkistä.

Kaikkinensa Marjatan poika on kiintoisa ja hyvin kirjoitettu. Pitkäaikaisoululaiselle useiden paikkojen tuttuus tuo luonnollisesti mukavaa lisämaustetta lukukokemukseen. Jatkoa odotan.

27 marraskuuta 2019

LEVYT - ZZ Top: Degüello

I'm bad, I'm nationwide rullaili aikoinaan ZZ Top rosoisesti ja samalla letkeästi. Hämmentävää sinällään. Yleisesti tunnettuahan on, että parta ei kasva pahoille.

Biisi on ote osavaltion virallisiksi sankareiksi Texasin edustajainhuoneen toimesta nimitetyn yhtyeen LP:ltä Degüello (1979). Kitarakaksikko oli e
nnen sen levyttämistä, pitkän tauon aikana kasvattanut sittemmin tuntomerkeikseen muodostuneet naamakarvansa. Rumpali Frank Beard taas tunnetusti ei.

Tyylillisesti liikutaan aiemman perinteisen rockin ja bluesin tulkinnan sekä 1980-luvulla mukaan hiipineen, konerytmien säestämän hard rockin välimaastossa. Lopputulemana syntyi parasta Toppia koskaan. Peli taitaa olla menetetty sen osalta, että enää kykenisivät tätä ylittämään.


Alkuun linkattu blues rock on oiva näyte levyltä. Svengaava peruskuljenta keskeytetään tuon tuosta eli aina kertosäkeen päätteeksi mehukkaalla hidastuksella. Kitarasoolo on laadukkaimpia mitä Billy Gibbonsilta on kuunaan kuultu. Dusty Hillin muhkeaa basson pikkailua sisältävä viimeminuutin lauluton osuus soi myös erityisen nautittavasti.

Teksti on silkkaa sitä itseään mistä nämä kaverit ovat enemmänkin hoilanneet.

easing down the highway
in a new Cadillac
I had a fine fox in front
I had three more in a back
they sporting short dresses
wearing spike-heel shoes
they smoking Lucky Strikes
and wearing nylons too

Hyvin samanhenkinen veto on pahuksen irtonainen Lowdown in the street. Molemmissa on kuusikielistä jälkiäänitetty päällekkäin sen verran, että yhdellä kepillä livenä soitettuna ei tulos voi olla yhtä korkeaa tasoa. Tai ainakin se olisi erilainen. Jalka se alkaa sivumennen sanoen tämän tahdissa herkästi vippasemaan.

Frank Beard saa ehkä eniten näyttää osaamistaan samaan tapaan funkylla singlelohkaisulla Cheap sunglasses. Tosin rummut yksin eivät saa lantioon menevää biittiä aikaiseksi. Yhtä lailla basso ja kitarakin kantavat vastuuta tuon suuntaisen rytmiikan välittymisestä. Kappale viedään taiten finaaliinsa vähitellen vaihteita pienemmälle vaihtaen.

Levyn ykkösketjuun voisi vielä ylentää perusrynkytyksen She loves my automobile. Se oli sattumoisin ainut etukäteen tuntemani biisi, kun Degüello-vinyylin toisena ZZ Toppina hankin (Eliminator-kasetti ensimmäisenä), olisiko ollut noin tusinan verran vuosia ilmestymisensä jälkeen. Haluaisin
 muistaa nauhoittaneeni sen Radiomafiasta Juho Juntusen juontamasta 70-lukuohjelmasta Purkkaa ja jytää.

Muisti saattaa kyllä tällä kohtaa olla hakoteillä, koska nyt miettien ajoitukset eivät välttämättä täysin täsmää. Ja oliko ohjelman nimi sittenkin Vibaa punttiin? Joka tapauksessa mainio show oli se.


Muista Topin omiin nimiin kirjatuista tekosista A fool for your stockings edustaa tällä kertaa ainoana hidastempoisempaa osastoa. Ihan slovariksi en sitä sittenkään alkaisi nimeämään. Gibbons panee jälleen parastaan. Kyllä hän parhaimmillaan on ollut suunnattoman hyvä lankuttaja.

Manic mechanic ei helpolla kilauta Apulaissheriffille mitään tyylikelloa, vaikka lehmänkello sillä mukavasti kalkkaakin. Tämä on jollain kierolla tavalla progressiivista bluesin ja rhythm and bluesin värjäämää musaa. Gibbonsin vokaalimurina vyöryy korviin jyristen.

Vähiten itseäni innostaa Hillin laulama Hi fi mama. Kitaran ja torvien vuoropuhelu ei vaan jaksa kohota riittävän mielenkiintoiseksi. Hännänhuipuksi sijoitettu Esther be the one on toinen hieman alempikaliiberinen vääntö.

Degüello on kauttaaltaan jykevä- ja selkeäsoundista tuotantoa. ZZ Topin entisvanhainen vakiotuottaja Bill Ham yhdessä soittajakolmikon kanssa sai tallennettua bändiä paremmin kuin kertaakaan ennen tai jälkeen tämän.

Perinteisen kitararumpubassoakselin lisäksi trio kokeili keuhkojaan saksofonisteina alaotsikolla The Lone Wolf Horns. Gibbons puhalsi baritonia, Hill tenoria ja Beard alttoa, kuinkas muuten.


Pari coveriakin soittivat mukaan, aika lailla tutummasta päästä. Sam & Daven soul-numerona alkujaan päivänvalon nähnyt I thank you saa osakseen mukiinmenevän, muttei mitenkään loisteliaan tulkinnan.

Sen sijaan Dust my broom taltioitui ensiluokkaisena Texas bluesina. Tämän albumin tekijätietojen takia luulin pitkään Elmore Jamesin kyhäilleen alkuperäisen. Myöhemmin säveltäjäksi on paljastunut Robert Johnson, joskin aiheesta ollaan kahta mieltä. Yksiselitteisesti ei kai voi sanoa onko samasta viisusta kyse.

No, minä opin tämän bluesin legendaarisimpiin teoksiin lukeutuvan klassikon nimenomaan ZZ Topin kautta ja pidän edelleen heidän versiotaan kuulemistani ykkösenä.

Blogin historian ensimmäisenä ulkomaisena tunnustuksen saavana äänitteenä: Degüello on aivan mahtava levy!

23 marraskuuta 2019

LEVYT - Kingston Wall: II

Oletetaan, että käytössä olisi aikakone ja yksi reissu minne ja mihin aikaan tahansa menneisyydessä, meno-paluuna. Kohtuusuurella todennäköisyydellä ottaisin lipun Helsinkiin ja kevääseen 1993, ajatuksenani käydä Kingston Wallin keikalla toisen levyn julkaisemisen jälkeen. Lepakkoon tai Tavastialle ajattelin suunnistaa.

Kävi näet niin, etten bändiä löytänyt ennen kuin tällä vuosituhannella, jolloin Petri Wallin lopullisesta ratkaisusta oli jo vuosia. Niinpä elävänä näkeminen ei vaan tullut ajallaan kyseeseen. Aikakoneen keksimistä odotellessa siis...


Vaan olihan se ihmeellinen orkesteri. Todistusaineisto koostuu kolmesta tyrmäävästä studioäänitteestä, livetriplasta ja ryppäästä amatöörivideoita, joita YouTubesta voi vaihtelevan äänenlaadun kera pällistellä. Ja opin juuri äsken, että on olemassa myös virallinen tupla-DVD, mikä aiheuttaa tietyn metsästysvietin heräämisen. Varmaankin olin asian noteerannut, jättänyt 2015 sen ilmestyttyä heti hankkimatta ja unohtanut.

Trion selkärangaksi on yleisesti tunnustettu basisti Jukka Jylli, joka piti musiikillisesti - jos kohta ehkä muutenkin - jöötä muille. Hän oli rönsyilevän ryhmän kasassa pitävä liima. Benji-kuminauha, joka venyi muitten liveimprovisaation mukana taustan tilkiten eikä koskaan katkennut. Lavalla Jyllin oli tapana ankkuroitua paikalleen yleisöstä katsoen vasemmalle sivustalle ja ottaa vain harvakseltaan rauhallisia askelia.

Petri Walli oli ilmiömäinen kitaristi ja loppuvaiheessa erikoisempiakin vaikutteita imevä ja niitä kaihtamaton biisinikkari.

Rumpujakkaraa miehittänyt Sami Kuoppamäki takoi kannuja ja peltejä kuin Muppet Shown nukkeorkesterin Animal potenssiin kolme. Minusta hänen osuuttaan Kingston Wallissa voisi englanniksi kuvata termillä lead drums. Hän ei siis perusrumpalin lailla ainoastaan pitänyt rytmiä yllä, vaan yltyi välillä ottamaan pääroolia Wallin kitaran rinnalla. Meikäläisen arvostuksessa Kuoppamäki nousee aurinkokunnan parhaaksi soittimensa hallitsijaksi.

Kingston Wall II (1993) ansaitsee heittämällä paikan Apulaissheriffin ässälevyjen sarjassa. Luen kyllä ykkösen ja kolmosenkin kategoriaan 5/5, mutta tässä tapauksessa kakkonen todellakin on ykkönen. Bändi operoi sen verran psykedeelisessä musiikkimaastossa, että matematiikan peruslait joutuvat joustamaan ja pisteet 6/5 tulevat mahdolliseksi II:n kohdalla.


Paras arvosana todistukseen kirjoitetaan tiiviin kokonaisuuden kolmannelle esitykselle. Could it be so? jatkuu saumattomasti edeltävän raidan perään. Aikaan 1:45 saakka suitset pidetään kireällä atmosfäärin ollessa yhtyeelle tunnusomaisen happoinen.

Mutta sitten räjähtää. Laulu taukoaa, polle lähtee laukalle, ilotulitus käynnistyy. Kuuntelija saa tuhansia mikro-organismeja kuten joku, en nyt muista kuka legendaarisesti on lohkaissut. Vielä nykyäänkin miltei joka kerta meinaa ihokarvat käsivarsissa jäykistyä tälle kohtaa päästyä.

Wallin ja Kuoppamäen virtuoosimainen yhteispeli saa haukkomaan henkeä. Etenkin Kuoppamäki hämmästyttää. Unohtakaa Bonham, unohtakaa Baker. Unohtakaa kaikki muut takojat hetkeksi, sillä näin rumpuja soitetaan. Jyllin ilmeetön bassottelu on aika lailla sitä mitä pitääkin tuollaisen hurjastelun ohessa olla. Kappaleen teksti enteilee tulevan kolmoslevyn mystistä maailmaa.

could it be so that
we have been here before
could it be so that
this all happened before

Jälkimmäinen huipennus koetaan rapiat kymppiminuutisessa eepoksessa You. Sen rakenne vaihtelevine tempoineen ja sävyineen on lähimpänä klassista progea. Puolivälin krouvin tietämillä Walli vokalisoi ikään kuin ohimennen muutaman rivin.

Ja sitten taas mennään. Jälleen on mahdoton puhua soolo-osuudesta. Koko porukka revittelee tasa-arvoisesti Jyllinkin nyt pistäessä parastaan. Loppukaneettina vielä hidastus ja viimeiset sanat.

nothing has messed up my head
that much as it does
now when I got you

Muusta sisällöstä itämaisesti svengaava Istwan, käytännössä kuusiminuuttinen kitarasoolo And it's all happening sekä jylhä Palékastro ovat ensiluokkaisia instrumentaalivetoja. Musiikilliset sukulaiset We cannot move ja Love tonight etenevät tiekarhun voimalla.

Koko paketin seesteisin tuokio on häkellyttävän kaunis Shine on me, jolle Sakari Kukon saksofoni tuo korvaamatonta lisäarvoa. Istwanissa vierailijana vingutteli viuluaan Hearthillin Ufo Mustonen.

I feel love sai aikoinaan ehkä suurimman huomion II:n materiaalista. Tuolloin pidettiin epätavallisena, että psykedeelistä progea veivaava pumppu versioi 70-luvun discokuningattaren, Donna Summerin hittiä. Kingston Wallin näkemys on kuitenkin onnistunut. Two of a kind on syntikkoineen musiikillisesti yhtä lähellä discoa, vaikkei oikeastaan ole siellä päinkään.

66,7 % Kingston Wallista teki viime kesänä lyhyehkön kiertueen vahvistettuna Von Hertzenin veljessarjalla. Sanomalehti Kalevan Oulun keikkaraportin mukaan Petri Wallin paikka lavan keskellä oli valaistu, mutta pidettiin tyhjänä koko konsertin ajan.

Ylipäätään arviot rundilta olivat niin positiivisia, että Apulaissheriffikin on joutunut jälkikäteen harmittelemaan pois jäämistään. Enemmän tai vähemmän hyvän tekosyyn taisin kehitellä tyyliin "ei se oo sama asia, en mee". Olisi päässyt vähällä vaivalla, ilman aikakonetta kokemaan ainakin osan yhtyeen taiasta.

Yksi jännä juttu Kingston Walliin liittyen on se, etten rajoittuneella musiikkitietämykselläni tiedä yhtään vastaavanlaista musiikkia yhtä hienosti mestaroivaa kokoonpanoa. Onkohan lähimainkaan sellaista (ollut) olemassakaan, Suomessa tai muualla?

Itsestäänselvyytenä vielä: on eittämättä totta, jotta Kingston Wall II on aivan mahtava levy!

20 marraskuuta 2019

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Colorado

Jee, Neil Youngilta putkahti taas. Hepun ännäskymmenesämmäs albumi Colorado (2019) taltioitiin otsikkonsa osavaltion alueella, Kalliovuorilla. Taustabändinä musisoi Crazy Horse, jonka varhaisin levytys miehen kanssa on puolen vuosisadan takaa.

Hevosen selkäranka on iankaiken muodostunut rumpali Ralph Molinasta ja basisti Billy Talbotista. Kakkoskitaraa soitti tällä kertaa muista ympyröistä aikaisempaa Young-yhteistyökokemusta omaava Nils Lofgren.


Ensimmäinen muistikuvani Niilosta liittyy Kentin osavaltionyliopiston ampumisiin. Tapauksesta näytettiin Suomen televisiossa 1980-luvun alussa joku dokumentti tai elokuva. Kohta sen jälkeen radiossa soitettiin kuulteni Crosby, Stills, Nash & Youngin Ohio. En ole ihan varma soiko laulu myös tuossa TV-filmissä, mielestäni kyllä. Joka tapauksessa jäljen nämä kaksi yhdessä jättivät.

Kului roppakaupalla aikaa, kunnes suurin piirtein 1996 kiikutin kotiin Harvestin CD:nä. Seuraavan noin kymmenen vuoden aikana kokoelma karttui vain muutamilla harkituilla hankinnoilla. Vasta päättymäisillään olevalla kymppiluvulla haksahdin isosti.

Viimeinen niitti oli ilmiömäinen Hartwall-areenan konsertti kesällä 2016. Se pitää toistaiseksi hallussaan vaikuttavimman kokemani musiikkielämyksen titteliä. Coloradosta tuli hyllyyni Neil Young numero 69, mikä on viisi vähemmän kuin ukon ikä tänään.

Kappaleen She showed me love lopussa toistetaan laulun nimi 73 kertaa. Luku perustuu pariin netin lyrikkaserverin kertomaan. Yritin kyllä kuunnellessa laskeakin, vaan eihän siitä mitään tullut. Samalla lailla vääjäämättä sekosin laskuissa kuin 25 metrin allasta eestaas uidessa. Yhtä kaikki, äijä oli biisiä nauhoittaessaan 73.

Tekstissä surraan ihmisen luonnolle aiheuttamaa tuhoa ja mother nature mainitaan useaan otteeseen. Ilmeinen johtopäätös saattaisi olla, että luontoäiti on sanoittajalle rakkauttaan suonut niin ja niin monen vuoden ajan. Ja nyt ollaan hiukka huolissaan.

Sama tematiikka toistuu levyllä muutenkin. Green is blue harmittelee, ettei asialle tehty ajoissa mitään. Shut it down ehdottaa, josko sammutettaisiin valot kokonansa.

Sävy ei ole julistavinta Youngia. Pikemminkin paasaus vaikuttaa turhautuneelta, mutta ei silti kirvestä lopullisesti kaivoon heittäneeltä.

Muutakin sanomaa toki löytyy. Rainbow of colors ei ymmärtääkseni nimestään huolimatta saarnaa yksistään sateenkaarisakin, vaan yleisemmin kaikenlaisen USAn nykyhallinnon väheksymän koti- ja ulkomaisen porukan puolesta. Tietenkin rakkauslaulujakin on mukana.

Myönnän itselleni musiikin miltei poikkeuksetta menevän sanoman edelle. Siltä kannalta katsoen Colorado ei tuo tarinaan mitään merkittävästi uutta. Ensituntumalta olin joissain biiseissä todistavinani ajoittaista väsähtäneisyyttä, mitä en sitten levyyn paremmin perehdyttyäni enää rekisteröikään. Mukaan on ympätty sekä rauhallisempaa että rehevin kitaroin rokkaavaa aineistoa.

Numerologialtaan yllä pureksittu She showed me love on ainut pitkä hämybiisi. Mainitut toistot aletaan reilun seitsemän minuutin jälkeen, kun säkeistöt ja kertosäkeet on saatu alta pois ja lähes yhtä pitkä loppujammailu saa alkaa. Kokonaispituutta kertyy 13:36.

Kyllä minä vaan tästäkin tykkään. Kuten vastoin monien kriitikoiden mielipidettä myös muusta 2010-luvun Neil Youngista. Kuunnelkaa uusimmalta esimerkkinä Milky way, verkkaisesti etenevä, korkealta veisattu raukeilu. Niin on tunnistettavaa kitarasooloja myöten.

Lopuksi, artistin pitkän uran aikana on moni kaveri poistunut tästä maailmasta. Tuoreimpana suru-uutisena pitkäaikaisen managerin lähtö kesäkuussa.


19 marraskuuta 2019

KIRJAT - Antti Heikkinen: Jaakko Teppo / Suuri elämäkerta

Tony Adams, Jorma Kinnunen, Raimo Helminen, Markku Uusipaavalniemi. Edellinen vaikuttaa sattumanvaraiselta listalta urheilijoita, mitä se ei tarkkaan ottaen ole. Palataan tähän sivujuonteeseen tuonnempana. Pääroolin saa nyt Antti Heikkisen Ruikonperän Multakurkusta laatima teos Jaakko Teppo / Suuri elämäkerta - Multakurkun muistelmia (Fun Pandemia, 2016).


Julkaistessaan pari vuotta aiemmin järkälemäisen biografian Leskisen Juicesta Heikkinen nostatti riman kerralla korkealle. Sitä seurannut ihan hyvä kirja Turusen Heikistä jäi perusteetta edeltäjänsä varjoon. Saman haamun vainoamaksi joutui myös Tepon Jaakon tarina. Se on täysin turhaa, mutta minkäs alitajunnalleen voi. Sitä vaan puoliksi tiedostamattaan vertailee.

Kaikkia kolmea kohdehenkilöä yhdistää tekijän, kuin myös blogin väsääjän arvostus heitä kohtaan. Juice oli kirjoitettaessa jo poissa, muut läsnä ja toimittajakirjailijan haastateltavissa. Selittääkö etäisyys ensimmäiseen mielestäni kovemman tason? Voi olla.

Jaakko Teppo - tai Jaska, joksi Heikkinen häntä kutsuu - puhuu kirjan sivuilla paljon. Alkuun arveluttavana valintana pitämäni savon murteen käyttö Jaskan turinoissa osoittautui aika äkkiä toimivaksi ratkaisuksi. Jopa niin, että se nyt tuntuu ainoalta oikealta.

Värikkäitä jupostuksia lukiessa lähes kuulee tekstin päässään tuon tavallista taitavamman kupletistin äänellä höpötettynä. Kannen otos jyhkeänenäisestä, partaisesta savolaisukosta todennäköisesti vain vahvistaa mielikuvaa.

Minä tuota rokkenrollia kiänsin suomeks enemmännii. Do you wanna danceennii naksaatin kerralla semmoset sanat, jotta siinäpä suapi äkkipoika lähtee rinnalle.

Tuollaista tapahtui sankarin uran alkuvaiheessa, kun suosio ei ollut vielä tullut kylään. Myöhemmin maineen kasvettua meni jo melko mukavasti.

Rahhoo tuli ovista ja ikkunoista. Ei loppuna suolat kupista ja jooluna pysty pakkoomaan pukin kontin niin täyteen, jotta välilevyt vuan Korvatunturin ukolla poksahtel.

Pelkästään noiden kahden näytteen perusteella käy selväksi mihin Jaakko Tepon suurimmillaan valtavaksi kasvanut suosio viihdyttäjänä perustui. Toisilla on jutun vääntäminen verissä. Jos mahdollista, kannattaakin etsiä käsiinsä julkaistuja keikkaäänitteitä.


Ja kyllä kannattaa myös tarttua kirjaan. Jaakko Teppo on niin merkittävä osa yhdenlaista suomalaista kulttuuriperintöä, ettei häntä voi ohittaa olankohautuksella. Nykyinen standup-buumi Patros-Matteineen ja Heli Suteloineen on lenkkinä täsmälleen samassa kettingissä.

Tämä pätee, vaikka musiikin osuus uudempin taitureitten esityksissä on (tietääkseni) olematon. Teppohan levytti muitten muassa sellaisia klassikoiksi kohonneita lauluja kuin Hilma ja Onni, Kervisen kinkerit ja Pamela. Kaikkiaan häneltä tuli ulos viisi studio-LP:tä, johon vielä livet ja kokoelmat päälle.

Vaan entä sitten alkuun listatut sporttihemmot? Apulaissheriffi on ainakin heistä kertovat kirjat hyllystään poistanut tilaa viemästä. Pystyisin epäilemättä urheiluopuksenkin taas ostamaan, jos hyvää olisi tarjolla. Antti Heikkinen itäsuomalaisiin merkkihenkilöihin keskittyneenä voisi seuraavaksi tarttua jonkun sieltä päin kotoisin olevan urheilijan uraan. Semminkin nyt, kun Katja Kettu jo otti Ismo Alangon. 

Varmuudella kansaa kiinnostava Seppo Räty tulee ensiksi mieleen. Ja kun hän ehkä ei kansien väliin halua, ehdotan maailman kaikkien aikojen parasta miespesäpalloilijaa: Toni Kohonen.

13 marraskuuta 2019

LEVYT - Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll-Klisee

Röyhkä saattaa olla kotimaisista artisteista se, jonka tuotantoa kelpuuttaisin eniten tälle blogin hehkutusosastolle. 80-luvulla Narttu julkaisi muutamia ensiluokkaisia albumeja, läjäpäin hyviä, eikä oikeastaan yhtään tosi heikkoa. Seuraavan parin vuosikymmenen tuotokset ovat kokonaisuutena jopa vieläkin kovempi nippu.

Pohjakosketus koettiin vuonna 2008, jolloin minulle tuntemattomasta syystä korkeaan arvostukseen noussut yhteistyölevy Riku Mattilan kanssa on jäänyt itselleni toisarvoiseksi. 10-luvulla Kaukolta on putkahdellut laatukamaa erilaisten projektiluonteisten juttujen myötä.

Nimellä Kauko Röyhkä tunnettu - tai ei välttämättä bändinä niin tunnettu - orkesteri levytti vuosina 1990-2005 monta upeaa teosta. Parhaasta päästä päätyy vouhkauksen kohteeksi nyt Rock'n'Roll-Klisee (1999).


Kaiutettu kirkaisu käynnistää nimikappaleen, josta on musiikilliset kliseet ja rock'n'rollikin perinteisimmässä mielessä kaukana. Tyylikkäästi soitettua ja tuotettua, vaikeasti luokiteltavaa musiikkia isketään pöytään heti alkuun.

Kauniit pelastetaan seuraa ollen ensimmäinen paketin huippuvedoista. Hakemallakaan ei löydy yhtään taianomaiseen ilmapiiriin sopimatonta nuottia, iskua tai äännähdystä.

Timo Vikkula pääkitaristina saa taustatukea Kaukon ja tuottaja Riku Mattilan akustisista sekä Mats Huldénin 12-kielisestä. Vähäeleisesti taustalla musisoivat lisäksi Tero Kling rummuissa, Huldén basson varressa, Vikkula uruissa ja Mattila helistimissä. Hyvällä maulla mukaan sovitetut stemmalaulut hoituvat Huldénin ja vierailevan Otto Grundströmin (Tehosekoitin) toimesta.

Onneksi ei tarvi nimetä, mutta jos pitäisi, tässä olisi ehdokas täydelliseksi biisiksi. Sanoituskin loistaa kritisoidessaan tuonaikaista menoa, josta ei kyllä ole paljoa taidettu parantaa.

tämä maailma on nuorten
ja kauniiden
ja valtaa janoavien
kauneus on paljon tärkeempää
kuin rehellisyys
et sä muka lue lehtii
et sä muka katso televisioo

Punainen suu ei ole juuri lainkaan korni, vaikka siinä hyödynnetään kulunutta, urheilutapahtumistakin tuttua taputus- ja rumpukomppia. Jälleen yksi sateinen päivä asettuu jatkoksi pitkään jonoon maalauksellisia tai elokuvallisia kuvaelmia, joita Röyhkällä piisaa. Tekstissä vilahtaa seuraavan kappaleen nimeksi annettu Poika Mancini.

Tutuksi tultuaan Mancinin pidätelty toteutus tempaa mukaansa. Arvoituksellinen sanoitus tänä päivänä tehtynä mahtaisi saada ensimmäisen kiven heittäjät ja lynkkauskomppaniat liikkeelle.


Voi ihmiset kulkee ilmavasti kekseliään kitaroinnin voimin. Oman pääni vankina pitää yllä ajatusta, ettei vastaavaa levyä olisi voinut keltään muulta odottaa. Joka käänteessä törmää erikoisiin ja toimiviin ratkaisuihin. Tässä renkutuksessa sellainen on riittävän taustalle miksattu huutokuoro, jossa Kaukon kanssa kajauttelee jälleen Otto sekä niin ikään Tehosekoittimesta tuttu Matti Mikkola.

Viivyttelevätempoinen Hiljaisuus on sukua sateiselle päivälle, kuten myös poikkeuksellisen kauniin melodian omaava Mari. Se on muun ohessa ties kuinka mones naisen niminen laulu maestron tuotannossa.

Toinen huippu Rock'n'Roll-Kliseellä koetaan numerolla 10. Aika villiä, että samalle pitkäsoitolle on saatu kaksi niin kertakaikkisen suurenmoista esitystä.

Hammerfest on päällisin puolin kuvaus perheen matkasta Jäämeren rannalle. Hyvin läheltä pintaa voi vähällä vaivalla nähdä tekstin syvällisemmän merkityksen.

Nykyäänhän on niin muotia nähdä joka asia matkana, elämäkin. Apulaissheriffin päinvastaisesti tulkitsemana Hammerfestin matka vertautuu koko elämään. Laulun sanoin ehdotetaan, josko elosta kannattaisi yrittää nauttia jo silloin kun vielä ehtii. Tällaisenaan biisin voi halutessaan nähdä peräti Röyhkän tuotannon avainteoksena. Korostan sanoja "voi halutessaan".

vasta siellä missä
manner päättyy jyrkänteeseen
rauhoittuu hän
vasta Hammerfestin
viimeisellä jyrkänteellä
isä maistaa kermajäätelöä

Vaan entä jos matka katkeaa jo ennemmin?

Viimeistä edellisenä rokkaa persoonallinen rypistys Tukka päähän ja menoks. Sen jälkeen kuullaan taas yksi tunnelmapala Anteeksi.

Kuten varmaan on käynyt selväksi, ei Rock'n'Roll-Kliseessä ole mitään anteeksi pyydeltävää. Harvinaisia ovat albumikokonaisuudet, jotka alusta loppuun pitävät liekkiä yllä yhtä vahvasti. Se on myönnettävä, että muutamaa helpommin omaksuttavaa numeroa lukuun ottamatta materiaali on vaatinut aikaa ja kuuntelukertoja kunnolla avautuakseen.

Ennen jutun lopullista naulausta laitetaan vielä yksi, tällä kertaa visuaalinen esimerkki tunnelman luonnista, jolla saralla Kauko musiikillisesti on kiistatta maamme parhaimmistoa. Jotain muistoja herättävää on sinällään rumassa, sisäkanteen lätkäistyssä kerrostalon seinässä. Tulee mieleen eräs sittemmin purettu koulurakennus.


Rock'n'Roll-Klisee on aivan mahtava levy!